Panu Rajala

Pilvinen sää kuten pitää, iltaan kirkastui. Ihmetyttää vähän miksi saarnoissa, kuten radion kirkonmenoissa, surraan ja painotetaan tätä mustana murheen päivänä. Kun tämä ristiinnaulinta kaiketi oli alun alkaen Jumalan idea, että näin mennään. Ja sitten siitä ilo repeää parin päivän päästä. Emmekö siis voi valmiiksi ennakoida, että kokonaisuus on kärsimyksineen kaikkineen iloinen asia vai mitä.

Tytöt Aino ja Heidi tulivat, hain kirkolta. Käytiin talonpojan lenkillä, nautittiin iltateetä ja Johannespassiota ja katsottiin Avalta Henry Jamesin romaaniin perustuva Naisen muotokuva. Se olikin hieno juttu, Nicole Kidman näytteli vaikuttavasti, miksei Malkovich myös. Loppu jätettiin auki, katsojan arvattavaksi. Tytöt syöksyivät romaanista katsomaan kuinka se oikeasti loppui. No Isabel palasi siis Roomaan ja miehensä luo, sittenkin. Sääli. Mutta tälle Bostonin salskealle kosiomiehelle jäi kuitenkin kirjassa hienoinen toivo, on vain odotettava. Leffan katsoja saattoi yhtä hyvin päätellä, että happy end jo sinetöitiin suudelmalla, mutta ei. Jamesin kerronta vaikuttaa elegantilta kun sitä silmäilin. Kiva kun tämmöinen löytyy heti hyllyn uumenista.

Tauno on sillä kannalla, että Väyrynen sotki pelin. Synnynnäinen kepulainen ei usko, että Paavo valitaan. Ei hänellä ollut oikein muitakaan kandidaatteja, Pekkarinen nyt juuri menisi. Vaikea tilanne. Yritin puolustaa Paavoa, mutta ei mennyt läpi. Meidän postilaatikkoparlamenttimme kallistui odottavalle kannalle.

Parnassossa paatunut sotaratsu Lasse Koskela rusikoi vimmastuneesti Tarkan Lehtos-elämäkerran kakkososaa. Vanhoilla urilla on varttuneen tutkijan elämäntyö tämän tarkoitushakuisen teilauksen mukaan, mutta syvempiin raiteisiin on juuttunut kriitikko itse. Pinttynyt pakkomielle on Koskelassa elämäkertojen vihaaminen. Omat näyttönsä tutkimuksen alalla ovat vaatimattomat. Mukana on hapantunutta henkilökohtaisen kaunan kertymää. Kun LK haukkui jo Lehtosen ykkösosan, päätoimittaja voisi vähän katsoa kenelle antaa tällaisen toistuvan tappotyön. Toisaalta Parnasson kritiikeillä on merkitystä vain pienessä piirissä, pahimmillaan aikakauskirja ottaa jatkaakseen kirjallisuudentutkijain kuopatun vuosikirjan snobistis-tieteellisiä niuhotustehtäviä.

Kuuntelin koko Matteus-passion radiosta ja tunsin kummasti voimien vahvistuvan. Onkohan Bachilla tällainen vaikutus. Työtkin etenivät siinä sivussa, korjailin tiedostoja. Mutta hiottujen oopperaäänten tulkitsema verinäytelmä sisältää myös tahattoman koomiset ulottuvuutensa.

Mikä pudotus tämän jälkeen yrittää silmäillä Mikko Niskasen Pulakapinaa. Venäläisvaikutteiset, oopperanomaiset joukkokohtaukset olivat auttamattoman teennäisiä. Lisäksi elokuva kaatui kolmeen harhaiskuun: Mikon rakkaat amatöörit, Illut ja Sulit, olivat väärässä ympäristössä. Konginkankaalla heidän mutinansa jotenkin vielä menetteli. Toiseksi Nivalassa kun ollaan täytyy henkilöiden puhua selevää pohojalaasta niin että siihen uskoo. Nyt ne puhuivat mitä sattuu, Mikko itse etunenässä. Kaiken huippuna nimimiehestä oli tehty kansanfarssien koppailija ja hyppyhousu ilman vähintäkään auktoriteettia. Kunnon vastavoimia ei syntynyt.

