Panu Rajala

Palme-dokumenttia olen vähän väijynyt, mutta se ei jostain syystä mene perjantaisin. Siis korvattiin aiheeseen liittyvällä Call Girl leffalla eikä suinkaan suotta. Sisällöltään masentava, mutta erittäin hyvin tehty kuvaus Tukholman villien ja vapaiden seksivuosien ylilyönneistä. Liberaali seksuaalipolitiikka tuotti kaikenlaista, muun ohessa johtavien poliitikkojen riehaantumista yli lakien. Varoittava kuvaus hyväksikäytöstä ja syrjäytymisen eräistä seuraamuksista. Mutta oliko johtavan tahon vastaisku poliisin tutkimuksille todella niin hurja kuin elokuvassa annettiin ymmärtää?

Täällä keskustelu ikärajojen ja esitysajankohtien suhteista tv:ssä saa yhä surkuhupaisempia piirteitä. Tässähän vastuu on kodeilla ja vanhemmilla eikä aikarajoja laittavilla viranomaisilla. Nämä Tukholman puhelintytöt joutuivat kaltevalle pinnalle omaa uteliaisuuttaan ja turhautuneisuuttaan sekä heikkojen kasvuolojen ja taitavan viettelyn seurauksena; ei ollut mitään elokuvallisia esikuvia tai muita traumoja.

Kun Pressiklubissakin puhuttiin harmistuneesti Tuntemattoman hallitsevasta asemasta itsenäisyyspäivän ohjelmistossa, niin sopii nyt huomauttaa vaikka dokumentista Vaiettu sota, joka oli vähintään yhtä katsomisen arvoinen muistutus. Sodat tahdottaisiin hyvästellä, ja samaan aikaan nuoren polven naiskirjailijat tuntevat yhä suurempaa paloa sotiamme ja niiden kuvaamista kohtaan.

Klinge muisteli radiossa Eino E. Suolahtea, jonka naama loppuvuosina ”hehkui kuin hiilistö”, kuten Vesa Mustan Jaskan pakinassa noin 40 vuotta sitten Hesarissa luonnehti. Klingekään ei voinut enää siihen aikaan opettajaansa kuulemma kunnioittaa. Sanoi vielä ehtivänsä Venäjän lähetystön pikkujouluun. Mistähän lähtien siellä sellaisia onkaan vietetty? Toivottavasti Bäckman oli paikalla, luultavasti joulupukkina.

Palattu onnellisesti Tallinnasta, ei sen kauempaa. Mutta käynnin teki poikkeukselliseksi se, että olimme ihan vaan huvimatkalla. Pitkälti toistakymmentä kertaa olen Tallinnassa käynyt alkaen vuodesta 1968, mutta aina jonkun asian, esitelmän, seminaarin, juhlan tai muun tilaisuuden merkeissä. Tällä kertaa vain kuljeskelimme. Mikä nautinto!

Tavallisesti riensin aina suoraan hotelliin ja Harjukatu ykköseen ja taas yön jälkeen takaisin laivaan, mutta nytpä asetuimme herroiksi Kalev Span kylpylään siihen Aian kupeelle ihan vanhan kaupungin tuntumaan. Mainil; joskus ammattilaisversionkin.

Nyt olisi ollut tilaisuus vertailla Laineen ja Mollen Tuntemattomia, jotka tulivat peräjälkeen, mutta kumpikin sen verran linnan juhlien päälle, että harva varmaan malttoi kahteen pitkään elokuvaan keskittyä. Sinänsä naurettavaa orjallisuutta, että Laineen elokuva siirrettiin iltaan jonkun ihmeellisen parakraafin mukaan. Lainlaatijat rakastavat turhia sääntöjä ja kieltoja, ja niitä Yle sitten hypyn kengässä noudattaa. Jykevä elokuva se on edelleen puoliväliin katsottuna, vahvojen näyttelijöiden ja realismia tuovan dokumenttiaineksen ansiosta. Tuskin kukaan lapsi tästä pahentuisi, paljon pahempaa on heille päivittäin tarjolla.

