Panu Rajala

Jälkihikeä valutettiin HIFK:n uudesta lätkähallista. Asiallisesti pohdittiin rakennusta monelta puolelta. Keskeinen kysymys, kuten Aki Riihilahti toisti, on lokaatio eli paikka. Nouseeko arvokkaalle tontille uusi urheilupömpeli (toki muutakin aktiviteettia siinä harjoitettaisiin). Paavo Lipposen jyrähdys barbariasta on perusteltu, jos ajatellaan arkkitehtuuria, ja sitähän pitää ajatella keskellä Helsinkiä. Muu on toisarvoista. Mitä halutaan kaupunkikuvasta? Ahtautta, ruuhkaa, rumuutta? Vai nykyistä avaraa näkymää Mäntymäen kupeella. Oopperan, Kisahallin ja Stadikan väliin en survoisi mitään uutta monumenttia.

Nyt myydään jo vanhaa TVH:ta eli Destiaa, luultavasti ulkomaille. Eikö myytäisi samantien maantiet Saksaan? Voitaisiin saada leveitä straadoja, joissa vallitsee Freie Fahrt. VR on kanssa raskas riippa, antaa mennä koko roska Italiaan kun Pendolinojakin sieltä tuotiin. Aikataulut voitaisiin painaa kotimaassa, kun niitä ei kuitenkaan noudateta.

Kun vallitsee täydellinen työrauha, voi tulla lamaannus. Saanko nyt varmasti jotain aikaan? Muutaman tunnin hyvä vire korvaa lopun päivän lorvailun.

Nyt tuli jo kolmas ”pakollinen” katsottava maanantai-iltoihin: tämä tanskalainen politiikkasarja, joka jatkuukin vaikka kuinka kauan. Alku oli aika hyvä, vaikka pääministeri narautettiin vanhanaikaisella ja uusi puhtoinen nainen pääsee aloittamaan puolivahingossa. Arvatenkin häntä aletaan kangeta sivuun yhtä krouvein keinoin kuin entinen syrjäytettiin.

Alcantaran perheen vaiheet ovat edelleen suosikkeja, ja Roban poliisit sinnittelevät monessa ristipaineessa. Poliisit joutuvat tutkimaan tilanteita, jotka vaikuttavat vähäisiltä ja joissa nousee toisaalta esiin useita motiiveja. Nämä tuntuvat edelleen hyvin todellisilta. Kenestäkään ei tehdä sankaria, ja pahimmillaan ohut raja erottaa poliisin konnasta. Molemmat tarvitsevat osin samoja keinoja, tuloksena havainnollisia koukutuksia.

Tampereella vietimme toivorikkaan poikani Vilhon syntymäpäivää. Ilahduttavaa oli todeta pojan hyvät kuulumiset, uudistunut itsenäisyys ja uusi kämppäkin Pyynikin kupeella ylimmässä kerroksessa: komeat näköalat yli Tampereen. Vein lukutuolin hyvin toivotuksin ja tarjosin vankan lounaan Plevnassa.

Pohdimme muun ohessa uusia jääkiekkohalleja. Pidimme Tampereen suunnitelmaa melko nerokkaana, mutta Helsingin idea herättää sekavampia mietteitä. Tampereelle tehtiin maan ensimmäinen jäähalli, joka on edelleen käytössä. Sen pitäisi uranavaajana saada ensin oma uusi hallinsa, joka on jo pahasti myöhästynyt kaksinkertaisia kotikisoja ajatellen.

Myös kaivosasioita käsittelimme. Eikö maailmassa ole jo tarpeeksi metallia, jota kierrättämällä pärjättäisiin? Miksi pitää kaivaa maaperä tyhjäksi, kun vanhaa romua on paikat väärällään? Näin saatiinkin kaksi polttavaa kysymystä selvitetyksi.

