Panu Rajala

Onhan vaikeassa paikassa Suomen Rahapaja, mutta kaiketi siihen on syynsä. Turvatoimet muutenkin tarkat, tuntui kuin olisimme tunkeutuneet Pentagoniin. Sisällä kuitenkin tuttuja kasvoja, Vilja ja isänsä Eero löytäneet Kyröstä saakka tänne, Maija ja Simo, Kristiina ja Pertti, F.E. Sillanpään Seuran kantavia hahmoja. Ja iloinen Silja Sillanpää, jolle pian sopivin rituaalein ojennettiin uusi kahden euron juhlaraha, jossa kimmeltää Siljan isoisoisän tuttu taatamainen hahmo.

Tämähän on jo toinen FE:n juhlaraha vuoden sisään, helmikuussa julkistettiin Brysselissä se kympin arvoinen isompi juhlaraha. Tampereen yliopiston juhlassa minäkin sain semmoisen, ja tänään hankimme tätä uutta muutaman eksemplaarin. Onhan nyt hyvä pohja rahakokoelmalle, jos numismaattinen kuume iskisi. Laatikon pohjalla on täällä oman isoisäni kaikenlaisia mitaleja ja vanhoja rahoja myöskin.

Tämmöinen sadepäivä. Joka päättyi aika hyytävään balettielokuvaan Subilta, Musta joutsen, loistavasti näytelty suoranainen varoitus, mihin kunnianhimo baletin äärivaativalla uralla voi johtaa. Jotenkin murehdutti sekin, että vanha kaveri Reima uutisissa väläytteli Aleksanterin teatterin myyntiä kongressitiloiksi. Hitto, eikö nyt joku tulisi väliin ja pitäisi paikan teatterina. Kun se on niin sopivan kävelymatkan päässäkin tästä.

Pitkästä aikaa Pietarissa, kaikkiaan viides reissu: kaksi oli Leningradiin, kaksi Pietariin. Tuntuu että vasta nyt kaupunki alkaa paremmin hahmottua.

Silmän iloja, voi sanoa, kuten Matti Klinge taannoin päiväkirjassaan. Massiivinen kauneus lähes musertaa. Meitä oli kahdeksan hengen joukko, Marjan sisarukset puolisoineen, Allegrolla heilahdettiin hetkessä perille. Nevski tuli käveltyä päästä päähän, paras johdatus kaupungin keskeiseen ilmeeseen. Gogolin mukaan kaikki tärkeät ihmiset voi tavata Nevskillä ja siellä myös murheet ja muut turhat ajatukset unohtuvat. Ehkä aika on vähän muuttunut, mutta kansaa siellä virtailee edelleen sankoin joukoin.

Eremitaasi on aina katsastettava, kerralla ehtii pienen kulman, tukehduttavan palasen museon valtavasta aartehistosta. Tapasimme sattumoisin itsensä intendentti Markin työpaikallaan, tuttu muutamista illanistujaisista Suomessa, ja hän suositteli uutta 1900-luvun taiteen kokoelmaa, joka oli vastikään avattu: kiinnostava olikin, lähinnä saksalaista ekspressionismia. Lisäksi vaelsimme palatsin päihdyttäviä saleja ja ihailimme keisarillisia muotokuvia historiallisesta mielenkiinnosta. Marja oli lukenut vastikään Lailan Katariinan toisen osan, minäkin yhtä ja toista aiheeseen liittyvää. Tähän loistoon ei koskaan totu.

Sadesää ei tahtia haitannut. Tervehdimme Vaskiratsastajaa, hiljenimme Iisakinkirkossa ja katsoimme ansainneemme lounaan Art Buffet’ssa lähellä Iisakinaukiota, sitä suosittelemme. Ja varoitamme Astorin baarista, jossa kerran nautin elämäni kalleimman gintonicin. Iltaruokailu ravintola Shaljapinissa kuulun basson kunniaksi oli muistettava, senkin vähän syrjäisen paikan soisi matkailijan löytävän. Tyylikäs tarjoilu ja kaikkien huokailevien todistusten mukaan paras koskaan nautittu Stroganoff.