Mollen elokuvaa olen alusta saakka pitänyt (esittelin sen muuten ensimmäisenä aikanaan Hesarissa, taustoineen) raskaana ja liian totisena ikään kuin sodassa ei olisi hirtehistä huumoria ja huulenheittoa ja väkeviä erottuvia persoonallisuuksia. Molle halusi nähdä ihmiset sotakoneen erottumattomana massana. Pelko, nuoruus ja sodanvastainen vapaan kameran verinen paatos korostuvat. Tommi Uschanov väitti radiossa, että Mollen elokuva on ”totuudenmukaisempi” kuvaus maailmansodasta. Millä ihmeellä hän sen perustelee? Syntynyt kymmeniä vuosia sodan jälkeen. Kuva sodan ”todellisuudesta” on sekin annettu elokuvissa, dokumenteissa, kirjoissa eikä se missään ole yhdenmukaisesti todennettavissa. Kaikilla on siitä enemmän tai vähemmän oma kuvansa.

No nyt en katsonut kuin pienen pätkän Mollea, sekin riitti. Enkä ryhdy vertailuun. Kansa on aikoja sitten valinnut, se on Laineen sankareiden puolella. Jos nyt elokuvia pitääkään näin kilpailuttaa. Tietysti jää kiintoisa kysymys: missä määrin Linnan romaani antaa ”totuudenmukaisen” kuvan sodasta? Ehkä Uschanov hyvinkin tietää. Perimmältään teos on taiteilijan oma tulkinta, jolla on myös dokumentoivia ulottuvuuksia.

Hyvä dokumentti oli kolmosella Vaiettu sota Soome poissien vaiheista meidän rintamalla ja sitten murheelliset kohtalot kotona Neuvosto-Virossa. Asettuu vähän suhteellisuuksiin tämä itsenäisyyspäivien loisto ja kimallus, jota taas linnasta näytettiin. Niinistön ja Haukion juhla meni oikein hyvin, työn sankareita, paljon toimittajia ja urheilijoita, muutama runoilijakin Jennin kutsumina. Eeva Kilpi ilahdutti kuten myös tolpilleen noussut Kari Hotakainen. Vilahtivat Joni Pyysalo ja Arno Kotrokin sekä tietysti Laila, Sofi ja akateemikko Kirsi sekä tyylikäs Outi Pakkanen. Puvuista en puhu mitään, mutta olivathan Maria Ylipää, Laura Voutilainen ja rouva von Hellens ja tietysti läpikuultava Eija-Riitta kuten aina lumoavia. Ja Iken kaataminen jatkoilla, millaista symboliikkaa. Kuten koko juhlien merkkikieli muutenkin.

Raimo Sailas on sen verran selväsanainen haastateltava, että hänen pitää tosiaan jatkaa lausuntojaan eläkkeelläkin. Merkillisesti hän pystyy kiteyttämään asiansa muutamaan sanaan, kun ministerit tarvitsevat monta sujuvaa kiertolausetta ollakseen sanomatta mitään. Kesälläkin kirjallisuuskeskustelussa Sailas ymmärsi Tuntemattomasta sotilaasta enemmän kuin keskustelukumppaninsa.

Presidentti Niinistön suora kyselytunti radiossa jäi sen sijaan jotensakin laihaksi. Eikö ollut tiukempia kyselijöitä, vai oliko presidentti jo itsenäisyysjuhlan tunnelmissa? Tuntemattoman hänkin nosti esiin, vaan eipä paljon muuta kiinnostavaa. Tosin taisin torkahtaa välillä. Sinänsähän presidentti on aloittanut tosi terhakasti virkakautensa.

Yksi oma idea: eikö Kreikalle voitaisi aina joka vuosi kerätä sellainen Hyvä joulumieli -potti EU:n mailta ja hivuttaa niin velkaa pienemmäksi, säästyttäisiin jatkuvalta murheelta ja koronleikkauksilta ja lisävelalta, jota ei kuitenkaan saada takaisin. Kun Eurooppa on puolestaan henkisesti velkaa Kreikalle, jopa maanosan nimi on peräisin kreikkalaisesta jumaltarustosta.