Vierähdys taas Hämeenkyröön, pimeää ja hiljaista. Katselin Erämaalinnoituksen sankareita Teemalta ja Arne Dahlin poliisijuttua Femmalta. Ruotsalaiset tekevät totisesti, ei irtoa sellaisia toisen suupielen lohkaisuja kuin Robassa. Mutta hyvin kehitetty epäilyjuoni, jollaisia ei enää voida punoa ilman maahanmuuttajia ja heihin liittyviä ongelmia.

Ehjä viikko edessä, huomenna töihin.

Ihanteellinen päivä, vaan ei täydellinen.

Aamutuimiin kirjallista työtä sen verran että tunto tyyntyy. Sitten torille, mistä sieppasin viimeiset haukifileet. Aitokaupasta spelttijauhoa ym. ja viinikaupasta valkoviiniä. Siinä tarpeet, emäntä töihin. Saatiin herkulliset fileet, on hauki vaan hieno kala ja kokki kova nainen.

Luin Matti Klingen päiväkirjaa, joka aina antaa masentavan muistutuksen oman sivistyneisyyden suuresta rajallisuudesta. Kovasti ravistelee Klinge Aarne Kinnusen ja Osmo Pekosen viimeaikaisia hankkeita. Minä pääsen muutamalla lempeällä maininnalla. (Jotkut kerskuvatkin sillä, että ovat saaneet kunnian tulla Klingen haukkumiksi.) Erityisen paikallaan on Klingen kovistelu tv:n vaalikeskustelujen juontajien suuntaan, heidän keskeytyksistään ja epäkunnioittavasta itsetyytyväisyydestään. Samaa olen tässä minäkin tuskitellut. Tekisi mieli siteerata, mutta lukekaa itse (Sirkka ja muurahainen s. 158). Klingeä voi lukea hypellen ja aina palata johonkin teemaan kun se tulee ajankohtaiseksi, esim. Sir Walter Scottiin, kun meilläkin Edinburgh siintelee kevään matkakohteena.

Piti myös käymäni Yrjönkadun saunassa, mutta ällistyttävä jono tuuppasi takaisin pihalle. Kuinka saunastamme on näin suosittu äkkiä tullut? Senkö takia että puusauna meinattiin lakkauttaa.

Siispä hyvissä ajoin oopperaan, missä annettiin Tosca ties monenneko kerran (ensi-ilta 1995). Loistava esitys! Olen nähnyt tämän tietysti Savonlinnassa ja Metropolitanissakin (Pavarottin viimeinen oopperaesitys 2004, lauloi istualtaan Cavaradossin), mutta tämä Siegwulf Turekin ohjaama on paras. Lavastus silmiä hivelevä, solistit vaikuttavia, kaikki pääroolit vierailijoita (Ingela Brimberg, Valter Borin ja Peter Sidhom). Leif Segerstam johti tutuilla leveillä vetäisyillään. Mikko Franck istui edessämme katsomossa.

Tämmöisestä kyllä nauttii eikä tarvitse pinnistellä. Tapasimme väliajalla yllättäen Hämeenkyrön kunnanjohtajan Antero Aleniuksen rouvineen ja saatoimme vaihtaa sanaa sinne suunniteltavista oopperahankkeesta kerrassaan oikeassa ympäristössä.

Niin virittynyt oli tunnelmamme, että laistimme sittenkin Disco K 50:n jälkihyppelyt, joita olimme suunnitelleet sopivaksi yöverryttelyksi. Ei yksinkertaisesti voinut banalisoida päässä vielä soivaa Puccinia discojumputuksella

Siispä täydellisestä päivästä jäivät puuttumaan sauna ja disco, mikä vain lieväksi miinukseksi merkittäköön.

Anja otti mediakokkina esiin kysymyksen, onko ylipäätään viisasta kaivaa Suomi kaivoskuoppia täyteen ja myydä louhinnat ulkomaille. Mikä arvo on enää kansallismaisemalla? Tätä olen itsekin ihmetellyt. Työ, tuottavuus ja kilpailukyky ylittävät nyt kaikki muut arvot.

