Panu Rajala

Vaeltelua Olostunturilla ja Pallaksella. Hieno on perinteinen hotelli Pallas, kodikas ja omalla tavallaan kaunis, ehdottomasti puolustamisen arvoinen. Täytyy olla mahdollisuus myös vanhanaikaiseen, tyylitetoiseen majoittumiseen.

Mehän asumme täällä Jeriksen mökissä, mutta kävimme kuuntelemassa Pertti Koskimiehen hyvän esitelmän lintujen kulttuurihistoriasta Pallaksen luontokeskuksessa. Sain selvityksen, miksi Putin ohjasi jollakin kopterilla kurkien syysmuuttoa Venäjällä. Ne olivat kuulemma tarhassa kasvatettuja, luontaisen vaistonsa kadottaneita kurkia. Putinin tempauksessa oli tietysti poliittista symboliikkaa (johtaa heikompia oikeaan suuntaan), mutta pohjalla myös tämä luonnontieteellinen ilmiö.

Marja lintuja muutenkin tähyilee ja tullut hyväksi tuttavaksi kuukkelien ja lapintiaisten kanssa, sinirinta on jo mennyt menojaan. Tehtiin kolmen tunnin vaellus Oloksen huipulle, uljaat oli maisemat. Tutustuttu myös Muonion Kielaan, Oloksen Kammariin ja muihin merkittävyyksiin.

Hesarikin alkoi tänne tulla peräti samana päivänä, vaikka ensin saimme asiasta disinformaatiota. Mutta etäisiltä tuntuvat täällä etelän uutiset. Tänään loistava aurinkoinen päivä, ruska syvenee päivä päivältä, huolia vailla sauvomaan tunturipoluille.

Asetuttu viimein määränpäähän, Tietokirjailijoiden mökkiin Jerisjärvelle. Mikäs täällä ollessa ja kirjoitellessa. Näkymät jylhät, sää pilvipoutainen, vuokrakin edullinen. Varustustaso liiankin täydellinen.

Ennen töihin ryhtymistä oli purettava pakaasit ja katseltava pari kiintoisaa ohjelmaa. Respect-futismatsi oli kieltämättä kiva kohtaaminen vanhojen starojen kesken. Vahinko vain, että Suomella on ollut niin vaatimaton menestys kansainvälisesti, mutta olihan juhlaan silti aihetta: ensimmäinen sukupolvi, joka on edes tosissaan yrittänyt maailman kentille murtautua. Ehkä se menestys vielä joskus, tuhansien auringonkiertojen ja uusien sukupolvien kuluessa, viimein saavutetaankin.

Toiseksi keskityimme katsomaan Bunuelin Belle de Jouria, aikanaan merkittävää elokuvaa, joka oli aika hyvin pitänyt pintansa. Tosin siitä nyt erotti turhankin selvän psykologisen opetuskappaleen ja jäykähköä näyttelemistä, mutta hällä väliä: tarina vavahduttaa vieläkin ja Catherine Denevieuve oli noin kahden ilmeen näyttelijänäkin hurmaava.

Marja luki täällä hitaassa rauhassa mitä olen kirjoittanut seuraavaa teosta ja antoi pari hyvää viitettä ja stilististä kritiikkiä. Nyt mä isken siihen tosissani.

Tampereen Teatterin syyskausi alkaa hienosti.

Todistimme Veriveljet-musikaalin ennakkoa, ja se oli oikein hyvä. Näin uskaltaa sanoa ennen varsinaisia kritiikkejä. Teatterinjohtaja Reino Bragge kertoi teatterin vaikeuksista viime kaudella tarjotessaan kahvit väliajalla, mutta nyt näyttää uusi lehti kääntyneen. Bragge on itse suomentanut ja ohjannut Lontoossa ja muualla menestyneen musikaalin ihmisläheiseksi, hyvin kulkevaksi arkkitragediaksi. Näinkin paatunut teatterissa kävijä huomasi paikoin ihan aidosti liikkuttuvansa. Erityisesti ilahduttivat nuoret puhtaat miehet, Jussi-Pekka Parviainen ja Martti Manninen. Räväkkä Rinna Paatso kaksosten äitinä on esityksen sielu. Lämmittävää oli myös nähdä ja kuulla, että Hämeenkyrön poika Jussi Selo pärjäsi kertojana näinkin hyvin teatteridebyytissään. Täältä nousee lahjakkuuksia.