Pääkohteen tulivat lauantaina. Pienen omaehtoisen kiertoajelun jälkeen (huippukohtana pistäytyminen hartaan messun aikaan Pyhän Nikolaoksen katedraalissa) pudottauduimme Marjan kanssa kyydistä Puškinin talon nurkalla. Museoon kunnolla keskityimme, ja museo puolestaan keskittyi perusteellisesti Puškinin kaksintaisteluun ja kuolemaan työhuoneessaan. Sitä kuvaa myös Hannu Mäkelän romaani Puškinin enkeli, varmasti saanut hyviä viitteitä täältä paikan päältä. Talo sisäpihoineen porraskäytävineen tarjosi erinomaisen eläytymispohjan tähän runollis-romanttiseen tragediaan.

Tietysti viimeistelimme teeman siinä Moikan ja Nevskin kulmassa olevassa kirjallisvoittoisessa kahvilassa, jonne Puškin poikkesi keskittymään ennen kohtalokasta kaksintaistelua. Paristakymmenestä kaksintaisteluista runoilija selvisi, ei enää viimeisestä. Intohimoinen mustasukkaisuus ajoi miehen turmioon.

Puškinin kaksintaisteluteema huipentui illalla Marinski-teatterissa Jevgeni Oneginin esitykseen. Onnistuin netistä onkimaan kaksi vihonviimeistä lippua, kuten teatterista vakuutettiin, ihan hyviä permantopaikkoja jännillä irtotuoleilla. Esitys oli klassisen upea, ilman mitään ohjaajan omia keekoiluja, joista saimme kylliksemme kesällä Savonlinnassa, jossa tämä muuan maestro yritti kaikkensa tuhotakseen oopperan oman kantovoiman. Tämä oli loisteliasta perivenäläistä tekoa, hyvin perinteinen ja äärettömän ihastuttava lavastuksiaan myöten, hienosti laulettu, tanssikohtaukset aivan lumoavia. Ahtaat on ison teatterin lämpiötilat lukuun ottamatta Dress circlen aukeaa, jota tietysti kiersimme. Teatteri täpötäynnä nuorehkoa venäläistä yleisöä, joka haltioitui lopussa hurraamaan seisaaltaan. Väliaikoja kaksi, kestoa neljä täyteläistä tuntia. Mutta kyllä kannatti.

Sopii tosin miettiä, miksi tämä teos on niin rakastettu Venäjällä, kun sen päähenkilö on epäsympaattinen tyyppi, jonka käy kaiken lisäksi huonosti lopussa. Mutta aina miehen tylyt vaiheet jaksavat innostaa ihmisiä, ja Tatjanahan on ihana. Tšaikovskin musiikilla on tietysti osuutensa, onhan se niin kaunista, että vain kuuntelemallakin voisi illasta täysin nauttia.

Enää viimeinen aamu, jolloin ehdin vasta käväistä hotellin edustalla avautuvalla Tihvinän jumalanäidin hautausmaalla ja Aleksanteri Nevskin luostarin pihalla. Nevski itse vartioi hevosen selässä prospektin alkupäätä. Hautausmaalla hiljensi erityisesti Dostojevskin jyhkeä hauta, myös Tšaikovskin kaunis enkelipatsas ja suurin yllätys: vanha neuvostoaikainen teatteriguru Tovstonogov (joka vieraili aikoinaan Kansallisteatterissakin) haudattuna suuren ristiinnaulitun patsaan juurelle.

Hieno lopetus antoisalle pikamatkalle, jonka aikana seuruekin pysyi hyvällä tuulella ja vetreässä vireessä. Kaksi täyttä päivää ja kolme yötä voi sentään sisältää ihmeen paljon. Kaikki on kaupungissa nykyisin niin paljon helpompaa kuin ennen, palvelut toimivat ja takseja saa helposti eivätkä maksa mahdottomasti, jos muistaa sopia hinnan etukäteen. Johdinbussikin on kätevä kulkuneuvo, metroa emme nyt kokeilleetkaan.

