Panu Rajala

Saavun Konstankujalle Sotkamossa, viimeksi vierailin Veikko Huovista tapaamassa vajaat 30 vuotta sitten. Neuvottelimme MTV:n Lyhyiden erikoisten tuottamisesta, joistakin yksityiskohdista. Sarja oli jo piirustettu alkuun Hailuodossa ohjaaja Pauli Virtasen ja Huovisen kanssa iloisesti tarinoiden.

Kylläpä on miljöö muuttunut! Rakennettu ahtaasti naapuriin uusia rakennuksia. Kirjailijan rauha riistetty. Rouva Hilkka Huovinen, joka avaa oven ja varoittelee rappujen edustan liukkaudesta (kuljettava hiekoitettua vasenta puolta), myöntää että liian lähelle tulleet rakennukset masensivat Veikkoa. Mutta Sotkamossa tonttipula on kova, kapealle kannakselle syntynyt taajama. Siitähän kertoi jo Ihmisten puheet… Kirjailijan työhuone on jokseenkin entisellään, kirjoja vieläkin paljon, taidetta, muistoja. Siinä sitä on pöydän ääressä askaroitu tekstien parissa. Veikkohan kirjoitti hitaasti, pari liuskaa päivässä, ei koskaan moneen kertaan. Teksti oli päässä (sohvalla, sanoo Hilkka) valmiiksi ajateltu. Emäntä tarjoaa kahvia, pullaa ja kääretorttua, kertoilee vilkkaasti menneistä vaiheista. Dokumentteja katselemme, valokuvia. Kaikkea ei ole vielä siirretty SKS:n arkistoon. Saan arvokasta lisätietoa tekeillä olevaan kirjaan. Onhan se jo tunnustettava, Huovista tässä tutkitaan.

Olen lukenut uudestaan Pojan kuoleman. Tätäkin järkyttävää vaihetta voimme avoimesti kosketella, samoin kirjailijan omien voimien hiipumista. Olihan raskasta lastia humoristin loppuvuosina riittämiin. Mutta oli ilojakin sitä ennen, totta vie. Mitä lie juteltu noissakin syysseminaareissa, missä kuvissa myhäilevät vantterat äijät kohtasivat kalaretkillään. Perin tyytyväisenä ajelen takaisin Vuokatin maille ja Katinkultaan. Tuntuvat vähän joutavilta ministeri Wallinin ajojahtilaiset, en vastusta Dragsvikin varuskuntaa. Entäs poliisitutkinta automiesten liiton kärhämistä. Jos psykopaatti valitaan tällaisen avainliiton johtoon, tulokset voivat olla näinkin arvaamattomia. Mutta kaukaisia ovat kahinat täältä sinisten vaarojen takaa mietiskellen. Uutta lunta on satanut, ladut sen kuin paranevat.

Uutiset kertovat räntäsateesta ja sohjosta, täällä Kainuussa säteilevä kevätpäivä, pikkupakkasta.

Asetuttu taloksi, jossa kaikki mukavuudet, liikaakin. Paremmin varustettu kuin monen koti. Hiihdelty lampiladulla, piipahdettu Sotkamossa, tehty pieniä hankintoja. Nautittu lounasta Messissä, luettu, saunottu ja uitu. Voiko nyt mikään olla tämän täydellisempää.

Antonio Alcantaralla sen sijaan meni huomattavasti huonommin, toivomme että mies selviää.

Kohottelimme Karstulasta kuivia teitä Sotkamoon ja Katinkultaan, missä alkaa yhdistetty työ- ja hiihtoloma. Heti järven jäälle tosi luistavalle ladulle ja sitten saunaan ja uimaan. Illalla näin ensimmäisen kerran Idols-kisaa Marjan seuraksi, taitavia uusia kykyjä, täytyy sanoa. Tuomaritkin asiallisia. Mutta miksi laulajan pitää saada yleisö ”sekoamaan” ja suistumaan järjiltään ja tajultaan kuten jonkun tuomarin yllytyksestä ymmärsin. Mikä taidenautinnon tarkoitus se siis on? Huumeiden käyttöäkin suositeltiin mikäli oikein kuulin. Oudohkoa lupaavien nuorten laulukilpailussa näin vanhan liiton taiteilijasta.