Tapasimme myös Elisa Lahden ja Penan, Elisa kolmatta päivää eläkkeellä. Tämä oli hänen viimeinen puvustustyönsä teatterissa. Ohhoh. Elinan pikkusiskot eläkeläisinä, usk> Hienoja näkymiä, kun ajeltiin Ruotsin puolta Tornionjokea ylöspäin.

Poikettiin kahdessa kirjallisesti merkittävässä paikassa, ensin rajan yli Pelloon ja sitten takaisin ja Pajalaan. Rauhan raja, kuten Huovinenkin on todistanut, ei turhaa valvontaa. Pellossa erinomainen kahvipaikka Soikka, tuoretta pullaa. Vanha matkustajakodin rakennus, jossa asuimme Mollen kanssa keväällä 1970 kun Mukkaa haastateltiin ja elokuvaa suunniteltiin, jymöttää yhä paikallaan tien varressa, mutta autiolta näytti. Tullut sijaan pari uutta majoitusliikettä. Pajalassa emme kuulleet meänkieltä, mutta kirkon ympärys kierrettiin.

Muonioon ja Jerisjärvelle tulo ruhtinaallinen. Majassa eli hotellissa poronkäristystä, sitten jyhkeä savusauna ja jääkylmää uimavettä. Kyllähän friskasi pitkän ajon jälkeen. Ylellisiä paikkoja tällaiset keskellä entistä erämaata.

Suomi futiksessa kuten ennenkin: kohtalaisia tilanteita, mutta ei uskallusta maalintekoon. Ranska hallitsi odotetusti. Tapahtumaköyhä peli, mutta oma olo sitä parempi.

Vuokolta viesti: Huovis-kirja myyntilistalla kahdeksantena Zlatanin elämäkerran perässä, leipomis- ja sienikirjojen seassa. Ei hullumpaa. Emeritusproffa Juhani Niemi kirjoittanut sitä paitsi hyvän kritiikin Tampereen yliopiston Aikalaiseen. Olen kirjallisuudentutkimuksen dissidentti, hah.

Oli muuten hauska katsella Teemalta vanhaa Saarikoski-ohjelmaa, Tarkka ja kumppanit vakavina todistivat ja sankari itse pyöritteli suhdettaan kommunismiin. Hellyttävän historiallista. Viina ja vajottava aate nujersivat lahjakkaan kaverin.

Sen verran katselin Sofi Oksasen romaania Kun kyyhkyset katosivat, että tiheästi, imevästi on alun sotakuvaus kirjoitettu. Henkilöihin ei heti saa otetta, se taitaa olla tarkoituskin. Kokonaisuus rakentuu hiljalleen.

Kirjan mahtipontinen julkistaminen Tallinnassa herättää mietteitä. Vastaava tilaisuus olisi tarjoutunut Mika Waltarille 1953, kun Sinuhen Hollywood-spektaakkeli valmistui ja kirjailijaa tahdottiin mukaan sen mainoskampanjaan Amerikkaan. Waltari kieltäytyi. Häntä kauhistutti tällainen rummutus ja kohina, mieluummin hän keskittyi tekeillä olevaan uuteen teokseen. Itse romaani kiipesi bestselleriksi ilman mitään ulkoisia kohotuksia ja pysyi Amerikan myyntilistalla puoli vuotta. Sofi Oksanen on uudemman ajan markkina-airut, mutta tapahtuman tyyli on tuttu ja kopioitu lähinnä suuresta lännestä.

Meillä kirjailijakunta on vierastanut kaikkea kaupallisuutta ja silti tarvinnut tehokasta markkinointia. Tästähän Anna Baijars puhui kesällä Sastamalassa. On ylhäinen koulukunta, joka tuomitsee julkisen esiintymisen ja tahtoo kirjan elävän vain omalla sanottavallaan. Markku Envall on viimeksi esseessään kirjassa Toinen jalka maassa vastustanut kirjailijan osallistumista kirjan markkinointiin. Juha Seppälä on ääriesimerkki syrjässä pysymisen taiteesta. On sitten aivan vastakkaisia tyyppejä, jotka hilluvat esillä vaikka mitään kirjaa ei olisikaan julkistettavana.