Muistan kun Hämeenkyröön piti tulla nikkelikaivos 20 vuotta sitten, ja meidänkin talon takana tehtiin toivorikkaita kairauksia. Vastustin kovasti ja kirjoitin näytelmänkin aiheesta Myllykolun kesäteatteriin. Vieläkö joku muistaa Sarvipäiden paratiisin? Vetosin luonnollisesti Sillanpään maiseman säilyttämisen puolesta. Loka Laitinen pilkkasi minua tästä monta kertaa: Rajala ei salli sitä paikkaa koskettavan, mihin Taatan jalka on kerran astunut.

Nyt ei kaduta yhtään silloinen offensiivi, vaikka se ei asiaan kai mitään vaikuttanut. Kaivoshanke peruuntui, koska löytöjä ei ollut riittävästi. Luojan kiitos.

Aamulla kun tv on päällä kuulee kaikenlaisia kommentteja. Jälkiviisaissa Jan Erola ilmaisi itsestäänselvyytenä, että Venäjä on sivistysvaltio, koska sillä on vahva klassinen kirjallisuus – siis 1800-luvulla. Olisikin oma tutkimusaiheensa, kuinka Tolstoi, Dostojevski, Tšehov ja kumppanit ovat vaikuttaneet nimenomaan valtion sivistykselliseen ja poliittiseen kehitykseen seuraavilla vuosisadoilla. Mikä oli gulagien, vainojen ja pakkosiirtojen sivistyksellinen summa?

Lähdin kuulemaan lisää asiasta Kaupunginteatterin Studio Elsaan. Siellä vieraili venäläinen kirjailija Edvard Radzinski, yksi kovimpia naamoja poliittisen historian alalla. Kannatti mennä! Radzinski on kirjoittanut äärimmäisen jännittävältä kuulostavan näytelmän Toveri K:n elämä ja kuolema – päähenkilönä itse Otto Wille Kuusinen. Se on tulossa Kaupunginteatteriin ensi syksynä! Kyllähän pudotteli suorasukaista tekstiä tämä kirjailija, joka on julkaissut mm. Nikolai II:n, Rasputinin ja Stalinin järkälemäiset elämäkerrat. Lisäksi hän on tuottelias dramaatikko ja mediapersoona Venäjällä. Mieleen jäi pähkinänkuoreen puserrettu kuvaus Neuvostoliiton olemuksesta:

Mies tulee asianajan luo ja sanoo. ”Perustuslain mukaan minulla on oikeus…” Niin on, sanoo asianajaja. Mies jatkaa: ”Sittenhän minä voin…” Johon asianajaja: Ette voi.

Tilaisuuden puheenjohtaja ja nopea tulkki Jukka Mallinen piti meidät hyvin Radzinskin sarkasmien tasalla. Poliittinen pommi oli väite, että Kuusinen olisi suunnitellut Neuvostoliittoon monipuoluejärjestelmää ja Hrushtshev idean jo hyväksynyt ennen syrjäyttämistään! Valitettavasti en saanut vastausta kysymykseen, mikä rooli Arvo Poika Tuomisella oli Kuusisen rinnalla ennen loikkaustaan. Radzinski kehotti kirjoittamaan siitä oman näytelmän, minkä taidan tehdäkin. Yhden jo kirjoitin, Jyväskylän kaupunginteatterin kilpailussa palkitun Pelastajan, joka siellä esitettiinkin 90-luvun puolivälissä. Siinä Kuusinen ja Tuominen joutuivat kiipeliin ja selvisivät nipin napin hengissä Stalinin puhdistuksista. Taidan kaivaa sen pinosta esiin.

Hyvin alkanutta päivää jatkoimme Ateneumissa katsomalla nyt huolellisemmin tätä suurenmoista symbolismin katselmusta Marjan kanssa. Erityisesti kiinnittää huomiota teosten hieno ripustus yllättävin ja luontevin rinnakkaisuuksin. Käytävä vielä kolmannen kerran.