Illalla Don Carlos Kansallisoopperassa, komea esitys, mahtipontinen, Verdin vauhdikasta musiikkia, loistava kuoro, hienoja solisteja ja ennen kaikkea yltäkylläisen goottilainen lavastus, kuten sitä on määritelty. Vähän raskas juttu eikä mikään hohtava tarina. Loppuratkaisu on vedetty (Schiller) ihan hatusta. Huomattiin kuitenkin kuinka separatismi oli uhkana jo 1500-luvun Espanjassa, silloin Flanderin maakunta, nyt Katalonia. Aina sama päänvaiva.

Suomalaiset laulajat päihittivät vierailijat, ennen kaikkea Mika Kareksen jyhkeä basso kuningas Filip II:na ja Lilli Paasikiven mezzosopraano prinsessa Ebolina. Kun Tommi Hakalan flunssainen ääni petti Posan markiisin osassa, paikalle hälytettiin Jaakko Kortekangas salamana paikkaamaan, ja upeasti poika hoiti keikan lyhyellä varoituksella. Koit Soasepp oli muhkea suurinkvisiittori, myös ääneltään. Kaikkiaan vaikuttava ilta.

Taas tulee muutaman päivän paussi merkintöihin, kun pyrähdetään pikkureissuun, mutta ensi viikolla tutkaillaan ainakin itsenäisyyden tilaa ja muutakin. Hyvää adventtia kaikillen.

Onhan merkittävä esitys tämä Opistoteatterin Yö yli Euroopan. Helsingin kiinnostavinta teatteria. Katsastimme sen Waltari-seuran jäsenten ja muun runsaslukuisen yleisön kanssa. Sain kertoa edeltä vuonna 1934 kirjoitetun näytelmän taustasta ja esitellä sen teemoja. Vastakohdiksi nousevat raudanluja kommunisti, puolueorganisaattori Susi ja idealistis-isänmaallinen lakitieteen ylioppilas Toivo. Heidän välissään on horjuvia, epäitsenäisiä, vajoavia hahmoja kuten Suden käskyläinen Olavi ja toisella puolen pettynyt humanisti Johannes. Rakenne on symmetrinen, mutta paljon muutakin elämää – avioliittokuvausta, uskottomuutta, petosta, katutyttöjä, salakuljetusta, trokausta, sosiologiaa, jopa rakkautta – mahtuu taistelevien osapuolten välimaastoon.

Hyvin he vetävät näytelmän, ihan täysimittaisesti korkeintaan kevein lyhennyksin. On löytynyt elämänmakuisia tyyppejä Harri Liuksialan ohjattaviksi. Keskushenkilö Jaakko Susi on varmoissa käsissä, Pekka Kokko esittää kommunistia vakuuttavasti ja johdonmukaisesti. Myös henkilön psyykkinen murtuminen saadaan tässä hyvin esiin motiiveineen. Vastavoima Toivo, Mika Syvänen, on toisella tavoin ihanteellinen hahmo, vähän vaisummin mutta myötäeläen kuvattu. Tuntuu kuin Waltarin suurempi mielenkiinto olisi kohdistunut täysiveriseen vallankumousmieheen, ja kansan yhtenäisyyttä ajava ylioppilas jää hauraammaksi. Hänessä ei ole samaa taistelevaa iskuvoimaa. Tarjoilijatar, joka paljastuu intellektuelliksi (Laura Haapa), on esityksen valpas, tarkkaileva keskushenkilö. Lehteään halki näytelmän hiljaa lukeva ukko (Matti Immonen) saa lopussa lausua näytelmän painokkaimman repliikin.

Toivon vakaumus kasvaa esityksen myötä, lopussa hänet puetaan Isänmaallisen Kansanliikkeen sotisopaan, mustaan paitaan ja siniseen kravattiin. Waltarin tekstissä on viite vain kravattiin – toisin kuin Jussi Karjalainen taannoin jutussaan väitti. Tietysti on sopimatonta, että oikeistolainen idealisti on tässä hyvä ja positiivinen hahmo, auttavainen ja puhdasmielinen. Myös se, että hän vetoaa kansan yksimielisyyteen sodan uhatessa on hiukan arveluttavaa eikö vain. Ja ennen kaikkea se, että hän vastustaa proletariaatin diktatuuria. ”Selvää fasismia”, huudahti Jussi esityksen jälkeen ilahtuneena.