Jaska Tahkolahden hautajaiset Karstulassa, kerrassaan persoonallinen tilaisuus. Kirkossa soi tietysti jazz ja Karstulan Mieslaulajat esiintyivät, Jaskahan kohosi juuri ennen kuolemaansa tämän pumpun puheenjohtajaksi. Suuri tappio hyvälle kuorolle että kausi jäi näin lyhyeksi.

Kirkkoherra piti lämpimän siunauksen ja sitten jatkettiin muistotilaisuudessa seurakuntasalissa. Yrjö Qv Qvarnberg tuli ansiokkaasti tuomaan tervehdyksensä Norssin luokkatovereilta. Marjaa tilaisuus liikutti kovasti, olivathan Jaska ja Pirjo juuri viime kesänä vielä Hämeenkyrössä rapuja syömässä ja saunomassa eikä mitään aavistusta, että miehen lähtö oli niin lähellä. Jaskaa muisteltiin moni tavoin, melko leikkisästikin, ja näyttääkin siltä että hautajaiset ovat meillä muuttamassa luonnettaan tai sitten tämä oli omaperäinen poikkeus tavallisesta kaavasta. Itse muistelin yhteisiä koulumatkojamme 50-luvulla ja kovia kolmiotteluita Elstussa, missä Jaska ja Jorma Baby Kaimio muodostivat toisen joukkueen ja me Teskin (Jaskan pikkuveljen Teemun) kanssa yleensä päihitimme heidät. Se olikin Jaskan urheilu-uran huippuaikaa, sen jälkeen kuulemma ohjelmallisesti vältteli liikuntaa. Kari Mänty kertoi hauskasti dokumenttien avulla Jaskan lehtimiesvaiheista mm. Lontoossa. Perheystävät esittelivät yhtä ja toista riemukasta menneiltä vuosilta. Kuorolaisten esittämä ”Kaikessa soi blues” oli tilaisuuden huippunumero.

Peijaiset jatkuivat ravintola Nätti-Jussissa illalla, missä meno yltyi suorastaan riehakkaaksi, jopa siinä määrin, että naisten pakottamana suoritin debyyttini karaoke-laulajana. Tästä taidankin saada uuden potkun esiintyväksi laulutaiteilijaksi. Uskon että Jaska arvosti näinkin hilpeitä hautajaisia. Kepeät mullat ja hyvät svengit siellä yläilmojen jazz-klubeissa!

Pientä valmistelua. Huomenna saatamme Jaska Tahkolahtea viimeiselle matkalle Karstulassa, siitä jatkamme Sotkamoon Veikko Huovisen maisemiin. Katsotaan miltä Suomi näyttää tänä armorikkaana keväänä. Jospa päästään vielä kunnolla hiihtämäänkin. Mutta pian tullaan takaisin.

Maaliskuun Idus on vallankumousten ja poliittisten murhien päivä. Ihan sellaisia ei nyt tapahtunut, mutta kumouksellista tunnelmaa oli niin ministeri Hautalan tiedotustilaisuudessa kuin Hakaniemen torilla. Kuka olisi koskaan uskonut, että ay-väki osoittaa mieltä omaa liittoaan vastaan torilla, joka on aina nähnyt ihan toisensuuntaista liikehdintää?

Tuntuu tosi kivalta, kun isokenkäiset joutuu vaikeuksiin, kirjoitti Matti Pitko joskus taannoin. Nyt tätä iloa riittää. Pienen kansalaisen kannalta tärkeintä on kuitenkin, että lentokone lähtee ajallaan, maksaa kohtuullisesti ja pysyy ilmassa. Hyvä palvelu on bonusta. Johtajien kahinat on oma viihdelajinsa, kyllähän niitäkin seuraa. Iloitsemme kun ahneita potkitaan. Apusen kolumni, jossa hän vaati lisää kannustusta liikemiehille, ilmestyi onnettomaan aikaan.