Täysi Allegro nilisti meidät takaisin Helsingin asemalle. Vaivatonta on tänään pistäytyä Pietarissa, ja mikä miljoonakaupungin upottava tarjonta odottaakaan ihan nurkan takana! Tuli palava halu palata, jatkaa tästä elämysten syventämistä.

Ateneumissa Eero Järnefelt -seuran juhlaseminaari. Sali täynnä, kaikki eivät mahtuneetkaan.

Nimihenkilön tyttärenpoika Juhani Kolehmainen piti seikkaperäisen esityksen Järnefelt-suvun vaiheista ja Suvirannan synnystä ja elämäntavasta. Hän lopetti puheensa Sillanpään liikuttavaan kiitoskirjeeseen äidilleen Leena Kolehmaiselle (Järnefeltille) – Taata kiitti kaikesta kokemastaan aikanaan Suvirannassa sekä saamastaan taululahjasta. Riitta Konttinen jatkoi kirjansa pohjalta ja hienoin kuvanäyttein Tuusulan yhteisön elämästä. Ja lopuksi piti minunkin puhua Juhani Ahon ja vähän Sillanpäänkin suhteesta Eero Järnefeltiin ja hänen perheeseensä. Antoisia aiheita, joitakin hauskoja piirteitä saatoin lisätä edellisiin loistaviin esityksiin.

Päätin siihen, kuinka merkityksellistä oli, että taidemaalari E.J. kykeni niin ratkaisevasti tukemaan ja vaikuttamaan kahdenkin johtavan prosaistin elämään ja työhön, sekä Ahon että Sillanpään. Hänen tunnuksensa Vain tosi on pysyväistä kantoi hedelmää hänen oman työnsä ulkopuolellakin. Katsastimme myös talon näyttelyn Järven lumo, suurenmoinen läpileikkaus Tuusulan maisemiin, interiööreihin, perheisiin ja taiteilijoihin, Järnefeltistä Haloseen. Mikä kadehdittava elämäntapa! Mikään sen kaltainen ei voi enää palata.

Kävelimme Ateneumista Bulevardille, poikkesimme Ekbergiin kahville ja päädyimme Aleksanterin teatteriin. Talomme alakerran asukas Aku Ahjolinna viettää 50-vuotistaiteilijajuhlaa tanssijana, nyt tosin baletin koreografina, ohjaajana ja kertojana kardinaalin vaikuttavassa hahmossa. Neljä nuorta tanssijaa kuvasi meille Kaarinan Maununtyttären ja Erik-kuninkaan traagisen tarinan, Juhana-herttua ja Katarina Jagellonica pahoina henkinään. Herkkä esitys Renessanssiorkesterin säestyksellä. Tämä oli ensi-ilta, mainiona tarinankertojana tunnettu Ahjolinna juhlii tosissaan lauantaina, jolloin olemme Pietarissa, toivon mukaan Marinski-teatterissa.

Saatiin Vanhan kirjallisuuden yhdistys hyvään kuntoon. Vuosikokous Bottan Snellman-salissa, runsas osanotto kerrankin ja vilkas keskustelu. Leena Majander hurrattiin yksimielisesti hallituksen uudeksi puheenjohtajaksi. Hallituksen kokoonpanossakin virkeää muutosta. Nyt tulee varmasti uutta tuulta ja puhtia toimintaan, toivottavasti myös Sastamalan päiviin. Valittamista ei tosin ole tähänastisissakaan. Ensi kesähän on lähes valmis.

Antikvaariset kauppiaat ovat tapahtuman kulmakivi, entistä tärkeämpi nyt kun kirjojen myynti kautta linjan vähenee. Kiitospuheessaan Leena vakuutti harrastavansa myös vanhaa kirjaa, niin uuden tuottaja kuin onkin. Kävelimme yhdessä kaupungin halki Bulevardin suuntaan, ja Leena totesi ajan vaikeuden; näinkin ahtaana aikana minun kirjani on vuoden myydyin tietokirja WSOY:llä. Kirjastojen jonot vain kasvavat. Miten jos aika olisi parempi…

Downton Abbey hallitsee taas tiistai-iltoja, ihailtavaa työtä Varjot häilyvät suosikkisarjojen yllä. Francon jälkeen on nyt kovin murheellisessa vaiheessa, toivottavasti pian valostuu. Oma perhehistoria muistuu mieleen. Ja Siltahan on koko ajan täynnä pirullista meininkiä.

