Panu Rajala

Snellmanin päivänä Svenska Teaterniin, sopii jo hyvin.

Varmaan tämä kehuttu Kristina fr

Eilen yksi oppilaista ilmoittautui Merja Rehnin tyttäreksi

Lennähdin aamulla Brysseliin, ja siellä lentokentän loputtomia käytäviä painellessani ja satojen metrien taksijonossa seistessäni ajattelin, että en kyllä suinsurminkaan tekisi tätä joka viikko. Mutta monet ihan vapaaehtoisesti pyrkivät näihin matkahommiin jopa viideksi vuodeksi!

Pääsin taksiin ja kevyesti Eurooppa-koulun portille, missä äidinkielen opettaja Jouko Isometsä oli vastassa ja sukelsimme suuren koulun sokkeloihin. Pidin kolme oppituntia Ahosta, tulenkantajista, dekkareista, Waltarista ja uudemmasta kirjallisuudesta. Paasilinnasta ja Huovisestakin puhuttiin. Sat sapienti. Virkkuina kuuntelivat lukiolaiset ja yläasteen kootut oppilaat auditoriossa. Hajanaiselta ja sirpaleiselta vaikutti tämä laitos, mutta kuri oli hyvä ja systeemiä pyöritettiin ilmeisen tehokkaasti noin kymmenellä kielellä.

Bussilla ja metrolla löysin hotelli Standtonin helposti Central Stationin vierestä ja kuljeskelin vähän kaupungilla. Ihailin lennokkaita veistoksia ja Grand Placen huikaisevaa komeutta. Illalla Jouko nouti minut hyvään kalaravintolaan mainiolle illalliselle, mihin osallistui kolme naisopettajaa, fiksuja tietysti. Taitavat viihtyä siellä Rysälässä ja tehdä merkittävää opetustyötä, jota pieneltä osaltani yritin virkistää. Yksi oppituntiani seurannut sanoi, että puhettani olisi kuunnellut vaikka kuinka kauan. Kohteliaisuus?

Raatihuoneen torilla terassilla, kävelyllä Toompealla. Ihmeen kaunista.

Laivassa keinahdettiin takaisin, Anja ja Jussi Salokannel henkevänä seurana. Luin Jussin valtionpalkinnon kunniaksi hänen kääntämäänsä Jaan Krossin Kuningasajatusta. Kiehtova romaani. Samalla valmistauduttava Huovis-keskusteluun Kallion kirjastossa. Ehdin käydä heittämässä laukun kotiin.

Juttelimme niitä näitä Touko Siltalan kanssa, lähtökohtana Huovisen juttujen uusi valikoima, ennen julkaistuja ja osa kokonaan uusia löytöjä, nimi Luonnonkierto. Iskevä kansi. kannattaa tutustua vähemmän tunnettuun Huoviseen. Jatkoja istuttiin kirjaston alakerrassa, missä huomattava dekkarikokoelma. Taas muutama piirto herahti viimeisteltävään kirjaani.

Maimu Bergin eläkkeellelähtöjuhla Tallinnan kirjailijatalossa, mustakattoisessa salissa. Miksi olen paikalla? No siksi että kutsuttiin, ja toiseksi siksi että olemme syntyneet samana päivänä samana vuonna Maimun kanssa. Tunnemme sielujen sympatiaa. Sitä paitsi hän hoiti monet tilaisuudet, joissa kävin vuosien varrella puhumassa Suomen instituutissa.

Onpa Tallinna taas nopeasti muuttunut! Ihmeellisiä pilvenpiirtäjiä ja lasitaloja nousee kuin sieniä sateella. Samaten kivoja pittoreskeja krouveja ja kuppiloita. Turisteja tavattomasti. Eloisa kylä, ei tuntisi samaksi, jossa vierailin ensimmäisen kerran 1968. Paitsi vanha kaupunki säilyy, onneksi.

Maimulle pidettiin puheita, Tuula-Liina Varis ja Juhani Salokannel suomalaisten puolesta (V.Merta ja Kiveä käsiteltiin kovasti), sitten oli henkilökohtaisempia virolaisten esityksiä. Piret Saluri sanoi heti tullessa, että tämä on symposiumi, täytyy juoda paljon viiniä. No teimme kai parhaamme. Kunto säilyi silti. Jouko Vanhasta oli hauska tavata pitkästä aikaa, poika on muuttanut Tallinnaan. Ja olihan muita, ex-exellensin ja rouva Kalelan pöydässä sain kunnian istua. Muistettiin Waltari-seminaaria, joka oli edellinen tilaisuus tässä salissa.

Ulkona lempeä kevätilta. Hotelli My City nurkan takana Vana Postilla. Lupasin Maimulle vielä illallisen, kun lahjaideani meni sattuneesta syystä pommiin. Hän on kaunis ja terävä kirjailija, kulttuuridaami. Palaamme.