Oliko Heikki Aittokoski, joka pilkkasi Hesarissa tänään Koskenniemen antiikin ihailua. Olisi pitänyt runoilijan jo 1920-luvulla huomata Kreikan yhteiskunnan ongelmat eikä vain paneutua Akropoliin klassiseen kauneuteen. Näin litteäksi voi poliittisen reportterin maailmankuva kuihtua: hän näkee myös menneen ajan vain tämän päivän taloudellisesta kulmauksesta.

Marjan kanssa asioitiin Tampereella, käytiin Tillikassa lounaalla (sipulipihviä). Tulee nostalginen olo. Hauska dallata Hämeenkadulla. Maalainen leima ei ole kokonaan kadonnut yliopistokaupungista. Tulee vastaan aitoperäisiä naamoja.

David Copperfield säästää tv-sarjana aikaa, kun Dickens kirjoitti niin toivottoman paksuja romaaneja. Mustavalkoinen maailmankuva vilahtelee, hyvät ja pahat vuorottelevat, hulluja hahmoja, hellyttäviä päähenkilöitä riittää. Ajankuvaa osaavat loihtia mestarillisesti siellä BBC:ssä, mistähän kaiken rahan kaappaavatkin.

Lassi Nummi on kuollut. Viimeksi tavatessamme Otavan tilaisuudessa hän oli pyörätuolissa, kovin kuihtunut, mutta katseeltaan kirkas ja jopa vekkulimaisen näköinen. Pirkko häntä lämpimään tapaansa luotsaili.

Runoilija liittyi Sillanpään ystäväpiiriin ja Saaran salonkiin, näin häneen tutustuin jo 1960-luvulla. Nummi seurasi Taataa huolehtivana adjutanttina moniin kirjallisiin matineoihin. Niistä on peräisin anekdootti jonkun katsojan närkästyneestä kommentista: – Vanha äijä kertoo rivoja juttuja ja nuori mies nikkailee vieressä silmää yleisölle (Nummella oli tämä tahaton taipumuksensa).

Nummet kävivät Hämeenkyrössä Sillanpään Suvessa 1978 ja seurasivat Myllykolun näytelmää, kirjoittikin Lassi näistä suopeasti Uuteen Suomeen. Häntä haastattelin nauhaan, täytyykin kaivaa se arkistosta esiin. Kun Elina kuoli, pyysin Lassilta lupaa siteerata hänen runoaan kuolinilmoitukseen.

Näin 50-lukulaiset poistuvat. Jäljellä on enää Antti Hyry luomisvoimaisena, elossa myös Veijo Meri ja Kai Laitinen, tietysti modernismin promoottori Heikki A. Reenpää, joka mukavasti muistelikin Lassia radion Kultakuumeessa. Vanhimmat tradition kantajat keskuudessamme tulevat jo 40-luvulta: Sirkka Selja ja Aila Meriluoto.

Lassi Nummi oli täysi runoilija siinäkin mielessä, että hallitsi perinteiset runomitat, tunsi maailman runoperintöä aina Kiinasta ja Raamatusta alkaen, oli syvästi sivistynyt klassinen lyyrikko. Hän hengitti itsestään selvästi runon kieltä.

Illalla ajelimme Työväen Teatteriin: Savyon Liebrechtin näytelmä Hannah ja rakkaus (The Banality of Love), muutaman teatterin yhteishanke, nyt TTT:n vanhalla päänäyttämöllä (joka siis enää ei ole Salmelaisen näyttämö, ehkä nimi rassasi uudempia ohjaajia).

