Panu Rajala

Helsingin piispa Irja Askola toteaa Hesarin syntymäpäivähaastattelussa hyvin, että ihmisillä pitää nykyään olla koko ajan ”täysi vireystila päällä, vaikka keho ja mieli tarvitsevat viipyilyä ja kiitollisuutta siitä, mitä jo on”.

Lisäksi hän toivoo vallanpitäjien miettivän, mikä on oleellista: hieman hitaammin kasvava yritys vaiko se, että ihmisiä jää työttömiksi ja kenties syrjäytyy.

Tästähän eivät elinkeinoelämä eikä Matti Apunen pidä ollenkaan. Hidasteleva ideologia on myrkkyä kilpailukyvylle! Johan Apunen teilasi oppikirjan, jossa oli tämänkaltaista lukemista lapsille. Nyt piispa jatkaa samaa vahingollista virttä.

Aamuhartaudessakin muisteltiin Fransiscus Assisilaista ja hänestä kertovaa kirjaa, joka myös kuulosti kovin kaukaiselta tässä valtionuskonnoksi muuttuneessa kilpailukyky-hysteriassa. Muutenkin kirkko taitaa edustaa ikävän vanhanaikaista ajattelutapaa, jossa ei oteta riittävästi huomioon talouselämän realiteetteja. Ilmankos Apunen kertoi jossain kuulleensa niin suorasukaisen joulusaarnan, että lakkasi käymässä jouluna kirkossa. Siellä voi saada vamman markkinahenkiselle sielulleen.

Ei Jeesuskaan toiminut kovin liiketaloudellisesti. Pastori Kai Sadinmaan räväkät radiohartaudet ovat omaa luokkaansa. Niin hyökkäävää puhetta ei kuulla edes kommunistien kiihotustilaisuuksissa, jos sellaisia enää onkaan. Pentti Linkolan taannoiset haastattelut olivat nekin jo luovuttaneen ikämiehen surupuhetta.

Näin joulun alla kuullaan joka tuutista hyvän tahdon ja rakkauden sanomaa, jonka täytyy korventaa himokkaan kilpailuihmisen terästettyä taistelumieltä. Mekin saimme vielä osamme, kun katsoimme Dickensin vanhaan kertomukseen perustuvaa Saiturin joulua Kansallisteatterissa. Siinähän äärimmäisen tarkkaa talouskuria noudattava Mr Scrooge heltyy lopuksi viettelevän hengen pehmentämänä jakelemaan rahojaan holtittomasti lähimmilleen. Esimerkki on sikäli turmiollinen, että hänen äkisti herännyt anteliaisuutensa horjuttaa selvästi hänen konttorinsa ja koronkiskontansa menestystä ja kilpailukykyä.

Katsomossa oli paljon lapsia, mikä tekee esimerkistä huolestuttavan. Kyllä teatteri vaikuttaa lapsiin tehokkaammin kuin kuiva oppikirja.

Kurt Nuotion ohjaama esitys sinänsä oli sydämellinen, Kari Heiskanen kuivan kälppänä saituri ennen muutostaan aika riiviö ja lavastus vallan täyteläinen. Näin perinteistä joulunäytelmää ei moni osannut enää odottaa, mutta sen suosio ei yllätä. Ihmiset taitavat sittenkin kaivata muutakin sanomaa kuin rakenteellisten muutosten jatkuvaa välttämättömyyttä.

Suomalaisella Klubilla kokous taas kirjoituskilpailun merkeissä. On tullut 100 arvatenkin terävää juttua tämän vuoden teemasta ”Suomalaiset arvot ja moraali”. Kirjoittajat ovat lukiolaisia eri puolilta Suomea. Heidän tuotteitaan ryhdymme kohta raatimaan.

Keskusteltiin jouluaterialla sitten ylioppilastutkinnon uudistuksesta ja lautakunnan uudesta puheenjohtajasta, josta on vain aavistuksia. Samoin kuulin reaktioita Matti Apusen taannoiseen Hesarin kolumniin, joka koski historian oppikirjan painotuksia. Nehän eivät riittävästi Matin mielestä vastaa kilpailukyvyn lisäämistä edistäviin pyrintöihin, joka onkin jo uusi uskonto valtakunnassa. Historian opettajat eivät tietenkään nieli tällaista ideologista kurinpalautusta.

Ollaanko palaamassa Pirkkalan monisteen aikoihin? Ideologian väri vain vaihtuu sekä sitä valvovat vahtimiehet.