Eikö ole kuitenkin hyvä, että tässä kiihtyvässä kaupan ja show-bisneksen maailmassa kirjakin voi nousta tällaisen metelin aiheeksi. Että suomalaista kirjaa jonotetaan yöllä kirjakaupan ovella. Että ainakin osaksi suomalainen kirjailija saa heti kansainvälisen lehdistön liikkeelle. Että nuoriso, joka katsoo pop-idoleihin kuin yököt aurinkoon, huomaa ehkä kirjan ja kirjailijankin keskeltä samantapaista mellakkaa. No ei nyt ihan, mutta samaan suuntaan ollaan menossa.

Onkin kiintoisaa seurata, yltyvätkö kustantajat ja kaupan tahot meillä nyt vastaaviin ponnistuksiin jatkossakin. Mistä löytyy seuraavaksi kirja, jonka ympärille kannattaisi rakentaa näyttävä valoshow. Tuskin tyhjää kirjaa voi pumpata menestykseksi, vaikka kaikki ulkoiset keinot koottaisiin. Jotakin siinä täytyy olla sisälläkin. Katsotaan rauhassa, millä tavoin Oksasen kirja todella vastaa valtavaan mainoskampanjaansa.

Ruotsi-Suomi matseissa on jotain liikuttavaa intoa edelleen, sitä tuli katsotuksi, vaikka yleisurheilu muuten on pudonnut tunnettuun alhoonsa. Miksi juuri keihäänheitto on suomalaisten leipälaji? Pitkät perinteet. Miksi juuri kuulantyöntö on pudonnut? Pitkien matkojen juoksut ovat yhtä kärsimystä. Paralympialaisissa Leo-Pekka Tähti näyttää mallia pikajuoksijoille. Ihailtava kaveri, voitonjuhlat ansaitsee. On silti jotain erikoista siinä, että teräväsanainen kirjailija riemunkirjavan tukkalaitteensa alla saa jo liki suuremman huomion kuin harvalukuiset huippu-urheilijat.

Matti Klingen taidenäyttelyn avajaiset Cygnaeus-galleriassa Helsingissä.

Olemme nähneet Matin lukuisia teoksia nojallaan seinää vasten hänen asunnossaan, joten niistä oli poimittu vain pieni osa tähän retrospektiiviseen läpileikkaukseen pariin gallerian huoneeseen. Taiteilijalle tämä galleria tuntui olevan hyvin mieluinen, hän on tutkinut ja arvostanut Fredrik Cygnaeuksen elämäntyötä, ja onhan miljöö mitä historiallisin. Tarkoitus onkin, että näyttely innostaa ihmisiä käymään tässä hieman syrjään jääneessä kauniissa rakennuksessa Ullanlinnan vaiheilla..

Tilaisuus avautui yläkerrassa, mistä siirryttiin alakertaan itse maalausten äärelle. Lukuisia kansalaisia saapui paikalle, ”suurriistaa” ja meitä tavallisia tallaajia. Hauska oli tavata pitkästä aikaa Olli Alho, Anto Leikola ja Pentti Linkola, viimemainittu varsinkin hyväkuntoisen näköisenä. Pekka Korpisen kanssa muistimme kesäistä Ilmajokea ja kuulimme talvisodan muistomerkin toiveista täällä pääkaupungissa. Suomalaista veistotaidetta, viimeaikaisia monumentteja, arvostelimme verraten ankarasti.

Matin maalauksista Marjan suosikiksi nousi Luxembourgin puisto, minä puolestani arvostin kaunista koti-interiööriä. Klassinen öljymaalari on Matti, paksun värin käyttelijä, myös jokunen kevyempi työ joukossa. Yleisesti ihasteltiin hänen tuotteliaisuuttaan, tänä vuonna ilmestyy peräti kuusi teosta, joten ei ihme, että maalaukset eivät olleet uusimmasta päästä.