Waltari sai sitten viisi vuotta näytelmän kirjoittamisen jälkeen todeta profetiansa toteutuvan talvisodan puhjetessa. Yksimielisyys olikin löytynyt. Romaani Antero ei enää palaa (1940) jatkoi näytelmän teemoja, täydensi ne. Huomattavasti syvemmälle Waltarin sotapoliittinen analyysi ylsi, kun hän siirsi sen muinaiseen Egyptiin Sinuhessa. Silloin hän saattoi kirjoittaa vapaasti vailla poliittisten intohimojen päivänpainetta. Yö yli Euroopan levisi aikanaan vain sadan kappaleen monisteensa tuttavapiirille. Nuoruuden näytelmän julkaisematta jättämistä hän perustelee saatesanoissaan sillä, että se olisi herättänyt ”suhteettoman paljon väärinkäsityksiä ja mieltenkuohua”. Kuinka oikeassa olikaan, kun leimakirves Hesarissa heilahtaa vielä armon vuonna 2012.

Hamlet Kaupunginteatterissa on rujon ajan rujo esitys, mutta vangitseva. Se ei päästä pitkästymään, vaan pitää otteessaan, kouristuksenomaisesti. Mikään ylentävä teatterikokemus se ei ole kuten ei ole elämä tässä ajassa, jos sitä pitemmälle ajattelee. Se on varmaan tarpeellinen esitys.

Kari Heiskanen pitelee Shakespearea yhtä pahoin kuin tämä aikalaisiaan. Runous häämöttää jossakin katutason takana, vihan ja rikosten pohjalla. On hilpeitäkin hetkiä kuten Poloniuksen (Asko Sarkolan) johdattelut. Teatterinjohtaja näyttelee seremoniamestaria tuhoisin seurauksin. Näytelmäkohtaus on uusittu reippain ottein.

Eero Aho on fanaattisen hyvä Hamlet, on Esko Salminen muhkea pahis kuninkaana ja Tiia rakastettava riivinrauta, intohimon ja salailun kuluttama kuningatar, mutta ei mikään huora, kuten jossain arvostelussa rumasti sanottiin. Miksi nämä ovat muka jotain kuninkaallisia, mitä ne eivät tässä hengessä ja miljöössä ole. Hamlet ei kysy ollako, tässä ollaan täyttä häkää. Ofelia on herkkä tavistyttö

Mutta ankea on ankeaa, vaikka se tehtäisiin voimakkaasti. Ei tuntunut vajaa yleisökään oikein syttyvän. Tyylillinen edeltäjä Heiskasella on Pyynikin Kesäteatterin Rauta-aika toissa kesänä: hauska sovitus, mutta ei yleisömenestys sekään. En kovasti rakasta näitä väkisin ruhjomalla syntyviä aikasiirtymiä. Taiteellisesti ne pelaavat varmalla ja koetulla reseptillä. Poliittiset vastaavuudet jäävät pakosta vähän epämääräisiksi, osoitteleviksi. Suurinta rohkeutta vaatisi tänään tehdä Hamlet klassiseen tyyliin, hyytävästi, tyylikkäästi. Jättää tulkinnat katsojain iloksi. Kuka uskaltaisi? Ei taida olla niin rohkeaa ohjaajaa.

Poikani Vilho kävi aamulla vielä tervehtimässä ennen lähtöään New Yorkiin ja rock-risteilylle Karibialle. Kova reissu pojalla, vanhempiensa kohtaloiden ja muinaisen rakastumisen jäljille. Onnea matkaan.

Kun kumpikin operaattorini on tällä viikolla matkoilla, näihin merkintöihin tulee muutaman päivän pakollinen paussi. Loppuviikosta palataan, Waltaria Opistoteatterissa katsellaan ja Huovisestakin Kalevalaisissa naisissa puhutaan. Kuulemiin.