Hieno näytelmä oli (valittu vuoden 2009 näytelmäksi Israelissa), hyvä älykäs teksti, osuva roolijako kärjessä Seela Sellan erinomainen Hannah Arendt, kiistelty Saksan juutalainen älykkö ja professori vanhana. Elena Leeve näytteli kauniisti ja topakasti häntä nuorena. Keskeisenä aiheena nuoren naisen arveluttava rakkaus opettajaansa, myöhemmin natseihin liittyvään filosofiin Martin Heideggeriin (Matti Onnismaa). Tositapahtumiin perustuva luotaus tunteen, tieteen, moraalin ja politiikan moniprobleemaiseen ristiriidakkoon. Nuori mies kaksoisroolissa Kasimir Baltzar, ohjaus Taru Mäkelän.

Juuri tällaisesta teatterista pidän: ei brassailla tehoilla, karjunnalla, fysiikalla, vaan luotetaan sanan tehoon, filosofiaan ja ihmiskuviin. Väliajalla oli antoisaa keskustella Risto Ahdin ja Ritva Hokka-Ahdin kanssa, Ristolla tuntui näet olevan parempi tuntuma sekä Heideggerin että Arendtin kirjoituksiin kuin minulla. Opimme taas paljon, kannatti ajella ja jäljestäpäinkin ajatella.

Hienoja aamuja, aurinko nousee punaisena, kantohanki kutsuu rantaan. Valkeita joutsenia saunalaiturin vaiheilla, tuolla Laitilan salmen suulla enemmänkin. Soidinmenoja läiskyttelevät. Sitten nousee myrskytuuli, eikä huvita lähteä enää suksille.

Käännekohta työssä, aina sen tuntee jossain vaiheessa. Herää usko, että tästä saattaa sittenkin tulla jotakin. Kirjoitan tänään runsaat 5 sivua Huovisen hulvattomista naiskuvauksista, ja äkkiä alkaa naurattaa, epäilyjen jälkeen tulee hyvä mieli ja varma olo. Kyllä tää tästä vielä voitoksi kääntyy…

Kun eilen vilkaisin Metsossa lehtiä ja huomasin Yliopisto-lehden myönteisen arvion Aho-kirjastani, sekin lisäsi taas itseluottamusta. Vastapainoksi Kritiikin Uutiset julkaisi ilmeisesti varoittavana esimerkkinä Arvostelijain Liiton jäsenille sekavan ja selkiintymättömän haukuskelun samasta aiheesta. Näin ei pidä arvostelua kirjoittaa, sanon SARVin entisenä sihteerinä ja 40-vuotisena jäsenenä, jos nimittäin aikoo kirkastaa kriteerinsä lukijoille. Asialla oli ilmeisen oppinut tutkija, taisi olla peräti Suomen Ateenasta. Pääkaupungin Yliopisto-lehti perii selvän voiton pienessä kritiikin duellissa, totean järkkymättömän subjektiivisesti.

Charles Dickensin juhlavuotta vietetään, uusi BBC:n sarja alkoi tv:sä, vahvaa työtä. Great Expectations on aiemmin suomennettu nimellä Loistava tulevaisuus. Tätä ja David Copperfieldia (josta myös on sarja menossa) luetaan ahkerasti John Irvingin romaanissa Oman elämänsä sankari. Orpopoikien tarinoissa on ilmeisiä yhtymäkohtia. Kolea talokin meni äskettäin. Kannattaa seurata kuinka Dickensiä jatkossa muotoillaan, arvatenkin väkevin tunteellisin vedoin.

Mummon kammari Tampereella on vireä yhteisö, taas siellä puhumassa, nyt Sylvistä ja Anitasta. Yleisöennätys, sanoivat, edellinenkin oli nimissäni. Arja A oli esityksen nähnyt, ja tämä Euroopan merkittävät oopperat, näyttelyt ja näytelmät kolunnut kulttuuridaami oli varsin positiivisella kannalla esityksestä, samoin oli ollut vaatelias seurueensa. Näyttelijöitä ylistivät. Arja tarjosi tilaisuuden jälkeen chili steakia Amarillossa. Ponnahti esiin eikö Teatterikesä kutsuisi esitystä Tampereelle, se olisi kevyt tuoda ja yleisömenestys olisi varma.