Taiteilija viittasi nachspieliin asunnossaan, mutta koska alku olisi arvatenkin venynyt, siirryimme Espalle, ensin Jugend-kahvilaan ja lopulta Kappeliin Jaanan ja Kuku Koistisen sekä Vesa vekkulin kanssa, Pehmeästi tummui elokuun lopun ilta kauppatorin vaiheilla juttujen risteillessä taiteesta ja kirjallisuudesta Lohjan miljöökysymyksiin. Samaan aikaan juhlittiin Tallinnassa Sofi Oksasen uutta romaania melko mittavin menoin. Kysymys leijui keskuudessamme: onko se riennettävä lukemaan heti vaiko vasta kiihkeimmän kohun laannuttua.

Vepe Hännisen romaani Minä, vakuutustarkastaja (WSOY) on kova hyökkäys vakuutusyhtiöiden moraalia vastaan. Satiirin keinoin laajahkoksi paisuva juoni paljastaa monenlaista keinottelua ja ihmissortoa Kullervo-yhtiön vaiheilla. Kuinka uskottava tarina on? Osuuko maaliinsa? Vaikea arvioida, mutta jutun kuljetus synnyttää kiintoisia kysymyksiä.

Veijariromaani vakuutusetsivän ihmeellisistä toimista on lajissaan harvinainen meillä, joku John Grisham on vastaavaa tehnyt. Jutussa on myös loukkonsa, päähenkilön yksityiselämän ja isyyden koukerot vievät paljon tilaa ja anastavat välillä päähuomion. Yhtiön uhrien kohtalot uhkaavat painua taka-alalle. Muttap; Olemme nähneet Matin lukuisia teoksia nojallaan seinää vasten hänen asunnossaan, joten niistä oli poimittu vain pieni osa tähän retrospektiiviseen läpileikkaukseen pariin gallerian huoneeseen. Taiteilijalle tämä galleria tuntui olevan hyvin mieluinen, hän on tutkinut ja arvostanut Fredrik Cygnaeuksen elämäntyötä, ja onhan miljöö mitä historiallisin. Tarkoitus onkin, että näyttely innostaa ihmisiä käymään tässä hieman syrjään jääneessä kauniissa rakennuksessa Ullanlinnan vaiheilla..

Tilaisuus avautui yläkerrassa, mistä siirryttiin alakertaan itse maalausten äärelle. Lukuisia kansalaisia saapui paikalle, ”suurriistaa” ja meitä tavallisia tallaajia. Hauska oli tavata pitkästä aikaa Olli Alho, Anto Leikola ja Pentti Linkola, viimemainittu varsinkin hyväkuntoisen näköisenä. Pekka Korpisen kanssa muistimme kesäistä Ilmajokea ja kuulimme talvisodan muistomerkin toiveista täällä pääkaupungissa. Suomalaista veistotaidetta, viimeaikaisia monumentteja, arvostelimme verraten ankarasti.

Matin maalauksista Marjan suosikiksi nousi Luxembourgin puisto, minä puolestani arvostin kaunista koti-interiööriä. Klassinen öljymaalari on Matti, paksun värin käyttelijä, myös jokunen kevyempi työ joukossa. Yleisesti ihasteltiin hänen tuotteliaisuuttaan, tänä vuonna ilmestyy peräti kuusi teosta, joten ei ihme, että maalaukset eivät olleet uusimmasta päästä.

Taiteilija viittasi nachspieliin asunnossaan, mutta koska alku olisi arvatenkin venynyt, siirryimme Espalle, ensin Jugend-kahvilaan ja lopulta Kappeliin Jaanan ja Kuku Koistisen sekä Vesa vekkulin kanssa, Pehmeästi tummui elokuun lopun ilta kauppatorin vaiheilla juttujen risteillessä taiteesta ja kirjallisuudesta Lohjan miljöökysymyksiin. Samaan aikaan juhlittiin Tallinnassa Sofi Oksasen uutta romaania melko mittavin menoin. Kysymys leijui keskuudessamme: onko se riennettävä lukemaan heti vaiko vasta kiihkeimmän kohun laannuttua.