Ajoin aamulla Helsinkiin Taideteolliseen korkeakouluun, missä katseltiin Taatan juhlarahakilpailun satoa. Ehdotuksia oli vajaat parikymmentä, keskimäärä sanoivat. Aika kivoja näkemyksiä mielestäni, kahta linjaa kulkivat: oli Taatan henkilöön liittyviä ja sitten teosten teemoja kuvittavia, joku jännä abstraktikin esitys. Asiantunteva lautakunta niitä tarkasti raati ja päätyi mielestäni hyvään, joskin teknisesti erikoislaatuiseen ratkaisuun. Hieno juhlaraha saadaan julki tammikuussa ensin Berliinissä, sittemmin kaiketi kotimaassakin.

Mitä juhlarahalla muuten tehdään? Tuskin käytetään vaihdon välineenä. Sitä keräillään, pannaan lipaston päälle tai laatikkoon ja ihaillaan, uskoisin. Hankkeen takana ovat Rahapaja ja Valtiovarainministeriö, raadissa myös taiteen asiantuntijajäseniä.

Parkkipaikalle painellessani kuulin nimeäni helakasti huudahdettavan: Sanna Tyyri-Pohjonen se siinä, ja hän halusi ystävällisesti esitellä kirjakauppansa ja kustantamonsa samassa rakennuksessa. Hienoja taideteollisia kirjoja siellä julkaistaan.

Ekbergillä tapaaminen Bonnierin viestintäjohtaja Maria Romantschukin kanssa, puhetta keväällä ilmestyvän kirjan julkistamisesta ja muusta sen vaiheilta. On tullut jo sen verran hätäileviä reaktioita, että syytäkin vähän varmistella tulevia tilanteita. Asia tuntuu olevan joka tapauksessa hyvässä hoidossa.

Taas tämä pitkä tv-ilta, kaikki kolme sarjaa jatkavat täydellä höyryllä. Meillä on erilainen poliittinen systeemi kuin Tanskassa, mikäli tähän valtakuviointiin on uskomista. Täällä ei ainakaan puututa toisen puolueen sisäisiin valintoihin (vai mistä tiedän kulissientakaisista). Myös tämä pelin ja juonittelun mahdollisuus hallitusta muodostettaessa puuttuu meiltä sikäli, että pääministeri on aina suurimman puolueen puheenjohtaja. Yksitoikkoista. Katainen alkaa tosin olla vaikeuksissa, kuten totesimme Taunon kanssa äskettäin postilaatikolla, takaiskuja monelta rintamalta. Nyt viimeksi Vapaavuori puhuu jo kuin pääministerin äänellä. Kovat ajat edessä, ehkä tulee lisää väriä kotimaankin politiikkaan.

Tapasimme Viljan kanssa Jussi Selon, Uniklubin rokkarin ja Veriveljien kertojan. Sympaattinen istunto Tampereella, Jussi tuntui tosissaan innostuneen Sillanpään mietelmistä, joita Vilja oli hänelle lähettänyt. Jospa niistä koostuisi ensi vuoden hittibiisi? Jussi lupasi ryhtyä työhön.

Näin Sillanpään juhlavuotta sieltä täältä rakennellaan. Tuntuu että unohtunut kirjailija on taas nousussa. Entinen huonetoverini yliopistolta Pertti Lassila analysoi hienosti Elämää ja aurinkoa radiossa yhtenä päivänä, keväällä ilmestyneessä teoksessaan Metsän autuus (SKS) on aiheesta enemmänkin. Tällaisia tuoreita tulkintoja voisi olla tulossa lisää.