Menimme vielä elokuviin: Ranskalainen viikonloppu on todellinen hyvän tuulen ruisku ja samalla kuvaus erilaisten perheolojen tuloksista. Joku kasvatustieteilijä saisi siitä hienon analyysin, on ehkä tehtykin. Perhepsykologisena ryöppynä sikäli hurmaava juttu, että vaikuttaa aidosti improvisoidulta, ei vähimmässä määrin suunnitellulta – ehkä kehyskertomusta lukuunottamatta.

Siunatuksi lopuksi vielä tämä keskinäisen kehumisen ja kyynelten laulukavalkadi Vain elämää. Sitähän tämä on, ei enempää, ei vähempää.

Kirjojen päivä, ainakin julkisuudessa.

Finlandia-ehdokkaat eivät suuresti yllätä, tosin olen lukenut vain Ala-Harjan. Ollikaisen Nälkävuotta kehuivat niin rutosti radiossa Puttonen ja Novak, että se saikin heti illalla esikoispalkinnon. Onko muuten säännöissä, että yksi esikoinen ja yksi suomenruotsalainen on oltava joukossa. Pia Ingström sanoo (Hbl perjantaina), että on väsynyt jo kysymään tätä, mutta minä nyt vielä kysyn. Lisäksi kysyn, mikä sovitun oloinen tyhjiö on syntynyt Sofi Oksasen ympärille. Häntä ei kukaan edes mainitse saati pane ehdolle tai valita poisjääntiään. Häntä ei enää ole.

Kävin avaamassa Ateneumin näyttelyn 52 Sielua (OP Heinonen teki sen vahvimmalla kotimaisella eli englanniksi), joka onkin upeinta mitä maassa on nähty aikoihin – näin vain ensivilkaisulla. Tultava uudelleen, ehkä monesti.

Sieltä kävelin torin poikki Sanomataloon todistamaan tätä Ollikaisen esikoispalkintoa ja tapaamaan tuttuja, joita sentään paikalla on rajusta nuorennuksesta huolimatta. Hurmaavaa Lailaa sain suudella ja puhella Pekan, Vesan, Don Osmon, Janne Virkkusen, Kersti Juvan, Risto Volasen sun muiden kanssa. Elämäkerroista yllättäen puhuimme, Pekka kuuluu syksyn palkittuihin Lehtosellaan. Ja Osmo matkaa Pariisiin noutamaan jotain mystistä kirjallisuuspalkintoa, perästä kuultaneen. Kerroin lukeneeni juuri tulevaa työtä (liittyy Paavolaiseen) varten Sakari Virkkusen kirjan Elias Simojoesta – olihan erikoinen, vahva ja syttyvä jos sytyttäväkin henkilö. Meillä on aika vähän enää kuvailtu entisiä poliittisia taistelijoita. Heidi Köngäs kirjoittaa Speeristä, mutta kuka enää edes muista näitä kotimaisia oikeistoaktivisteja. Speeristä on nähty näytelmä Kaupunginteatterissa, mutta kukahan tekisi Elias Simojoesta?

Anne Helttunen tekee kirjaa kirjailijamuseoista ja vakuutti selvittäneensä Hämeenkyrössä Sillanpään museot. Valittelimme kuinka kehnosti on enää varoja tällaisten ylläpitämiseen maassa, Paikkarin torppakin on menossa hunningolle. Myllykolu ja Töllinmäki kohennettiin viime vuonna hyvään kuntoon, ei niinkään kunnan vaan yhdistysten ja EU-rahojen voimalla. Mikä on vaikuttavin kirjailijamuseo: Tšehovin Jaltalla, Balzacin Pariisissa vai Dickensin Lontoossa? Tässäkin olemme aika vaatimattomia eikä uusia enää synny. Onko Päätalon Kallioniemi viimeisiä?

Pieni memento: Ollikaisen yhteydessä on mainittu nälkävuosien kuvaajina tietoteosten ohessa Alkio ja Tawaststjerna, mutta muistettakoon myös Sillanpään Hurskaan kurjuuden väkevä alku.

Jos eilen puhuttiin ajattelemisen tekniikasta ja välineistä, tänään päästiin jo itse asioihin. Tuossa parin nurkan takana KOM-ravintolan Valo-klubilla keskusteltiin aiheesta Edistys, puheenjohtajana Juha Itkonen ja keskustelijoina Pekka Haavisto, Jari Sarasvuo ja Pilvi Torsti.