Syntymäpäivä. Verannan kahvipöydässä odottamassa hauska tervehdys ja lahja Marjalta. Nousen keskimäärin kaksi tuntia ennen ihanaa vaimoani. Päivä potkaistaan sateessa liikkeelle.

Synnyinkin maanantaina, olen myöhästynyt sunnuntailapsi kuten äitini kertoi. Marja loruili jotain lempeää maanantain lapsesta. Yritän siis olla sellainen.

Puhelimeen ja koneelle tulee kivoja tervehdyksiä. Käytiin pitkästä aikaa lounaalla Sarvessa, missä tapasin tietysti serkkuni Oskun ja sain lisää onnitteluja. Teimme hankintoja: Marja uuden tehopölynimurin ja minä virvelin, kun poikani vei vanhan. Tuimme kuihtuvan Valtakadun liike-elämää.

Elämäntilanne tuntuu nyt hyvältä, jopa toiveikkaalta. Vielä riittää terveyttä ja vapautta ja työintoa. Ulkoisissa olosuhteissa ei valittamista. Vielä voisin keskittyä paremmin tärkeisiin ja karsia kaikkea toisarvoista. Mutta elämää sekin on.

Vilkaistiin Ilta-Sanomia. Siellähän komeilen taas kommentilla siitä Ala-Harjan tapauksesta. Sanoma menee harvoin semmoisena perille. Sanoin puhelimeen, että tämä loukattu sisaren perhe varmaan ajattelee, että heidän kriisillään tehdään nyt rahaa. Jutussa kommentti tietysti kääntyi minun käsityksekseni. Kirja on hyvä eikä ansaitse näin rajua sivumyllytystä. En silti usko tahalliseen mainostemppuun. Ei vakava kirjailija saati lähipiirinsä niin kyyninen voi olla. Kysymys sinänsä on vaikea sikäli, että kirjailija käyttää väistämättä lähiympäristönsä aineistoa, vaikka teoreettinen kirjallisuudentutkimus sivuuttaa sellaiset seikat. Kun törmätään konkretiaan kuten tässä, teoriat karisevat. Todellisuus tunkee tekstiin, ei voi mitään.

Rikollisliigat valtaavat Suomea, prätkäremmit iskeytyvät jo pohjoisiinkin kyliin. Mikä on yhteiskunnan vastaus: poliisin resursseja leikataan radikaalisti. Hyvin menee, roistot nauraa.

Kesän hienoimpia päiviä sisällöltään.

Kun Vilhokin tuli, olivat kaikki lapset koolla. Otettiin nelinpeliä sulkapallossa, poimittiin marjoja, pelattiin vanhaa hauskaa Lukuset-peliä ja nautittiin Marjan valmistama nieriä-ateria kaikkine lisukkeineen. Oli ihmeen hauskaa ja vapautunutta. Huomenna täytän taas vuosia, sitä vähän juhlistettiin. Vilhon kanssa pikarakennettiin yksi arkistohylly varastooni Kirjakkaan.

Kun kävin läpi postia, syvä tyydytyksen tunne valtasi Hilkka Huovisen lähettämästä kauniista kortista Sotkamosta: ”Lämpimät kiitokset kirjasta, jota arvostaisi myös Veikko.” Tiedetäänhän, että kirjailija oli äärimmäisen nirso ja herkkä itseään koskeville arvioinnille.

Jos Hilkka Huovinen ja Ville Viksten hyväksyvät, muiden on turha tulla naputtamaan. No jaa, saahan sitä aina arvostella. Kaiken lisäksi Markku Envall lähetti tiiviin kriittis-kiittävän kommenttinsa. Tyytyväinen varsinkin Koirankynnen leikkaajan analyysiin. Siinä panen parastani tekstin tulkitsijana.

Aamulla hätkähdytti Hesarin koko sivun maalaus Riikka Ala-Harjan romaanin sisarkriisistä. Ymmärrystä kahvipöydässämme saivat sekä kirjailija että sisaren perhe. Onneksi luin kirjan jo ilman mitään tietoa tällaisesta taustasta. Aavistella saattoi omakohtaista tai ainakin läheistä kokemuspohjaa. Keskustelu jatkunee, kirjailijan vapautta puolustetaan, myös eettistä ongelmaa käsitellään. Iltapäivälehti ehti jo soittaa minullekin illan suussa. Mitähän sieltä on tulossa.