Tervehdin tuttuja joutsenia rannassa. Tarkastan saunalaiturin, edelleen kunnossa. Mietin koska voisi jo kokeilla savusaunaa. Vielä on kylmä ja lunta, veisi aikaa lämmittää. Mutta vesi on rannassa vapaa. Oli loistava keli ajella Helsingistä, ei jälkeäkään enää maanantain kaaoksesta.

Illalla kuuntelin konserttia (Schubert, Mahler) Musiikkitalosta ja varsinkin väliajalta Ahti Tarkkasen mainiota muistelmaa, jossa ilmeni kuinka Norssi oli klassisen musiikin keskus sotien jälkeen. Paavo Berglund oli Tarkkasen luokalla, muita tuttuja nimiä vilahteli kuten Tuomas Haapanen, kevyeltä puolelta koko Olli Hämeen orkesteri. Myöhemmin sitten jazz valtasi alaa kuten nyt on muisteltu Jaskan eli Tahkiksen muiston yhteydessä. Aarno Cronvall oli samaa ikäluokkaa, muita mainitsematta. Manu Konttinen moduloi meillä uruilla aamuhartaudet, Tarkkasen aikaan itse Armas Maasalo (joka opetti jo isääni). Minua musiikki ei silloin niin koskettanut, urheilu, jalkapallo, kirjallisuus olivat päällimmäisinä. Yritän nyt myöhemmin ottaa takaisin.

Titanic-villitys yltyy. Katastrofi kiehtoo yli aikain. Ei ollut mitään aikomusta katsella uutta draamaa aiheesta, mutta siinä vain unohduin lukiessa silmäilemään matkustajajoukon jyrkkää luokkajakoa. Perin brittiläinen itseanalyysi. Eipä juuri sympaattisia ihmisiä. Mutta itse törmäys ja sen reaktiot oli todentuntuisesti kuvattu, kaikessa hämmennyksessään ja hitaudessaan. Ei mitään oopperanomaista paniikkia, vaan haparoivan hutiloivaa pelastautumisyritystä. Tällaista varmaan oli, koko tunnerekisteri pelissä. Suurin kauhu voi jähmettää kylmän rauhalliseksi. Jännä rakenne tässä: seuraava jakso kuulemma alkaa taas alusta, taustoista. Mutta lopputulos nyt kumminkin on selvä, jännitys siitä puuttuu.

Lassi Nummen äidin Ida Maria Mahlbergin piti 16-vuotiaana matkustaa Titanicilla New Yorkiin, mutta hän myöhästyi ja joutui valitsemaan seuraavan laivan. Kohtalon leikkiä.

Kuvittelin että Pekkarinen lähti ehdolle hajoittamaan ääniä Väyryseltä, jotta Kiviniemen valinta varmistuisi. Mutta nyt siellä onkin pakka kokonaan sekaisin. Todellista tahtoa, voimaa ja visiota ei ole muilla kuin Väyrysellä. Pystyykö kukaan enää Paavoa ohittamaan? Yhtenäisyyttä ei hänen johdollaan kylläkään saavuteta.

Koko päivä töitä, mihin takatalven lumituisku antoi hyvän taustan. Tampereella rytisee pelti, onneksi poikani ei ollut baanalla. Millähän keleillä päästään maalle pääsiäiseksi.

Francon jälkeen 179. osa

Onnistuinpa taas aprillaamaan Marjaa, mutta siihen piti käyttää kuulokuvaa ja näyttämöllisiä keinoja. Lavastin yllätysvieraan saapumisen aamutuimiin. Huokeita ovat huvini.

Ykkösen dokumentti Lassi Nummesta, samoin Teeman runokollaasi Pitskun performanssista täydensivät sopivasti eilisiä elämyksiä.

Jyrki Nummi kirjoittaa Pekan Lehtos-kirjasta aika asiallisesti, ei tosin innostuneesti, mutta mahdotonta oli näköjään kieltää sen ansiot, vaikkei elämäkerroista pitäisikään. Harmin paikka, että väärä koulukunta on näin tuottelias ja näkyvä.