Messut selvitetty hyvällä menestyksellä. Poikani keikalla Helsingissä, käynyt Japanissa Lordin matkassa. Vaihdettiin aamukuulumiset.

Pientä loppukuljeskelua messupaikalla, lounas tietokirjojen toimituspäällikön Joni Strandbergin kanssa, Paavolaista pantiin alustavasti puihin. Pitkoakin ehdin käydä rohkaisemassa ennen kuin alkoi Vanhan kirjallisuuden ohjelmavaliokunnan kokous: rivakasti ohjelmaa tehdään ensi kesän 30-vuotisjuhlatapahtumaan. Teemana on – yllätys, yllätys – Kirja!

Päätapaus kohdaltani oli vierailu lukupiirin keskustelussa. Tämä on uusi muoto messuilla, monien mielestä hyvä lisä. Kirjailija saa kärvistellä kuulijana, kun aktiiviset ja kriittiset lukupiiriläiset ruotivat hänen teostaan. Oma Lavatähteni selvisi Suvi Aholan johtamassa tarkastelussa ilman suuria kolhuja, kiitostakin tuli ja hyviä kysymyksiä. Suorasukaisesta keskustelusta on hyötyä kirjailijalle. Yhtä mieltä oltiin keväisen vastaanoton kohtuuttomuudesta: siitä kuinka kirja haukuttiin sitä edes tuntematta. Sitä arvioitiin tekona, ei teoksena. Nyt on ilmapiiri lämmennyt huomattavasti. Vaikka kyllä edelleen kysyttiin, miksi tällaisen kirjoitin. No kun tuli sysäys ja henki päälle, halu muistella. Mitä muuta voisin sanoa. Puolitoista tuntia tiivistä palautetta, ja vieläkin ihan virkeänä, kirjakin kuivilla. Kieltä kiittivät ja näkökulmia, joku sanoi että hänen kuvansa lavatähdestä koheni kirjaa lukiessa. Tämä oli lopputesti, nyt voin hyvästellä pienen rakkauskertomuksen omaan rauhaansa.

Istahdimme lopuksi vielä Marjan serkun Lauran kanssa hotellin puolelle, minne kertyi paljon muitakin messujen osanottajia urakan päälle hengähtämään. Lauri Törhönen kävi pöydässä, kunnes siirryimme kustantajan ystävällisen tarjoilun piiriin, ja mikä hauskinta: tarjoutui tilaisuus jutella rauhassa Jukka Rislakin ja Annan kanssa. Millainen olisi juhannus Latviassa? Kuvauksena kuulosti houkuttelevalta. Jukan kirja on syksyn masentavin: lukekaa Vorkuta! niin huomaatte, kuinka ihanaa on oma elämänne.

Saamari kun Siltaa myöhennetään jonkun kotimaisen leffan takia. Muutenkin talviaika koettelee iltavirettä. Jaksettiin kumminkin, sarja pitelee edelleen hyppysissään. Monia juonteita, joista ei aina aavista, kuinka ne liittyvät pääteemaan. Ehkä ne ovatkin mukana elämän moninaisuutta kuvastamassa. Kyllä nukutti.

Kirjamessujen välipäivä kohdallamme, nyt ulkoillaan ja levähdetään.

Tiiviisti hurahti pari päivää kirjojen parissa – tai kirjailijoiden ja tietysti suuren yleisön. Jota siellä näkyy riittävän enemmänkin kuulemma kuin viime vuonna. Jos on vaivannut huoli kirjan tulevaisuudesta, messujen kansanmeri hetkeksi helpottaa huolia.

Torstaina keskustelimme 2000-luvun kirjallisuudesta Hesarin ammattilaisten Petäjän, Majanderin ja Suvi Aholan sekä Riikka Ala-Harjan kanssa. Ei äidytty niin murskaavaan kritiikkiin kuin tuossa Suomen Kuvalehden jutussa revitellään, sen luinkin kunnolla vasta tänä aamuna. Eihän kirjallisuus noinkaan tyhjää taida olla mutta tietty sileys, rutiininomaisuus, liian valmis tekniikka saattaa monia vaivata. Harvempi repäisee ihan omasta maailmastaan, omalla kielellään.