Vielä kesäisen lämmin päivä, viimeinenkö?

Yritin kalaa (pieniä) ja lämmitin saunaa. Alma viihtyy vielä mailla. Marja palasi torstaina, minä eilen ja Aino tänään. Täysi vahvuus Viehätyksessä.

Myllykolussa Jaakko Ryhäsen ja Seppo Hovin konsertti. Täyteen olivat lions-veljet myyneet katsomon hyvään tarkoitukseen. Naapurimme Auttilat olivat aktiivisina järjestelyissä. Me ostimme lippumme presidentti Järveliniltä, joka avasi tilaisuuden. Sitten Seppo pääsi irti hervottomine juttuineen ja virtuoosimaisine soittoineen. Olihan Jaskakin vireessä, joka vain koheni väliajan jälkeen. Tuttuja lauluja, Merikantoa, musikaalia, Malmstenia. Nautimme ihanteellisen tyynessä säässä. Nähtiin ja kuultiin, että uusittu kesäteatteri sopii hyvin tällaiseenkin tarkoitukseen.

Tytöt pyöräilivät Koskella, ja illalla saunottiin kaikessa rauhassa tummuvassa illassa.

Testasin kirja-arvostelun. Kun Antti Majander kehui rutosti Riikka Ala-Harjan romaanin Maihinnousu, oikein ostin ja luin sen. Oikeassa oli Antti, erinomaisesti kirjoitettu, intensiivinen, imevä teos huolimatta ahdistavista aiheista: toisaalla Normandian maihinnousun muistot, toisaalla lapsen leukemia sekä vielä avioero kaiken tuskan päälle. Viimemainittu kuvattu riuskasti, kerrankin naisen syyttävät ja raivoisat mietteet saavat tehokkaan julkitulon. Ei mitään hienostelua tai surun voittamista tai muuta psykologista mallisössöä. Naisen suoraa puhetta. Ala-Harja tykittää lyhyin lausein, nopein assosiaatioin, pitäen lukijan hyvin hallussaan. Olipa hauska lukea kotimainen teos, jonka lause elää ja toimii ja vie. Vaikka eihän se hauska kirja ole, todellakaan. Varmaan antaa monille (naisille) kiitollisia samastumismahdollisuuksia.

Ainon kanssa lounaalla rav. Juuressa, hyvää nieriää. Satoi. Painelin asioilla, lepäsin ja keskityin iltaan. Oma pieni osuuteni Taiteiden yössä, Akateemisen kohtauspaikalla. Sitä ennen katselin tovin Chaplinin Nykyaikaa (kun mykkien makuun olin päässyt) tuossa nurkalla Agricolan kirkossa, kunnes joku tekninen vika keskeytti esityksen. Uusi musiikki (Orma ja kumpp.) ei kuulostanut taustalla ainakaan Chapen omaa sävellystä paremmalta.

Ei kai se haastattelu Huovisesta huonosti mennyt, varsinkin kun Anna-Riikka Carlson teki hyviä kysymyksiä. Väkeä ilahduttavan paljon, tuttujakin näkyi, Sirkku tuoreen sulhonsa kanssa ja Vuokko testaamassa kuinka pärjään. Kirjaakin meni kai toistakymmentä. Kivoja kontakteja, pari Veikon tuntenutta ystävääkin. Törhönen kysyi, teenkö mitään muuta kuin kirjoitan. Onhan tässä jotain elämäntynkää välissä. Osuuteni taasen hoidettu.

En jäänyt yöhön hillumaan, vaan talsin kämpille. Kuka voisi kiinnostua kaatuilevista betoniharkoista? Taiteen nimissä voi keksiä mitä vaan. Ehdin sentään kuulla pätkän J. Heinämäen ja toisen tyypin moraalikeskustelusta. Kaupungilla kohtalaisen vilkasta, Fredan torillakin oli jotain musiikin möykkää. Tyytyväisenä nukkumaan.