Herään kuin sadussa kartanon laveassa makuuhuoneessa ja katsahdan tilavalta parvekkeelta Kajaanijokea. Suomi on sentään voittanut Slovakian ja Hollande on valittu Ranskan presidentiksi. Ennustin väärin, varmaan tämä oli silti parempi ratkaisu, aina muutos virkistää. Samoin käy Kreikassa.

Hankkiuduin yhdeksältä Ylen Kainuun studioon ja paukuttelin ajatuksia huumorista, satiirista ja Huovisesta suoraan lähetykseen. Sitten ajoin Sotkamoon tapaamaan paremmassa rauhassa Uti Korhosta ja vaimoaan Leaa. Haasteltiin Utin ja Veikon kalareissuista, metsästyksestä, matkoista Ruotsiin ja Leningradiin ja kahden miehen lujasta ystävyyssuhteesta; kansakouluajoista saakka pitivät yhtä. Vaimo Lea on ollut Hämeenkyrön yhteiskoulussa liikunnanopettajana 50-luvun alussa. Kuka muistaa?

Taas maantielle, kohti Iisalmen, jossa pidin iltapäivällä esityksen Juhani Ahosta hänen nimikkokoulunsa lukiolaisille. Hiiskumatta kuuntelivat nämä fiksut oppilaat.

Ja sitten vaan pudottelin Citikalla viitisen tuntia kotio Villa Viehätykseen, missä kerkisin vielä järvelle ja katsomaan katiskat. Ensimmäiset hauet ilmaantuivat viime viikolla, nyt tyhjempää. Marja oli edustanut meitä Helmin päivillä tuolla vastarannalla. Tulihan ajetuksi toistatuhatta kilometriä, mennessä yövyin sunnuntaita vasten Karstulassa Pirjon luona ja muistelimme vielä kerran Jaskaa ja sen sellaista.

Eikä reissut tähän lopu, huomenna jatkan Tallinnaan. Herätys kello viis.

Veikko Huovisen seura täytti viisi vuotta Kajaanissa. Kodikas lämminhenkinen juhla. Vaimo Hilkka ja lapset Esko ja Ritva kutsuttiin kunniajäseniksi, samoin seuran ensimmäinen puheenjohtaja Eila Valtanen. Veikon lähes elinikäinen ystävä Unto (Uti) Korhonen muisteli yhteisiä vaiheita, ja Lampaansyöjistä kuultiin katkelmia.

Pidin esitelmän Huovisen 70-luvun oppositioasenteista ja satiirin sivalluksista Kekkosen Suomessa. Tulevan kirjani yhteen lukuun se perustui, joten on luettavissa myöhemmin kokonaisena. Kainuun Sanomat sieppasi lunttani ja tekstannee sen pohjalta joitakin kohtia. Hyvä vastaanoton sai melko vapaamuotoinen puheenvuoroni todellisilta asiantuntijoilta.

Juhlan jälkeen nautittiin Karolineburgissa oikeaoppinen

Käsissäni on punakantinen käännös, Juhani Ahon Seul eli Yksin. Tosin vasta monisteena, B

Claes Olssonin ja Roope Alftanin Taistelu Näsilinnasta 1918 kannatti katsoa, vaikka sodan järjettömyys pistää vihaksi. Älyttömästi tuhotaan hienoa palatsia. Koko valtaus tuntuu heikosti suunnitellulta ja uhkarohkealta valkoisten puolella. Pieni joukko jää ilman tukea piirittävien punaisten tulitukseen. Oman pohjansa antoi se, että leffa pyöri Plevnassa autenttisten tapahtumapaikkojen tuntumassa.

Sinänsä virkistävää, että sisällissotaa kuvataan kerran valkoisten puolelta. Ruotsin murteita oli kiva kuulla, muuta kivaa elokuvassa ei ollutkaan. Tasapuolisiakin oltiin. Mutta voiko olla, että kun Melinin miehet heti lahtasivat Näsilinnasta löytämänsä punaiset, nämä puolestaan saapuivat armahtajina sairaanhoitajat kärjessä? Varmaankin dokumenttipohja on tutkittu, ainahan tehdään silti valikointia. Elokuva on hyvin ja iskevästi kuvattu, mutta kollektiivisuus uupuu keskittävää inhimillistä näkökulmaa. Edes yhtä tutuksi tulevaa ihmistä. Yhtäkaikki surkea sota, jonka muistelemisen voisi pikkuhiljaa lopettaa.

Hannu Rautkallio puhui radiossa päivällä jämerää asiaa Rytin muistelmista. Taisi väläyttää sotasyyllisyyskysymyksestä uutta kulmaa entistä vahvemmin todistein. Pitäisi kuulla uusintana. Ja lukea kirja, josta Hannu aiheellisesti ihmetteli, miksi sentään entisen presidentin esiin kaivettuja muistelmia yritetään toisten tutkijain toimesta meillä vähätellä.