Itse kiinnitin huomiota venäläisiin aiheisiin, jotka ovat huomattavasti yleistyneet kaunokirjallisuudessa Luen parastaikaa Merissa Mehrin esikoisromaania Veristen varjojen ooppera, jossa liikutaan Moskovan ja venäläisen pikkukaupungin oopperamaailmassa. Luistavaa kerrontaa, ehkä viihteellistä, mutta taidokasta. Miljöö elää paremmin kuin henkilöt.

Dekkaribuumiakin sivuttiin, samoin elämäkertojen uutta voimakautta. Kaunokirjallisuus on kovasti globalisoitunut, siinä määrin, että voi jo kantaa huolta suomalaisen todellisuuden kuvauksista. Onneksi on Hotakainen, Tervo ja Tuurikin.

Eilen sain vastailla omasta Lavatähdestä ja kirjamiehestä Anna-Riikka Carlsonin lempeästi perehtyneessä haastattelussa, joka kulki monin tasoin ja antoisasti. Marketta Mattila jatkoi uusilla hyvillä kysymyksillä WSOY:n osastolla. Taas kerran kirja puhuttiin puhki, ja ihmeen myönteinen ilmapiiri sen ympärillä nyt vallitsee verrattuna keväällisiin inkvisitioihin.

Marja heilui kuulemassa omia suosikkejaan, ja välillä käytiin yhdessä syömässä. Ihmisten kohtaaminen on messuja yksi funktio, lyhyitä kohtaamisia vilinässä Paras sessio oli Kullervossa, jonka tiiviissä tilassa Maimu Berg johti kiinnostavan keskustelun historiallisen romaanin valheista ja totuuksista. Virolaisilla kirjailijoilla olisi ollut enemmänkin sanottavaa kuin lyhyessä ajassa ehdittiin, mukana myös Sofi Oksanen ja Seppo Zetterberg. Tietty totuus on aina tarpeen, mutta vapauksiakin kirjailijoille myönnettiin. Ovatko totuus ja oikeus joskus vastakohtia? Entä muistot? Mieleen jäi Indrek Hargian repliikki: ”Muisti on yksi mielikuvituksen alalaji.”

Kun tuosta keskustelusta laskeuduin rappuja halliin, kuulin ensin Jorma Ollilan ajatuksia johtamisesta, vähän edempänä Märta Tikkanen kertoi vuosisadan rakkaustarinastaan (jonkun verran rajumpi paljastus kuin oma leppeä kirjani), Mika Waltarista Aleksis Kiveen, joka ääriään täynnä Jörn Donnerin kuulijoita – ja siitä edelleen flaneerasin Edith Södergranin liepeille, missä Pia Forssell ja Matti Klinge keskustelivat elegantisti Topeliuksen historiallisista kertomuksista – siis iltapäivän kaari Viron todellisuudesta Suomen autonomian ajan kuvauksiin, molempiin kätkettyinä poliittisia piilokuvia.

Eikö tuossa ole jännevälejä ja tasoja kylliksi? Messut tarjoavat kiintoisia kokonaisuuksia, jos antaa sattumien ja oman suunnittelun vapaasti risteillä. Loppusinetti illalla Ruotsin lähetystössä, missä tarjoilu yhtä hyvää kuin ennenkin eikä seurassakaan valittamista. Uudelle lähettiläälle Anders Lidénille jouduin selostamaan näitä suomalaisia kirjailijaelämäkertoja. Kai Ekholmilta tärkeä vinkki Paavolaiseen, niitähän aina metsästän. Norssin kundi Eero Huovinen riisti seurastani Outi Pakkasen, just joo. Mutta kauniita naisia riitti muitakin. Levollisen lämmin ilta kävellä kotiin.