(Hauska episodi: eräs osallistuja suihkaisi keskustelun jälkeen nähneensä Kekkosen alasti Saarioisten saunalla, missä tarjoili presidentille ja Kaiharille naisineen. Vaitiolovelvollisuus oli jo puolen vuosisadan jälkeen murtunut…)

Tapasin poikani V:n Metson kahvilassa ja pohdittiin niitä sekä näitä, varsinkin median muutoksia. Kun tultiin parkkipaikalle, ryhmä nuoria maahanmuuttajia oli ympäröinyt autoni ja yksi valokuvasi sen perää. Olivat kajauttaneet autollaan päin, mutta Citikkaan tuli vain pieni naarmu, poikien takapelti meni lommolle. Jättivät yhteystiedot, käyttäytyivät kohteliaasti. Ei mitään livohkaan aikomista, kunnon poikia.

Kun kerran täällä pyörähtelin, laskeuduin lopuksi Linnan alakertaan kuulemaan, kuinka Kirsti Mäkinen ja Seela Sella kertoivat kauheita kummitustarinoita meidän nykyihmisten iloksi. (Norjassa käydään peräti oikeutta kummitustalosta, jonka osalta myyjä ei ilmaissut vanhaa rasitetta…) Perinne heräsi eloon, kalevalaisia naisia oli paikalla paljon, me Risto Järvisen kanssa uljaasti poikkesimme joukosta. Arminkin tapasin.

Antonio Alcantara valittiin vuoden liikemieheksi, onnea hänelle. Olisipa Espanjassa edelleen hänen veroisia liikemiehiä, jotka saisivat maan talousvajeen hoidetuksi. Matti Apunen ylistää nyt (tiistaiaamuna) Hesarissa liikemiesten aliarvostettua osuutta maan kaikenpuolisen siunauksen ja menestyksen aikaansaajina. Tosiasiallisen ahneuden seuraamuksista visusti vaikenee.

Pekka Tarkan Lehtos-elämäkerran toinen osa on tulossa, komea juttu Hesarissa tuosta Pietro Annigonin piirroksesta ja Lehtosen Firenzen seikkailusta. Tästä Pekka kertoikin joulun alla Savonlinnan retkellämme. Kiintoisaa nähdä kuinka tämä elämäkerta nyt kokonaisena otetaan vastaan. Minun Ahoani ja Meriluotoani nuoret tutkijat ovat käyttäneet nyrkkeilypussinaan, omia teorioitaan vahvistaakseen. Ettei vaan Tarkankin otteesta keksittäisi jotakin raskauttavaa vanhakantaisuutta…

Upea päivä jälleen, hiihtelin Myllykolun lenkin jäisillä laduilla, hyvin sujuu vielä. Töitäkin puskin vastoin tapojani, tahtia täytyy tiivistää. Yleensä pyhitän lepopäivän. Avasimme täällä Viehätyksessä verantakauden ja nautimme spaghettia auringon lämpimässä kilossa. Valo on hurjasti lisääntynyt.

Aamulla muuten taas lehtilaatikko tyhjänä kuuden aikaan. Tauno palasi pirttiin, Hilkka tähysti postiautoa ja seitsemän maissa se jo viiletti Sillanpääntietä. Onhan sekin kohtuullinen aika pyhäaamuna, mutta kun meillä on mennyt se kuuden rytmi veriin… Toivomme paluuta vanhaan aikatauluun.

Turha tuota Timo Rätyä on televisioon kuljettaa, ei sanonut mies taaskaan mitään nyt maanantaiaamuna paitsi kielsi suhteen Hilkka Ahteen kanssa. Kaikenlaista riemukasta keksitään. Riittää poliisilla ja selvitysmiehellä selvittelemistä. Lauri Karhuvaara oli jämeränä, mutta aivan avoimeksi jäi mikä valtataistelu AKT:ssa on menossa, keiden välillä? Vas-ryhmää Räty syytteli, mutta sekö käyttäisi Hilkka Ahdetta käsikassarana? Ainoa varma asia on, että jatkokertomus aiheesta jatkuu.