Teimme tutkimusretken vasta avattuun Tamminiemeen, Teija Ahtisen haimme kaapelitehtaan kupeelta mukaan ja kiertelimme siellä huoneissa ja kerroksissa tunnin verran. Hyvä opastus saatteli vierailua. Ennallistaminen on näköjään tehty huolella ja mallikkaasti. Baarikin on avattu, samoin yläkerran kylpyhuone. Askeettista ja kodikasta oli Kekkosilla. Sylvin hiljainen elämä heräsi taas eloon, näytelmästä tulee vastaan kuten eilen hautajaisissa hyviä kommentteja.

Palmusunnuntain kruunasi lounas Elitessä ja vaihteeksi hiljainen koti-ilta. Matti Klinge kertoi Helsingin historiasta, Maria Lund valmistautuu uuteen musikaaliin. Nummen juhlakirjaakin selasin illalla: Mutta kun olen runoniekka. Ystävien, tutkijoiden eloisia väläyksiä tästä tyyliniekasta.

Sotkamosta 550 km, 7,5 tuntia rauhallista ajoa pienin pysähdyksin ja täällä ollaan taas Kyrön tanhuvilla. Tosin Sillanpään Seuran vuosikokous jäi nyt väliin, mutta Jussi Niinenmaa puheenjohtajana klaarasi ilmeisesti sen hyvin ja johtokunta jatkaa ilman muutoksia.

Autossa kuuntelin osan matkaa Kalle Isokallion satiiria Maailmanparantaja (2011), joka huvitti paikoin ihan aidosti. Asiantuntevasti on kuvattu satakuntalaisen kunnan elämää ja varsinkin kunnan innovaatiohankkeen (olemattoman) seikkailua eri rahoitusorganisaatioissa. Nautittavasti Isokallio piruilee EU-yhteishankkeiden kustannuksella. Huovisen seuraajia, yhteiskunnallisesti terävämpi kuin Kyrö tai Paasilinna, joka on jo levossa ja juhlii pian täysiä vuosikymmeniä. Siinäpä humoristit sitten taitavat ollakin, Hotakainen tietysti muistettava.

Omassa saunassa vaihteeksi. Sen jälkeen jaksoin vielä katsoa harvinai

Kiersin vielä aurinkoladun (10 km helppoa tasamaata ja jäätä, loistokeli) ja sitten on hiihdot tältä talvelta hiihdetty. Ei ihan tule 100 kilometriä täyteen, mutta enemmän kuin edellistalvena jolloin vietettiin maaliskuuta Maintenonissa Ranskassa. Ei ollut hiihtokelejä.

Hengen virikettä kaipaa mies myös, joten suuntasin Kajaaniin ja Kaukametsään, missä pidettiin kirjailijaydistysten neuvottelupäiviä. Varmaan tärkeitä asioita, mutta minua kiinnostivat pari esitelmää: Esko Piipon juttu Eino Leinon perheestä ja sisaruksista ja varsinkin Reijo Heikkisen esitys Kiannosta ja Huovisesta rajaseudun kirjailijoina. Huovisesta nyt ei voi rajaseudun miehenä puhua, mutta Kianto kyllä luuhasi Raja-Karjalassa ja Vienassa ja missä painelikaan porokyydillä. Yllättävän paljon tuli puhetta vielä kainuistit-nimityksestä, joka vastoin näköjään täällä vieläkin vallitsevaa käsitystä oli alkuaan Matti Kuusen keksimä positiviinen kannuste vastavoimana modernisteille (Pohjoiset reservit!). Kainuulaiset sitten itse pahastuivat siitä, herkkänahkainen Huovinen varsinkin, pitivät leimaavana. Olisi pitänyt ottaa kunnianimenä. Mutta siinä oli se Helsinki- kompleksi ja ”uushövelöläisyys”, jonka Huovinen kehitti vastanimitykseksi pääkaupungin Eino Leinon seuralaisista.