Näytelmä Katri Valasta Avoimissa ovissa. Sopivasti sattui, kun päivällä täydensin juuri Paavolaisen ja Valan suhdetta koskevaa lukua. Niinpä jouduin miettimään tosiasioiden ja näytelmäkirjailijan keksintöjen suhdetta.

Totta kai kaikki on jälkeen tulevien tulkintaa. Mutta miksi ihmeessä kirjoittaja-ohjaaja Virpi Haatainen esitteli meille velton, leppoisan ja sovinnaisen Paavolaisen – kun lukemattomista lähteistä loistaa hermoherkkä, intensiivinen, viulun kielenä reagoiva intellektuelli? Ja miksi hän jätti käyttämättä Katri Valan epävarmuuden, ujouden, estyneisyyden, arkuuden, neuroottisuuden – ja valitsi reippaan ja iloisen jokatytön? Olavin ja Katin suhde kuvattiin ”romanssiksi”, kun se kirjeiden ja muistojen valossa oli koskaan toteutumaton, keskinäisen ihailun ja palvonnan hehkuttama runollisen kipeä kaukosuhde (muutamia tapaamisia lukuun ottamatta). Eniten tyrmistytti tönköksi pölvästiksi kuvattu Yrjö Jylhä, joka näytelmän mukaan jäi Tulenkantajien ulkopuolelle – kun Jylhä todellisuudessa kuului Paavolaisen lähimpään piiriin ja osallistui myös Vienolan naamiaisiin. Vala etsi turhautuneena miehen fyysistä rakkautta, mutta tuskin hän olisi tällaista kaistapäätä kahta kertaa edes vilkaissut.

Tuolissa joutui miettimään, kuinka kauas näytelmä voi etääntyä kirjallisuushistoriallisesta todellisuudesta? Ja voittaako ajan ja ihmisten kuvaus jotakin nykypäiväisestä vesityksestä? Tässä tapauksessa ei voita, vaan häviää joka tasolla. Toisella puoliajalla tilanne vähän koheni. Nähtiin muutama oikea kohtaus.

Puvustus oli luku sinänsä. Se oli käsitetty niin, että henkilöt mahdollisimman vähän muistuttaisivat esikuviaan. Sikäli se tuki ohjauksen valintoja. Esimerkiksi Paavolainen jatkosodan aikana saapuu tapaamaan Valaa mustassa palttoossa ja lierihatussa! Ei koskaan. Olavi jos kukaan rakasti univormua. Ohjaaja tarvitsisi todella väkevän ja uudeksi luovan otteen, jos hän tuntee kutsumukseksi totuttujen kuvien totaalisen muutoksen. Ja mikä silloin onkaan tavoitteena? Oma fiktio? Joka jää kauas historian itsessään tarjoamasta tiheästä, monitasoisesta draamasta.

Tästä onkin hyvä tilaisuus jatkaa keskustelua Avoimissa ovissa 27.11. klo 14.30.

Posti toi kirjapaketin Tartosta. Yllätys: Kari Tarkiainen on kirjoittanut elämäkerran isoäidistään Maria Jotunista. Sitä oli ryhdyttävä heti lukemaan.

Miksi uusi kirja, kun Irmeli Niemen kauan kestänyt elämäkerta ilmestyi 2001. Siksi tietysti, että uusia näkökulmia aina tarvitaan. Tarkiainen tuntee Jotunin läheisesti, sukuperinnössään. Hän on istunut Jotunin polvella ja tullut tuntemaan Jotuni-perinteen ”koko sen voimalla”, kuten hän esipuheessaan toteaa.

Nyt on tullut kaihtelemattomien elämäkertojen aika, vihdoinkin. Tarkiaisen kirja vertautuu Riitta ja Mikko-Olavi Seppälän erinomaiseen Aale Tynni -elämäkertaan Hymyily, kyynel, laulu. Myös Tarkiaisen kirjan nimessä esiintyy hymy: Maria Jotuni. Vain ymmärrys ja hymy. Mutta teosten kuvaamissa tapahtumissa ei ole kovin paljon hymyilyttävää. Jälkeläiset ovat nyt päättäneet kertoa avoimesti, mitä heidän isovanhempiensa ja vanhempiensa kuohuttavissa aviodraamoissa oikein tapahtui. Tähän saakka on liikkunut huhuja, joita kuulin varsinkin Kirjallisuuden laitoksella taannoin. Nyt saan lukea, mistä lopulta oli kysymys.

