Panu Rajala

Nyt jos koskaan on oikea aika kaivaa hyllystä Veikko Huovisen teos Ympäristöministeri kolmenkymmenen vuoden takaa ja katsoa, kuinka kirjailija evästi silloin perustettua uutta ministerin postia. Hän vertasi ihanteellista ympäristöministeriä kallioon veistettyyn ihmishahmoon: ”Monta kymmentä metriä korkea, tuimailmeinen pää jymöttää peruskalliossa korkealla vuoristossa tähyillen laajaa maata alapuolellaan. Katseessa on ankaruutta jos kohta ymmärrystäkin.”

Korkeasta asemastaan ympäristöministeri tutkailee alapuolellaan leviävää rehevää inhimillistä toimintaa. ”Ministeri näkee kallioveistoksen korvat kuin suurina tutkina, jotka kuulostelevat ihmistä uhkaavia vaaroja ja vallan ja mammonan himoa. Ja nenän ontelot ovat täynnä herkkiä tuntoelimiä, jotka rekisteröivät saasteita, otsonikerroksen ohenemista, suopeita tuulia tai talven myrskysäitä. Ja ympärillä avara maa, ihmisille annettu asuinpaikka…”

Monesti on tullut mieleen, mitä Huovinen nyt lisäisi edellä olevaan kuvaan ja luetteloon. Olisipa hänellä aihetta Sotkamossa vähän päivittää kuvaustaan, olisi totisesti. Ei taitaisi Ville Niinistö vastata hänen ihannekuvansa alkeitakaan, eikö hänen olemuksensa muistutakin pikemmin pelästynyttä jänistä valokeilassa, kuten edeltäjänsä Paula Lehtomäki tokaisi, ei ihan syytön hänkään. Johtajuutta, voisiko ministeristä löytyä sellaista luonnonvaraa näinkin vaativassa paikassa. Missähän nykyisin lymyilevät ns. vihreät arvot? Nuorten idealistien päissä, piilossa orastavissa laihoissaan?

Ilta-Sanomien mukaan julkaisen keväällä ”paljastuskirjan”, vaikka mielestäni kirjoitan pientä lämpöistä muistelmaa menneiltä vuosilta. Lehdet tietävät yleensä paremmin, mitä mies mielessään miettii. Huomenna on kulunut tasan kaksikymmentä vuotta kuuluisasta tv-ohjelmasta, jossa Anna-Kaisa Hermunen haastatteli Katri Helenaa. Katselimme sen juhlan kunniaksi tallenteelta. Silloin muuan mies herkistyi kirjoittamaan kirjeen laulajatähdelle. Ja mitä kaikkea siitä seurasikaan. Oi muistoja, oi menneitä aikoja…

Ajattelin käydä Tukholmassa katsomassa jonkun Strindberg-esityksen, kun juhlavuotta on meillä noteerattu teattereissa varsin niukasti. Mutta eipä tarvinnutkaan: Tukholma tuli tänne Strindberginsä kanssa, tarkemmin sanoen Riksteatern vierailemaan Espoon Kaupunginteatteriin. Hieno juttu, säästyi matkan rahat ja vaivat, ajelin vain Helsinkiin.

Dödsdansen (Kuolemantanssi) on mainio kolkko näytelmä, ja tässä oli oikein korostettu linnoituksen eristettyä tilaa viitteellisellä liitupiirretyllä lavastuksella. D. Kasapis oli ohjannut muutamin leikkisin kevennyksin klassikon jokseenkin alkuperäisenä, vain lyhennettynä. Rankasti näyttelivät Benjamin Moliner kapteenia Sylvia Raun Alicea, hyvin raatelivat toisiaan kuvitelmin ja todellisin yhteentörmäyksin, joihin Kurtin eli tummapintaisen Jimmy Endeleyn vierailu toi tarvittavan sähkön ja purkaukset. Yksinkertaisesti rakennettu aviodraama, silti näin elävä ja kestävä.

Viimeksi näimme Ismo Kallion ja Tea Istan päärooleissa Kansallisessa, sitä ennen ellen väärin muita Jussi Jurkan ja Kyllikki Forssellin. Kiitollisia tehtäviä hyville näyttelijöille.

Riksteaternin vierailun kiva idea oli panna sitten moderni versio ikään kuin samasta aiheesta vastakkain vanhan Strindbergin kanssa. Camilla Blomqvistin pienoisnäytelmä Vi har det bra heitti väliajan jälkeen koomisen valon kolmiodraamaan, jolla silläkin oli vakavat pohjavirtansa. Etelän matkan hölmöilyt eivät ole niin vieraita ruotsalaisillekaan, ja hehkuvan auringon alla paljastuu ihmissuhteista uusia piirteitä. Samat näyttelijät esiintyivät samantyyppisissä rooleissa, vain aika ja paikka vaihtuivat.