Aluksi täälläkin ihmeteltiin välineiden huimaa edistystä. Nopeat maailmanlaajuiset yhteydet ovat äkkiä itsestäänselvyys. Hupaisa oli Haaviston kuvaus Osmo Soininvaaran ensimmäisestä tietokoneesta, jota tämä kuljetti suuressa pahvilaatikossa polkupyöränsä tarakalla. Koko vihreiden ryhmä sitä kuulemma ihmetteli.

Digipaasto oli täälläkin puheenaiheena. Haavisto kertoi kokouksista, joissa jo kielletään omat agendat, läppärit tai älypuhelimet. Yritetään kohdata ja keskustella oikeasti. Sarasvuonkin usko vihreiden toimintaa kohtaan lisääntyi.

Vauhtiin keskustelu pääsi, kun Haavisto ja Sarasvuo intoutuivat hehkuttamaan suomalaisuuden vahvoja puolia. Vaikuttava oli kertomus Haaviston käynnistä Viitasaarella Teuvo Hakkaraisen sahalla ja varsinkin mitä tapahtui sen jälkeen helluntailaisten kokouksessa. Haavistolle heltisi sieltä suurin yksityinen vaalilahjoitus. Ennakkoluulot onkin nopeasti kaadettavissa, tuli muillakin esimerkeillä osoitetuksi.

Sarasvuo jakoi Suomelle kaksi eheyttämisen maailmanennätystä: vuoden 1918 repeämän kuroutuminen ja maahanmuuttajien onnistunut asutus ja sopeutus – tarkoitti tietysti Karjalan evakoita. Vastaväitöksiä ei kuulunut. Uskomme tähän kansaan kasvoi kohisten.

Miinuspuolelle jäivät alhaiset ”lietekeskustelut” netissä ja kansan ”raivostumiset” lööpeissä. Sarasvuo haukkui pontevasti mys ahtaan ideologispohjaisen häpäisyn, jonka kohteeksi joutuivat Niinistön työryhmän – Ihan tavallisia asioita – ansiokkaat ideoitsijat, joilla on monilla takanaan kokemuksia ja tuloksia nuorten palauttamisessa yhteiskuntaan.

Mitä vielä olisi tehtävä syrjäytymiselle? Sarasvuo läksytti työnantajia ja vaati kesätyöpaikkoja ja harjoittelumahdollisuuksia nuorille. Tärkein lastensuojelun väline on hänestä koulu, missä on nopeasti palautettava opettajien arvovalta ja lopetettava vanhempien ja muiden huligaanien häiriköinti. Siinäkin Sarasvuo oli ihan oikeassa.

Pilvi Torsti täydensi tutkimuksillaan ja kokemuksilla Elinkeinoministeriöstä. Tämähän oli kerrankin elävä ja suorastaan ajatuksia avaava iltapuhde. Puhujien valovoimasta kertoi, että salintäyden yleisön osaksi jäi vain kuunnella jokseenkin hiljaa.

Pöytäseuranani oli muuten kaksi amerikkalaisnaista Wisconsinista, äiti ja tytär, jotka puolestaan uskoivat Obaman nyt saavan aikaan niitä uudistuksia, joita he häneltä toivoivat. Vaikka eivät osanneet suomea, kuuntelivat hekin hiiskumatta näitä innoittavia edistyspuheita.

Yliopiston kirjastossa (siis Kansallis-) keskusteltiin aamutuimiin ajattelemisesta. Viestintäfirma Ellun kanat oli tempautunut ajattelun viikon ohjelmajärjestäjäksi. On myös julkaistu kirjanen Mitä tapahtuu huomenna?[ajattelulle], jossa monipuolinen kirjoittajajoukko ajattelee ajattelua.