Tarkiainen kirjoittaa tuimasti ja asiallisesti, myös Jotunin teokset perusteellisesti läpi käyden. Lähes kaikkea hän katsoo Maria Jotunin ja Viljo Tarkiaisen suhteen ja ”liian pitkän” avioliiton kautta. Näkökulma on hedelmällinen. Paljon kirkastuu. Käy selväksi, että Maria Jotuni tunsi ilmeisen aiheetonta ja sairaalloista mustasukkaisuutta miehensä oletetuista syrjähypyistä. Vastapainoksi aviomies syyllistyi remakkaan perheväkivaltaan. Se ei estänyt häntä tutkijana ihailemasta Jotunia kirjailijana yli kaiken. Kauan askarruttanut paradoksi tuntuu aukeavan.

Mitä kaikkea kätkeytyykään arvokkaiden kulttuuriliittojen kulissien taakse. Draamat purkautuivat osin julkisiksi jo omana aikanaan. Nyt niitä voi tarkastella viileästi, syyttämättä. Siinä sekä Aale Tynnin omaiset että Kari Tarkiainen onnistuvat ihailtavasti. He eivät asetu kiistoissa kenenkään osapuolen kannalle. Pohjimmalla kummallakin on sovittava hymy, kaikesta huolimatta. Kiitos näistä kirjoista.

Ajelin Pyhtäälle viettämään Murhalauantaita.

Ent. kunnanjohtaja Kari Häkämies oli kutsunut alustamaan aiheesta ”Ovatko dekkarit kaunokirjallisuutta?”. Tällaisesta on se hyöty, että tulee luetuksi alan teoksia, jotka muuten jäisivät. Nyt kertasin vähän Chandleria ja luin tuoreeltaan Antti Tuomaisen Synkkä kuin sydämeni. Jälkimmäiseen liittyi odotuksia, mutta pettymyksen puolelle kallistui. Kieli on iskevää, kunnon kirjallinen taso lähellä, mutta juoni kumman yksiviivainen, itsestään selvä ratkaisukin. Mutta lupaukset jäävät odottamaan jatkoa. Pekka Hiltunen on toinen kiintoisa tulokas, nyt ryhtynyt puolustamaan lihavia.

Niin että ovatko ne kaunokirjallisuutta? Nythän näyttää siltä, ettei juuri muuta kirjoitetakaan kuin rikosromaaneita. Laji on ryöpsähtänyt kaikin tavoin salonkikelpoiseksi, suosion huipulle. Alustuksessani vedin historiallista linjaa ja kerroin, kuinka salapoliisiromaani 1800-luvulla syntyi vaativan klassisen kirjallisuuden syliin: Poe, Dickens, Dostojevski jne. Sherlock Holmes tunnettiin meilläkin jo 1890-luvulla. Maailmansotien välinen aika oli sitten dekkarin kulta-aikaa (Christie, Simenon jne.), mutta Pohjoismaissa vallitsi tyhjiö, jota paikattiin suurella kilpailulla 1938. Senhän voitti Waltarin ensimmäinen Palmu-kirja.

Nyttemmin pohjoismainen rikosromaani valtaa maailman markkinoita laajemmin kuin konsanaan Ibsen tai Strindberg aikoinaan. Synnyttääkö turvallisen yhteiskunnan rakoileminen rikosromaanin nousun? Suomi pinnistelee hyvin perässä, mutta ei saavuta naapurimaiden tasoa. Meillä ei sittenkään ole samaa kasvupohjaa. Kansainväliseen tasoon silti aletaan yltää. Täälläkin Pyhtään tapahtumassa Kati Hiekkapelto ja Martti Linna ovat saaneet käännöksiä, vaikka eivät sen tunnetumpia ole vielä Suomessakaan. Heleena Lönnrothin uutuuden Diverssikauppiaan kuolema sain mukaani, sitä olen tässä lueskellut. Myös Karo Hämäläisen taloustrilleri Kolmikulma alkoi lujasti kiinnostaa.