Kerrassaan onnistunut kokonaisuus, joka on nähtävissä uudelleen vielä tänä iltana Tapiolan kulttuurikeskuksen Louhi-salissa.

Amerikkalainen vaalilaskenta oli aika rauhallista, miltei epädramaattista, ja tulos selvisi yllättävän nopeasti. CNN:n pääkommentaattori edusti turvallista pappaluokkaa, ikärasistista lasikattoa (Väyrysen termi) ei siellä selvästi tunneta. Helpottavaa on siellä sekin, että ehdokkaita ja heidän tukimiehiään ei haastatella, puolueiden kokouksissa käydään rajoitetusti, johto on studiossa ja ankkureilla. Rattoisa aamuyön puhde. Obama saakoon tilaisuutensa: seuraavat kaksi vuotta ratkaisevat mitä hän todella maassa muuttaa. Lupausten lunastaminen ei helposti onnistu. Ja taasen kiinnitti huomion kilpailijoiden loistava retorinen taito, niin kiitos- kuin luovutuspuheissa.

Tapasin Sarvessa lounaalla Jussi Snellmanin ja kuulin tarinoita Kyröskosken nousun ajoilta 1930-luvulta, salakuljetuksen ja hilpeän vaurastumisen vuosilta. Yhdeksänlapsisen perheen isä kuoli, kun Jussi oli 7-vuotias, siitä on vain noustu kulmakunnan johtavaksi trumpetistiksi ja Myllykolun näyttämön vakiohauskuuttajaksi. Jussi vähän styylasi kauniin serkkuni kanssa ja harmitteli vieläkin, että tämä sitten karkasi Helsinkiin ja jäikin sinne.

Yksinäinen saunailta. Kirjallinen työ sujuu, kun ei ole muuta tekemistä. Kyröskoskella oli monia persoonia, muitakin kuin Jussi: Danny kertoo Saska Snellmanin kirjassa juttuja Tappi Suojasesta, joka vieläkin röhisee hengissä. Hänet joskus (nyt jo palaneen) Suurlavan vaiheilla tapasin.

Lukulistalta vielä: vasta nyt luin yökirjana Pekka Hiltusen palkittua jännäriä Vilpittömästi sinun. Kansainvälistä tasoa tavoittelee, vähän Stieg Larssonin jälkiä astelee (naiset ratkaisevat ihmekyvyillään) ja totunnaiset on pahuuden lähteetkin: äärioikeisto, miesväkivalta ja latvialaisparittajat. Hivenen pitkitetty, mutta nousee loppuun hyvin, esikoiseksi kova rysäys. Uusi on jo ilmestynyt.

En nyt ruvennut täällä ruotsalaisuuden päivää liputtamaan, mutta aina ihmettelen kaksikielisyyttä vastaan hyökkääviä höyrypäitä kuten nyt tätä ohjaaja J. Halosta, joka aiheesta keuhkosi radion Kultakuumeessa. Mies teki jo Kivestä aitosuomalaisen elokuvan, jossa Runebergia innokkaasti pilkattiin, joten missio on pitkä ja totinen. Mistä alemmuudentunteesta se kumpuaa?

Tilastot kertovat lisääntyvistä lasten huostaanotoista ja varhaisnuorten mielenterveysongelmista, mutta niin vain poliittinen ja taloudellinen johto piiskaavat eteenpäin yhä tehokkaampaan ja syrjäyttävämpään kilpailusysteemiin. Eikö koskaan käy mielessä, että ilmiöiden välillä vallitsisi syy-yhteyksiä. Riemuitaan siitä, että naisten ja tietysti miesten ravakka uratietoinen työssäkäynti lisää kilpailukykyä. Mitä se tekee perheille? No sehän näkyy tilastoista.

Oikeastaan on hyvä juttu, että Talvivaaran kaivos vuotaa kuin seula ja pilaa urakalla ympäristöä. Jospa se hillitsisi yltynyttä kaivaushimoa ympäri kauniin (vähitellen rujoutuvan) Suomenniemen. Harvinaisen konkreettisesti ovat vastakkain työllisyys ja vauraus sekä toisella puolen ehjä, koskematon maisema. Ei ole vaikea arvata kumpi voittaa aina, mutta jos edes vauhti hidastuisi.