Kirsi Piha pyysi minua puhumaan tilaisuudessa Havukka-ahon ajattelijasta. Mieluisa aihe, mikäs siinä. Kuinka tukkijätkästä tuli intellektuelli. Olihan ajattelevia kansanmiehiä kirjallisuudessa ennenkin Kalevalasta alkaen. ”Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi.” Kiven veljekset olivat kovia ajattelemaan, ja Linnan sotilaat tutkivat tähtiä ja evoluutiota ennen lähtöä rintamalle. Pylkkänen poikkeaa muista sinnikkäässä tiedonhalussaan, huimissa fantasioissaan ja arvostuksessaan herroja ja oppineita (lisenssejä) kohtaan. Hän tutkii yhtä hyvin kosmisia kuin mikroskooppisia kysymyksiä. Hänen yhteiskuntakritiikkinsä ei ole koskaan luokkalähtöistä.

No tällaista ja muuta puhelin. Olinkohan jonkunlainen menneisyyden moguli modernissa nuorekkaassa seurassa. Kuuntelin mm. Kiti Müllerin, Lauri Järvilehdon ja Jorma Uotisen vilkkaita ailakointeja. Tuntui että tänään ajatellaan sitä, kuinka on ajateltava, millä välinein, millä frekvenssillä, kun taas Pylkkäsen aikoina oli suuria asioita atomisodasta, avaruuden koosta ja vallan olemuksesta alkaen. Tänään pohditaan, onko pidettävä ja kuinka pitkiä digipaastoja ja millaisia päätöksiä teemme ruokakaupassa. No tärkeitä varmaan nekin. Pitävältä tuntui Uotisen resepti: luova ajattelu on aina epäsovinnaista, etsii vaihtoehtoja ja ottaa riskejä.

Ajattelun teemaviikko, laatuaan ensimmäinen, jatkuu monin tapahtumin. Kuka jaksaisi ajatella vaikkapa kaivosteollisuuden merkitystä ja vaikutuksia. Siis todella ajatella.

Illalla vielä piipahdus Seurahuoneen kauniiseen baariin, missä tapasin Kirsi-Kaisa Sinisalon lähdössä teatterinjohtajaliiton kokoukseen Riikaan. Puhetta teatterista tietenkin, vähän spekulaatiota Työviksen johtajakysymyksestä. Postihan jaetaan kahtia, Kirsin sukuperinteet voisivat hyvin kantaa hänet taiteelliseksi johtajaksi. (Tämä oli vain oma arveluni.) Meidän mietteemme kohdistuivat toistaiseksi Rauman kaupunginteatterin tulevaan näytäntökauteen.

Vai on Komisario Palmun erehdys paras suomalainen elokuva. Aikamoisen arvonnousun on aikojen saatossa kokenut. Kyllä se ensi-illassaankin kehuja sai lajinsa edustajana, mutta ei kukaan uumoillut sille mitään ikuista klassikkoasemaa. Nappiin osunut toteutus, parhaat näyttelijät, notkea ohjaus, kiva musiikkitausta, hyvä huumori ja ennen kaikkea Waltarin mainio romaani pohjana. Se vasta arvonnousun onkin kokenut. Aikanaan Palmuja pidettiin ihan joutavana viihteenä. Koskahan ne valitaan parhaiksi suomalaisiksi kirjoiksi?

Onnittelin Matti Kassilaa, joka hyrisi tyytyväisyyttään ja muistutti, että nämä valinnan tehneet kriitikot olivat tuskin syntyneet elokuvan valmistusaikaan. Huomiota herätti sekin, että Mollen totinen Tuntematon ei koskaan sivuuta Laineen leffaa näissä kaanoneissa. Syntinen laulu pääsi sentään hädin tuskin kymmenikön hännille. Kassilan Elokuuta olisin sinne kaivannut, miksei myös Ihmiselon ihanuutta ja kurjuutta. Entäs Vaalan hieno Ihmiset suviyössä.