Tapahtumaa juonsi vanha tuttava Antero Kekkonen ja puhetta johti paneelissa Häksy itse. Häneltä tulee neljäs dekkari maaliskuussa. Kymenlaakso osoittautui melko muhevaksi dekkarin kasvumullaksi. Yleisöä olisi voinut olla enemmänkin. Ilmaan jäi leijumaan Veijo Mereltä siteeraamani lause, jonka mukaan dekkari työntää ensimmäinen nokkansa yhteiskunnan kiehuviin mätäpesäkkeisiin. Tätä monet tuntuivat kannattavan.

Säteilevä ajosää muuttui palatessani pikkumyrskyksi. Nautittiin silakkamarkkinoiden tuotteita ja katseltiin ja kuunneltiin Rigolettoa, Placido Domingo suurenmoinen, samoin Julia Novikova ihanine ohutäänineen. Heleenan dekkarin matkassa Italiaan, kunnes nukahdin.

Vapaakeikkoja tutuista aiheista: Tampereella vielä Sillanpäästä (Mummonkammarissa kahdeksannen kerran!) ja Espoon Rotareissa eilen puhetta Waltarista. Albergan kartano oli kiva nähdä, samoin tutustua isäntääni, vanhaan norssiin Esa Kokkaan rouvineen. Paljon rotareita avec paikalla.

Tänä iltana katsoimme Kirsikkapuiston Kansallisteatterissa. Elävästi muistan Eino Kaliman ohjaaman esityksen keväältä 1964, se oli ylioppilaskunnan tilaama näytäntö ja tunnelma korkealla. Esityksen jälkeen seisoin raitsikkapysäkillä Rautatientorin varrella, kun äkkäsin vanhan hienon herran saapuvan samalle pysäkille: itse Kalima! Kamppailin itsekseni, mutta ujona en uskaltanut mennä kiittämään. Mikä tyhmyys!

Mitä tästä tämänkertaisesta sekamelskasta olisi sanottava. Mika Myllyahon ohjaus tavoitteli monenlaista ja harotti eri suuntiin, levoton ja hilpeä siitä tuli, sekavaksi jäi mieli. Mutta mielenkiinnolla sitä katseli, että mitä vielä vesipunttuineen ja kaljapurkkeineen keksivät. Kyllä sieltä Tšjostain välistä pilkisti. Totta puhuen näytelmän ydin oli selkeästi säilynyt, siis keskeinen ristiriita, puiston myynti, rahan mahti. Liiankin luisevasti?

Näyttelijät ovat tietysti hyviä kaikki. Edessäni istui vanha tuttu Aila T , joka kysyi silmät pyöreinä: ”Onks tää hyvä?” Kyllä hän kuulemma viihtyi, kun sai katsella Ismo Kalliota ja Esko Salmista. Heidän présence omaa luokkaansa. Tiina Weckström paikkasi hienosti Tea Istaa. Mutta tuliko yksikään kohtaus meitä lähelle? Jonnekin sinne härveleiden ja tasapainotelineiden vaiheille ne jäivät. Aidolle tunteelle ei jäänyt osumakohtia. Varautuneita olivat myös väliajalla tapaamamme kokeneet katsojat Maija B ja Iiro K.

Lopun sinetöi enkelin topeliaaninen ilmaantuminen. Takaani kuulin vaimean huokauksen: ”Herregud…” – Yhdyin siihen mielessäni.

Naulakolla kuultua: ”Tää oli ihmeen sekavaa…” ja ”En mä oikeen päässyt mukaan” ja ”Mä en ymmärtänyt mitään…” Tutun kriitikon tuohtunut kuiskaus: ”huono, huono!” Ei nyt ihan niinkään. Mutta ei ihan hyväkään, ei innostava, ei tullut lähellekään sitä tunneviritystä, jonka Kaliman vanha ohjaus silloin nuoreen mieheen jätti. Ei kai sellaista tämä kyyninen pirstomielinen aika voi enää tavoitellakaan.