Tässä olikin yhteiskunnallinen katsaukseni tällä erää. Ryhdyn yöllä vilkuilemaan Yhdysvaltain vaaleja, ihan vain kuinka siellä laskenta ja kommentointi toimivat. Sitä ennen alkoivat Downton Abbeyn uudet jaksot: mikä ajankohtaisuuksien unohdus aina siunatun tunnin ajaksi.

Kiitos Anna Simojoen ja Charlotta Hagforsin kuultiin aamulla J.H. Erkon hyviä syysrunoja. Edellinen viikko kului Rousseaun kasvatusvalistuksen hengessä. Rahapula tuottaa joskus hyviä tuloksia, mietelmien sivistävä taso on noussut.

Kansanradiosta kuului korvaan ohimennen eilen osuvia kannanottoja kuten usein tapahtuu. Nimimerkki Euroalamainen Väli-Suomesta osoitti analyyttisesti, että jääminen YK:n turvaneuvoston ulkopuolelle koituu maalle onneksi. Monesti tervejärkinen kansalainen kommentoi suorasukaisemmin kuin verkkoihinsa kääriytynyt poliitikko.

Alcantaran perheen muutto kotikorttelistaan huipensi taas jakson unohtumattomalla tavalla Francon jälkeen. Olihan tapahtumarikas joulu! Toiston uhallakin olen vaikuttunut tämän kestosarjan lämpimästä, tunteisiin vetoavasta elinvoimasta, poliittisen todellisuuden kosketuksia yleensä unohtamatta. Tämmöinen lähivuosikymmenien läpileikkaus tekisi suomalaiselle mielellekin todella hyvää kaikenkarvaisten nykyajan pintakoleuksien sijasta.

Niihin ei kuulu Roba, jonka rasismiteema punoutuu edelleen taidokkaasti, ketään osoittelematta poliisin kovaan arkeen. Tällaisen sarjan soisi jatkuvan loputtomasti samaan tahtiin kuin jotkut köykäiset päivittäissuosikit. Heartbeat olkoon kannustava esikuva. Poliisien toiminta jos mikä avaa ovia yhteiskunnan mätäpesäkkeisiin. Ajatellaan vaikka lastenvalvonnan jatkuvaa kriisiyhtymistä: kuka konkreettisemmin kuin poliisi näkee perhetragedioiden juuret ja pohjat. (Tuntee ne omakohtaisestikin kuten tämä naispoliisi.) Sarjan sanailu ei kätkeydy virkakieleen, vaan täräyttää asioita raikastavan siekailemattomasti. Myös työpaikan strategiat, hyvän ja varsinkin huonon johtamisen seuraukset tulevat esiin.

W. Somerset Maughamin romaanin perustuvan Kirjeenkin, kuivan elegantin rikosleffan, tulin toiseen kertaan katsoneeksi samaan vetoon, kun yksinäistä iltaa täällä maalla istuskelen, Marja mummeilee taas Turun puolessa.

Hiljakseen katselen kirjoittamaani juttua ja vähän korjailen. Hidasta työtä, kun aina pitää välillä keskeyttää: joku alkaa vaivata, pian nolottaa koko teksti. Sitten taas usko palaa.

Liikuntaa on saatava, kuljeskelen rannoilla, lenkkeilen Myllykoluun, katselen purettuja lavasteita. Mikään ei ole niin autio kuin syksyinen käytöstä riisuttu näyttämö. Tšehov sen jo totesi Lokissa Konstantinin suulla.

Luettiin ensimmäisen kerran Ihmiselon ihanuutta ja kurjuutta Musiikkiluokassa, yllättävän innostava kokemus. Mukana viitisentoista kykyä, viriämässä jo sitoutunut tunnelma. Markolla on ohjaajana otetta, Jussi istuu rooliinsa, muitakin vahvistuvia valintoja. Jospa tästä tuleekin jotakin.

Haimme Aamun eilen syömään, samalla käytiin hautausmaalla. Lämmin ajatus Elinalle. Muisteltiin muutenkin menneitä, varsinkin Myllykolun kultaisia kesiä parikymmentä vuotta sitten. Aamu aivan suli, myönsi että ne olivat tosi hauskoja aikoja. Hän se oli tulisen kipinöivä toiminnanjohtaja parhaina aikoinaan: tanner tömähti ja hame heilahti kun Aamu pyörähti.