Kunpa Francon jälkeen ei muuttuisi ihan kalseaksi nyt kun Alcantaran perhe on muuttanut hienostokaupunginosaan. Onneksi San Genaro on lähellä. Roban poliisihahmot eivät mielestäni jää etäisiksi, kuten Jyrki Räikkä (sinänsä paras tv-kolumnisti) väittää nyt tiistain Hesarissa. Syynä ehkä se, että en ole juuri katsonut näitä muita sarjoja, joissa samat näyttelijät pyörivät, joten minulle he ovat juuri näitä karun oloisia poliiseja.

Siinä olikin maanantainen leffakatsaukseni.

Isänpäivä ja nimipäivä, juhla jatkuu tuplana.

Keskityin huolella perinteiseen bravuuriini: valmistin monen tunnin kypsytyksellä murean, hyvin maustetun Burgundin padan. Onnistui täydellisesti, nautittiin riisin ja Bourgognen siivityksellä. Marja kehitteli jälkiruuan päärynöistä ja suklaasta. Poikani tuli syömään, tyttäret estyneitä, nuorempi yhäti Puolassa. Olipa meillä oikein mukavaa sateen ja tuulen piiskatessa ikkunoita. Kiitos tervehdyksistä, joita ilahduttaen putoili viestimiin.

Sain Orhan Pamukin Mustan kirjan, jota aloittelin. Myös Pekka Hiltusen uusi Sysipimeä on luvun alla. Tallenteista selvitin pari vanhaa leffaa, joten tilaa taas raivautui. Ei parempaa lepopäivää. Isyys on alkuaan pieni ilo, mutta takaa pitkän nautinnan.

Kiva päivämäärä, kuin laskuopista.

Hämeenkyrön Näytelmäseura täyttää 30 vuotta. Olin perustavassa kokouksessa, jossa tulin valituksi ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Usean näytelmän olen kirjoittanut, joitain ohjannutkin. Oli siis syy ja velvoite osallistua juhlaan Koskilinnassa.

Anteliaasti järjestetty tilaisuus, ruoka hyvää ja juotavia vapaasti saatavana, sahti mainiota. Historiikki julkistettiin, toimeliaana kirjoittajana ja juhlapuhujana tohtori Sirpa Eskelä-Haapanen. Huomionosoituksia, kunniajäsenyyksiä myönnettiin kasapäin. Katkelma tulevasta näytelmästä nähtiin. Orkesteri soitti, oli solisti ja tanssia. Väkeä perinteinen sali miltei täynnä. Oma pöytäseuramme rattoisaa.

Ilta rytmiltään noudatti tuttuja kyröläisiä juhlaperinteitä: pitkiä taukoja, joita katkoivat lyhyet ohjelmanumerot. Orkesteri viihtyi pitempään tauolla kuin lavalla eikä juuri soittanut varsinaista tanssimusiikkia. Väki alkoi poistua koteihin aikaisessa vaiheessa. Lopulta tanssin puutteessa loilotettiin kansalliseen tapaan haikeita yhteislauluja.

Oli myös ilonaiheita: Mikkosen Jorman tapaaminen, keskusteluja entisten kiistakumppanien kanssa, Beni Siltala, Vilma Tala ja Antti Väre juttusilla. Yhteisymmärrystä löytyi. Mikkosen Jorma näytteli unohtumattomasti nuorta Sillanpäätä ja ohjasikin Eemeliä vuosina 1973-82. Totesimme hänen kanssaan olevamme käveleviä Taatan pystejä, emme muita tunnustuksia kaipaa. Mutta kaikkien aikojen parhaan Myllykolun näyttelijän Helmi Tarkin sivuuttaminen huomionosoituksissa kertoo seuran kapeasta sisäpiirihenkisyydestä.

En ole aina iloinnut seuran sekalaisesta ohjelmistosta, mutta yleisö on etupäässä tykännyt ja intoa on riittänyt halki näitten vuosikymmenten. Tyhmintä on voimien hajauttaminen Näytelmäseuran ja F.E. Sillanpään Seuran kesken, jolloin ei päästä huomionarvoisiin saavutuksiin. Nyt on taas käännekohta, seuraamme minne kehitys kulkee uuden puheenjohtajan johdolla.