Illalla Viljakkalaan, missä en ole kai teatteria koskaan nähnyt, oli siis aika. Heini Tolan näytelmä Ilta teatterissa kuvaa takahuoneen sähinöitä aika hauskasti. Teatteri Wimman esitys, Jari Halosen ohjaama, päästeli farssin palkeet täysillä auki. Tietysti epätasaista menoa ja tämmöinen vaatisi kovat taidot, mutta joukosta erottui riemukkaita kykyjä, varsinkin Niina Siewert yhden hysteerisen näyttelijän (Ainon) roolissa. (Olimme Sirpan kanssa katsastamassa mahdollisia vierailijoita Myllykoluun, jäi mietintään…)

Woody Allen tekee traagisestakin aiheesta jotenkin salakoomista kuljetusta, huomasin siinä iltamyöhällä.

Tuloksellisinta on tehdä työtä yksin tyhjässä talossa, kun ulkona on pimeää ja märkää ja tuuli vinkuu. Neljäs tehokas työpäivä takana, pieni hengähdys.

Ruokatalous on hoidettava kevyesti. Tänään onnistuin valmistamaan Snellmanin Jussin lahjoittamista haukifileistä ihan itse tosi maukkaita. On myös liikuttava, mutta lenkki jäi iltaan, sinänsä hauska talsia lätäkköistä raittia taskulamppu vyöllä ja tähyillä ihmisten valoja.

Paras oli sauna, pullo olutta ja kun radiosta ryhtyi virtaamaan Hannu Linnun johtamana Sibeliuksen kolmas. Siinä takkahuoneessa istuessa elämä alkoi tuntua aika palkitsevalta.

Jussi Karjalainen tuomaroi nuorta Waltaria Hesarissa. Tuulahdus 70-luvulta: taas kirjailijaa syyllistetään poliittisin perustein. Minä en näköjään kyllin rivakasti nostanut Waltaria seinälle elämäkerrassani. Jäähy olisi pitänyt tuomita edes näin jälkikäteen. Ei riitä, että totesin Waltarin lyhyen aikaa hengessään myötäilleen IKL:ää, vaikka ei koskaan liittynyt järjestöön eikä edes AKS:aan, mistä kirjailijatoverit (mm. Martti Haavio) häntä ankarasti moittivat. Waltari jäi liberaaliin välimaastoon.

Jussi ei huomaa, että Yö yli Euroopan (1934) päähenkilö on Jaakko Susi, rautainen kommunisti, jota kohtaan Waltari tuntee vastentahtoista kunnioitusta. Olisiko kommunistikortin paikka? Tuomittavaa riittää, jos katsotaan ketkä kaikki ovat suomentaneet kommunismia ja Stalinia kannattaneita kirjailijoita.

Horst Wesselin suomennos (1933) auttoi näkemään, mitä Euroopassa oli tapahtumassa. Tällaista ikkunoiden avaamista Paavolainen ja monet vaativat umpioituneelta Suomelta. Jussin mielestä oli ”moka” näyttää natsien nousun alkutahdit. Silmät kiinni, korvat umpeen.

Kuvaan elämäkerrassani, kuinka Paavolainen ja Waltari tunsivat nuoruuden vaiheessa suurta vetoa kansallissosialismiin, tahtoivat sulautua uuden nuorison kollektiiviseen liikkeeseen. Siitä ei koskaan tullut mitään. Waltari irtautui ajatuksesta nopeammin kuin Paavolainen, jonka odysseia natsien liepeillä jatkui 30-luvun loppuun saakka ja pitemmällekin.

Näihin voimme palata ensi viikon torstaina, jolloin Waltari-seura käy katsastamassa tämän merkkitapauksen, kirjailijan julkaisematta jääneen näytelmän esityksen Opistoteatterissa – outoa että se tapahtuu vasta nyt, 78 vuotta näytelmän kirjoittamisen jälkeen. Kiintoisaa sekin, että pöytälaatikkoon jäänyt näytelmä herättää vieläkin poliittista intohimoa, jopa jälkijättöistä tuomitsemishalua.

Tampereen Raatihuoneella julkistettiin merkkiteos: Aulis Aarnion Lain ja oikeuden tähden, Tampereen raastuvan- ja käräjäoikeuden historia 1830-2010. Juridiikka ja oikeussalien maailma on minua aina kiinnostanut, joten tartunpa tähän vankkaan opukseen virkein odotuksin. Aulis näkyy syventäneen historiaa oikeusteoreettisella pohdinnalla, mikä lisää kirjan arvoa.