Valmont oli hyvä elokuva, pohjana de Laclosin tunnettu kirjeromaani (suom. Vaarallisia suhteita). Kuinkahan monta elokuvaa ja näytelmää siitäkin on tehty. Dokumentti Milos Formanista oli erinomainen, mutta näin piti istua yli kolme tuntia taas ruudun ääressä. Formanin Palaa, palaa oli Mollen suuri innoittaja aikanaan Siunattua hulluutta tehdessä. Ottakoon joku elokuvantutkija varteensa. Yllättävää että Carlos Ponti ei ymmärtänyt elokuvan suurta tragikoomista huumoria, joka voisi olla sukua italialaisille, vaikkapa Fellinille.

Pyhät päätti Truffaut’n Amerikkalainen yö – kovin oli tutunomaista sohellusta elokuvan tekeminen omiinkin pieniin kokemuksiini vedoten. Kassilan tyyli oli sukua Truffaut’n leikkivälle keveydelle, Molle ja Niskanen huomattavasti raskaamman sarjan raatajia, aina kärsimys päällimmäisenä.

Marja katsoo tansseja, minä huokaisen. Yö on musta ja sumuinen. Vilho oli soittokeikalla Venttiilissä, vaan eipä ehtinyt poikkeamaan. Ensi sunnuntaista on toivoa. Yhteistä matkaakin suunnittelemme. Arkeen taas rauhassa vierähdämme.

Pitäisikö siis koneiden lennellä Islannin taivaalla? Risto Volanen pisti kovat luut Tuomiojan kurkkuun. Sekin ihme nähtiin, että ex-pasifisti puolusti sotakoneiden entistä laajempaa lähetystä harjoitustehtäviin. Oli soitettava serkkuni miehelle, majuri Jokiselle, jotta asia oikenisi. Tulimme siihen tulokseen, että onhan se lentäjille vaihtelua, kun saavat katsella vähän muita maisemia ja pilviä Atlantilla kuin vaan täällä Suomenlahden seutuvilla. Näin päädyimme kannattamaan tätä varsin vertauskuvallista valvontaoperaatiota vetreän skandinavismin ja vähän Natonkin hengessä. Hyv. AJ ja PR.

Kun katselin tiettyä tarkoitusta varten Dannysta kertovia kirjoja, huomasin hämmentävän seikan. Muistan Lipsasen Ilkkiksen ja pikkuveljensä Pekan entisiltä Skattan ajoilta, vaikka olin pari vuotta nuorempi ja kävin tunnollisesti koulua enkä kuulunut noihin Laivastokadun tai Kirkkiksen koviin jengeihin. Futista peippailimme joskus samoissa joukoissa Uspenskin edustalla. Mutta vasta näistä Saska Snellmanin ja Jyrki Hämäläisen aika vetävästi kirjoitetuista opuksista luen kaimani Panu Blåbergin kohtalosta. Meitä oli kaksi Panua naapuritaloissa Laivastokaduilla, emmekä aina tienneet kumpaa syömään huudettiin kun skulattiin lätkää jäällä tai braijattiin muuten siellä varaston takana. Panu siis hakattiin kuoliaaksi Bottan edessä suunsoittonsa seurauksena. Ehkä oli hyväkin, että pysyin poissa näistä nahkatakkien kovisjengeistä. Tämä tapahtui tosin sen jälkeen, kun olimme jo muuttaneet Skattalta Sepikselle.

Näissäkin mietteissä laskeudumme pyhäinpäivän rauhaan vainajia muistelemaan, lähinnä omiamme. Haudoilla käydään.

Eilen talvirenkaat alle, kelit vetisen jäiset. Vaikea pysyä jaloinkaan pystyssä. Sillanpään Seura istahti Kehäkukkaan iloitsemaan saamistaan rahoista (Ely-keskus 80 000, Wihuri 6000) ja miettimään mitä niillä nyt tehtäisiin. Suunnitelmia kyllä riittää.

Tänä aamuna jatkettiin tuolla Kierikkalan laella Viljan luona kaffeella Jussin ja paikallisen toimittajan Saara Töyssyn kanssa. Nyt tuntuisi taas olevan tuulta purjeissa täällä Kyrön korkeudella. Muisteltiin Sillanpään 100-vuotisjuhlariehuntaa 1988 – valtava määrä tapahtumia, näytelmiä, julkaisuja, näyttelyitä, vaikka mitä. Ihan semmoiseen revitykseen ei nyt tulevana vuonna (FES 125) yritetäkään. Miten innostaisimme ihmisiä lukemaan Sillanpäätä? Ajatellaan vaikka Enkelten suojatteja (1923), erittäin ajankohtainen novellikokoelma näinä lastenhuollon kriittisinä aikoina.