Muistettava sekin, että päämodernisti Tuomas Anhava oli alusta saakka Huovisen kannustaja ja tukimies ja Paavo Haavikosta tuli myöhemmin hänen kustantajansa. Ei pitänyt olla kainuistilla kovin suurta valittamista sillä suunnalla.

Toinen juttu joka ponnahti esiin oli Kiannon tuittuilu sen sikaarilaatikon kanssa talvisodassa, mutta siitä voin joskus muistella laajemmin. Kun käsikirjoitin Mikko Niskasen elokuvaa Omat koirat purivat tutkimme asiaa perusteellisesti ja lensimme haastattelemaan jopa ilmiantajana pidettyä Onttoni Miihkalia Ruotsiin. Sekään ei ollut ihan niin yksinkertainen asia. Mutta siitä joskus lähemmin.

Hannu Remes muuten kertoili aulassa hyvin tunnusomaisia seikkoja Helsingin Juhani Ahon seuran johtokuntakeskeisyydestä, sisäänlämpiävyydestä ja puolueellisuudesta, mikä ei minua mitenkään yllättänyt. Vähän samoja piirteitä kuin tuossa Huovisen hammastelemassa uushövelöläisyydessä. Kaikki toistuu muuttuvin muodoin.

Näin alkaa viikko olla pulkassa täällä Kainuun Katinkullassa, vielä saunassa ja uimassa ja sporttibaarissa, missä tapasimme yllättäen Minnan ja Kalevin Porvoon rantamailta, Ullan (Paulan) ja Acken naapuruudesta. Kutsuivat huomenna aamupalalle, sitten onkin edessä enää kotimatka.

Katsottiinpa vanha elokuva, Laulu tulipunaisesta kukasta. En ole uskaltanut katsoa sitä yli 40 vuoteen.

Mieleen palasi paljon muistoja ja ihmisiä. Kesän 1971 vietin Mikko Niskasen Käpykolossa, kirjoitin Linnankosken romaanin mukaan ja Mikon käskyjä noudatellen käsikirjoituksen ja sitten seurailin vähän kuvauksia, Ruunaankoskillakin kävin Lieksassa. Unohtumaton kesä! Asuin siinä riihestä tehdyssä pääpirtissä, Mikko itse Niskavillassa. Päivittäin tapasimme ja ajelimme pitkin Konginkankaan pitäjää etsimässä kuvauspaikkoja, sopimassa avustajia ym. Tuottaja AC kävi joskus tervehtimässä, katsomassa missä mennään.

Kysyin aluksi vähän ihmeissäni Jouko Tyyriltä, joka oli tämän hankkeen puuhamiehiä ja rahoittajiakin Ylen puolelta, että miksi Niskanen haluaa tehdä uuden version näinkin puhki kalutusta teoksesta. Tyyri sanoi, että katsos, Mikko valitsee rooleihin kauneimmat Keski-Suomen tytöt ja nai ne kaikki, ja jos se naimisen riemu näkyy elokuvassa niin siitä tulee hyvä.

No ihan niin ei sitten käynyt. Elokuvasta, kun sen nyt katsoi, puuttuu juuri se sisäinen syke ja hehku, joka tarvittaisiin näinkin tutun aiheen eloon herättämiseksi. Ihmeen yksitotisesti siinä rakkautta ja erotiikkaa kuvataan, jatkuvina pussailevina lähikuvina. Oliko Mikolla vähän yksioikoinen käsitys lemmentoiminnoista? Suoraan petiin ja huohottamaan, siinä kaikki. Lähikuvat tietysti säästivät vaivaa ja kustannuksia. Tarina oli muutenkin leikattu kulkemaan kovin rivakasti, muutama tunteileva välikuva sojotti siellä kökkönä ja yksinäisenä.