Tilaisuudessa oli paljon oikeuslaitoksessa palvelevaa väkeä, joukossa sentään kulttuuri- ja kunnallisaktivistit Anja Aarnio ja Heidi Martikainen, joiden kanssa oli hauska pitkästä aikaa keskustella. Pekka Parantaisenkin, Päätalon tuntijan, tapasin sekä Petri Nuutisen, kirjan kannen tekijän ja Auliksen muita avustajia.

Raatihuoneelta kävelin Työväen Teatteriin, missä annettiin Tennessee Williamsin Viettelyksen vaunun viimeinen esitys. Hyvähän se oli. Joku piti Merja Larivaaran Blanchea konstikkaana, omituisena, mutta sellainenhan sen pitää ollakin! Mielestäni erinomainen näyttelijäntyö, ihminen joka näyttelee koko ajan falskeja rooleja, ei ihan helppo tehtävä. Tommi Raitolehdon Kowalskissa oli raakaa (hyvinkin suomalaista) voimaa, Auvo Vihron Mitchissä taas hauskaa sovinnaista arkuutta, Petra Karjalainen Stellana verevä tyyppi, vaikka jäi vähän sivuun tässä viettien ja harhojen kamppailussa. Pasi Lampelan ohjaus antoi tilaa fyysiselle ja räjähdyksille, jolloin mietti olisiko latautuvampi uhka tehokkaampaa. Ihmeen hyvin vanha näytelmä pitää pintansa, ja katsojat kuuluivat poistuessaan mutisevan: ”Kyllä sitä tämmösiä kohtaloita on paljon nykyäänkin…”

Kun nainen on ministerinä, hän saa ansiokseen sellaistakin mikä miehelle olisi raskas rasite. Kuulen vastaväitteitä! Mutta onpa vain ministeri Kyllöstä kehuttu jopa hallituksen ainoaksi mieheksi, kun hän on pannut ministeriönsä tieasiat nopeasti ranttaliksi. Kun hän kiivaasti uhkasi repiä ja polttaa itse tilaamansa muistion, sitä on pidetty virkistävänä retoriikkana!

Tietysti voisi kysyä Aamulehden Matti Pitkolta, tarkoittaako ”hallituksen ainoa mies” nykyisin jo käänteistä moitetta. Pääjohtaja Tervalaa ei kukaan ole sentään kehaissut viraston ainoaksi naiseksi. Hän saa erotettunakin esittää virallista syntipukkia (roolin kirjoittanut aikanaan Agapetus).

Täällä ainakin Sillanpääntie on entisensä: autoa ei kannata pesettää, koska se on iltapäivällä taas yhtä kurainen. Mutta hyvin silläkin kuljetaan.

Kun kännykkä yllättäen mykistyi, kaduin että luovuin lankaliittymästä. Kun olen täällä yksin kirjoittamassa, olisin ihan pussissa. Marjakin hätääntyisi ja luulisi jos mitä sattuneen. Onneksi puhelin palautui levättyään yli yön. Pitää hankkia varapuhelin

Hiton hyvä, että saavat pitää sen Downton Abbeyn ja se yksi omantunnonarka kaiffari saatiin järkiinsä. Miten käynee mr Batesin, hänen tilanteensa on vähintään kusinen. Kun se käsipuoli kaveri perui vihkimyksen viime hetkellä kirkossa ja lähti lätkimään, muistui mieleen vastaava tapaus tässä kylässä noin seitsemän vuosikymmentä sitten. Muuan tulinen nainen, jonka entisen asumuksen näen yhä tästä työhuoneeni ikkunasta, vastasi kolme kertaa papille: En tahdo! Luultavasti silkkaa pirullisuuttaan sitkeää kosijaansa kohtaan. Sama nainen oli erään otsikoihin nousseen kohudosentin isoäiti. Että pirahtelisiko miehen toimissa pikkuisen myös täkäläisten sarvipäitten genetiikkaa…