Täällä F.E. Sillanpään lukio näyttää tietä omalla tavallaan: painopisteenä siellä oli aluksi ihan asiallisesti kirjallisuus ja teatteri, vastedes uusia korvaavia painopisteitä ovat – pesäpallo ja liikunta. Älkää naurako, totta se on. Voisimmeko kuvitella Äfeen yrittämässä ykköselle tai sieppaamassa lennosta koppia? Toisaalta, olihan Huovinenkin mitä hartain pesäpallon ystävä. Lajilla vain oli vähän enemmän pohjaa Sotkamossa kuin Hämeenkyrössä.

Muuten: tulkaa nyt kaikki näyttelemishaluiset ja muutenkin teatterista kiinnostuneet Kansalaisopiston musiikkiluokkaan sunnuntaina klo13! Myllykolun ensimmäiset lukuharjoitukset.

Sitten vain uutta kirjaa hiomaan kaikessa pyhäisessä rauhassa. Märkää edelleen ja harmaata, tuuli nurkissa ilkeästi vinkuu, kuuset huojuvat. Kuinka ihanaa istua pirtissä, kun talokin on ehtinyt jo aika lämpimäksi.

Maakuntakierrokseni päättyi tällä erää Kangasalan Sahalahdelle, missä lämminhenkinen kirjastoilta.

Sitä ennen tarjosivat pienemmällä seurueella kahvia ja leivonnaisia punahirsisessä talossa kirkonkylän ulkopuolella. Hyvin passattiin ja keskusteltiinkin vilkkaasti Huovisesta, joka aina tuntuu löytävän innokkaita lukijoita, siis Veikko omilla teoksillaan. Muuan kuulija luki kouluaineensa Havukka-ahon ajattelijasta 50-luvulta. Tuttu kirjakauppias (Ramppiteatterista) möi kirjaani useita kappaleita. Tähän sopikin nyt päättää ja henkäistä, seuraavan kerran saarnaan jossain taas kevätpuolella.

Kaappasin Marjan autoon Tampereen asemalta ja täällä nyt yritetään saada taloa lämpimäksi ja ihmetellään hiiskumatonta hiljaisuutta. Pimeys ympärillämme kiirii… siitähän Matti Kuusela kirjoitti jälleen verrattoman jutun sunnuntain Aamulehden asiat-liitteeseen, pimeyden suojelutarpeesta kaiken valosaasteen keskellä. Muistan kuinka ihailimme pimeyttä ja tähtitaivasta, kun muutimme Hämeenkyröön marraskuun lopulla 1980 – ja kuinka kismitti, kun kohta perään pystyttivät katuvalot tuonne vastaranmnalle. Menetimme ihanan säkkipimeyden ja osan tähtitaivaan kirkkaudesta. Siellä ne valot präkittävät vieläkin. Tulisi pula ja sammuttaisi. No silloin ei ehkä tämä konekaan toimisi eikä työlamppu palaisi.

Maakuntakierrokseni päättyi tällä erää Kangasalan Sahalahdelle, missä lämminhenkinen kirjastoilta.

Sitä ennen tarjosivat pienemmällä seurueella kahvia ja leivonnaisia punahirsisessä talossa kirkonkylän ulkopuolella. Hyvin passattiin ja keskusteltiinkin vilkkaasti Huovisesta, joka aina tuntuu löytävän innokkaita lukijoita, siis Veikko omilla teoksillaan. Muuan kuulija luki kouluaineensa Havukka-ahon ajattelijasta 50-luvulta. Tuttu kirjakauppias (Ramppiteatterista) möi kirjaani useita kappaleita. Tähän sopikin nyt päättää ja henkäistä, seuraavan kerran saarnaan jossain taas kevätpuolella.

Kaappasin Marjan autoon Tampereen asemalta ja täällä nyt yritetään saada taloa lämpimäksi ja ihmetellään hiiskumatonta hiljaisuutta. Pimeys ympärillämme kiirii… siitähän Matti Kuusela kirjoitti jälleen verrattoman jutun sunnuntain Aamulehden asiat-liitteeseen, pimeyden suojelutarpeesta kaiken valosaasteen keskellä. Muistan kuinka ihailimme pimeyttä ja tähtitaivasta, kun muutimme Hämeenkyröön marraskuun lopulla 1980 – ja kuinka kismitti, kun kohta perään pystyttivät katuvalot tuonne vastaranmnalle. Menetimme ihanan säkkipimeyden ja osan tähtitaivaan kirkkaudesta. Siellä ne valot präkittävät vieläkin. Tulisi pula ja sammuttaisi. No silloin ei ehkä tämä konekaan toimisi eikä työlamppu palaisi.