Totta on sekin, mitä Römpötti sanoo Hesarissa, että ajankuva on huolimaton. Mikko halusi sen jonnekin romaanin ja nykyajan epämääräiseen välitilaan, ja sitten siitä tuli tuommoinen. Ei ollut aikaa eikä varoja viimeistellä ajankuvaa. Repliikkien kielen säilytin Linnankosken asussa, mitä Pertsa Melasniemi suorastaan vastusti välillä. ”Isken suon mutaisen rintaan!” Ei tämmöistä voi sanoa, Pertsa valitti. ”Minusta se on helvetin voimakkaasti sanottu, mutta jollei se sovi sinun helsinkiläiseen suuhusi niin…” Aina Mikko puolusti työn eetosta patetiaan asti.

Koskenlaskut olivat parempia kuin muistin, vaikka todellista aitoutta ei yksinlaskuihin tietenkään saatu – mitä nyt Mikko itse pyöri ja pulikoi tukkien varassa ja putosi ihan oikeasti ja oli tästä saavutuksestaan pirun ylpeä.

Kuvaaja Ossi Harkimo oli hieno herrasmies ja opetteli tässä värikuvausta. Olisi voinut olla enemmänkin maisemakuvia. Poikansa Harry pinkoi klaffipoikana ja joutui pikkurooliinkin kylänpoikana. Ei tainnut leffatyö maistua Hjallikselle, sillä Mikko prissasi häntä olan takaa. Ossi kysäisi kerran Mikolta, että kun nämä konginkankaalaiset on näin mukavia ihmisiä, niin miten sinusta on noin vittumainen tullut. Mikko väitti että SF pilasi hänet.

Ihania olivat kuitenkin elokuvan tytöt, jäykkinäkin ja teennäisinä ihmeen suloisia. Oli Soili nuorena Pihlajanterttuna, Marjut Gasellina, Marjatta herkkänä Tummana tyttönä, toinen Marjatta Kyllikkinä tosi varauksellinen (nykyisin rouva Volanen), oli monia muita mieleen jääneitä kaunokaisina. Ei Mikkokaan niitä kaikkia saanut, ehei, joten elokuva jäi valitettavasti vaille Tyyrin ennustamaa hehkua. Muistorikas juttu silti, ei niin kiusallinen kuin luulin. Naisten saatossa, Olavin elkeissä alkoi pahaenteisesti kirjallinen toimintani. Marjaa tämä suuresti huvitti. Kiva oli minustakin nähdä vuosikymmenten päästä tämä hellyttävän kömpelö debyyttini skenaristina.

Nyt on jokaisen kynnelle kykenevän päästävä nokkaisemaan oma siivunsa ministeri Wallinin menettelystä. Kärpäsestä kasvaa kummallinen härkänen. Itse tapaus on melko merkityksetön, tuskin olisi huomattukaan ilman perussuomalaisten kielipoliittista aktiota. Oinosesta tulee merkittävä vaikuttaja, pisti ministerin kiipeliin. Ja kaikki perässä. Opettelisivat toimittajat edes ääntämän Wallinin nimen oikein, uutistelukijat Rönkä ja kumpp. kyllä osaavatkin. Sinänsä Suomen puolustus alkaa olla niin sekavassa tilassa, että nyt jonkun ympärysvallan kannattaisi harkita pientä invaasiota. Täällä vaan sätittäisiin ministeriä Dragsvikin varuskunnan aiheellisen säilyttämisen väärästä menettelytavasta. Hallituskin on kuulemma toimintakyvytön, sanoi Jungner. Vähästä sekin heiluu.

Iltalehdessä oli äskettäin törkeä musta lööppi: Hilkka Ahde humalassa töissä. Ylhäällä pienellä, että tämä oli siis Rädyn väite. Näin ihmisiä leimataan, kaikki muistavat vain lööpin, eivät lähdettä. Näinhän yleensäkin lööppitehtaissa toimitaan.

Täällä Vuokatin kupeella jatkuu loistokelit, kaksi kertaa hiihdetty, saunottu ja uitu. Toulousen tapaus ja pitkittyvä piiritys kauhistuttaa, meidän tytöt olivat siellä juuri joulua viettämässä. Tekee Sarkozy mitä tahansa, sanoo sitä tai tätä, kaikki tulkitaan tässä kosiskeluksi ja vaalikampanjaksi. Ikään kuin todellista huolta kansakunnan tilasta ei voisi ollakaan.