Kansakoulukadulta oli lyhyt matka kävellä Vanhaan kirkkoon, missä kuultiin ja nähtiin Klubin kuoron joulukonsertti. Henrik Lamberg oli suunnitellut hyväntahtoisia dialogeja nimetyille roolihenkilöille, ja välillä aina vetäistiin uusi laulu. Kuoro oli hyvässä vireessä, ja erityisen komeasti kajahti Beethovenin ”Jumalan kunnia luonnossa”. Sitä on varmaan esitetty muissakin tilaisuuksissa. Lisäksi kuulimme joukon kauneimpia joululauluja. Miehekäs tai sanoisinko osin poikamainen kokonaisuus. Näin me saimme Marjan kanssa viime hetkillä laulullista joulutunnelmaa rintoihin

Päälle katsoimme Roban viimeisen jakson. Komeasti nousi sarja, eikä silti hehkuttanut liikaa amerikkalaiseen tapaan tätä pommimiehen invaasiota. Aikamoiseen ajankohtaan osui ammuskelu kun ajattelemme Newtownin tapahtumia. Sarja taittui tyylinsä mukaan viileästi mutta vaikuttavasti. Olen edelleen eri mieltä kuin Jyrki Räikkä: poliisimiehet ja -naiset tulivat meille hyvinkin läheisiksi ja haikeaa on heitä hyvästellä. Ansiokas käsikirjoitus oli Timo Varpion. Toivomme jatkoa!

Myös tanskalainen sarja naispääministerin vaikeuksista on erinomainen. Tämän illan jakso valotti Grönlannin alistettua asemaa USA:n ja Tanskan salaisesti sovittuna välilaskupaikkana. Pääministerin voimavarana on hyvä ja hauska seksielämä puolison kanssa. Tällaista näkökohtaa en muista otetun esiin kotimaamme politiikan tarkastelussa. Päinvastoin Matti Vanhanen kärsi vaihtuvista naissuhteistaan julkista pilkkaa.

Kun oma työ alkaa olla toimitusta ja hiomista vaille, aukeaa aikaa lukea muiden kirjoja. Matti Klingen muistelmat Kadonnutta aikaa löytämässä on luettava kirjoituspöydän ääressä, niin painava ja loistokas on opus ulkomuodoltaan. Eikä sisällössä valittamista. Olen päässyt vasta hartaaseen alkuun. En muista lukeneeni kirjaa, missä tekijä olisi niin ylettömän tyytyväinen ja ylpeä sukutaustastaan ja vanhemmistaan kuin tässä. Kaunis piirre sinänsä, joskus hiukan hymyilyttävä. Äiti ja Isä kirjoitetaan isoilla alkukirjaimilla.

Muistelmien kummit eivät ole vaatimattomia nekään: Montaigne, Proust, Goethe – vain muutamia mainitakseni. Kyllähän suomalainen muistelmakirjallisuus nousee tässä uudelle tasolle. Tulee miettineeksi mitä itse on vaiheistaan huolettomasti kirjoitellut, ei lähellekään tätä ambitiotasoa. Mutta kuluneeko kirja kansan käsissä?

Hirmuinen humoristi löytyy ilokseni sekä SK:n että Hesarin parhaiden kirjojen listalta. Elämäkerrat jylläävät muutenkin, Tarkka on siellä ja iltapäivällä oli Femmalla kiintoisa ohjelma Johan Wreden ajatuksista koskien Henrik Tikkasta. Siinäkin kirja (Tikkanens blick), joka odottaa rauhallista lukemista.

Jo toinen kerta, kun jouduimme jättämään Sillanpään Seuran joulukahvit Hämeenkyrössä väliin. Ilokseni luen terveisiä, joiden mukaan tilaisuus on onnistunut hyvin ja lämpimästi kuten ennenkin. On nautittu peräti ”Taatan tuikut” Tarja Auttilan ja Marja Lepolan valmistamasta Myllykolun omenaviinistä! Seuran kokouksessa Vilja Pylsy on nimetty viimein asianmukaisesti alkavan juhlavuoden ”projektivastaavaksi” ja Sirpa Eskelä-Haapanen kesäteatterin tuottajaksi. Nyt voi pitkän tuntemuksen perusteella sanoa, että tehtävät eivät voisi olla paremmissa käsissä. Rinta kaarella vain juhlia päin!

Vertigo kannattaa katsoa aina uudestaan milloin on tilaisuus. Hyvältä kuulosti myös tarinointi Nummisuutareista radiossa. Myrskysää, työn loppuvaihe ja lievä lamaannus estivät nytkin lähtemästä K50 discoon, mutta ensin vuonna otettava uusi startti tähän liikunnan ilostelevaan muotoon.

Marjan syntymäpäivän kunniaksi lounaalla Stockan vintillä, tavattiin kaunis kaksoissisarensa Sirkku. Sitten päivään liittyvillä ostoksilla, jolloin törmättiin Tyyli-Turkiksessa juuri sattuneeseen ryöstöön: venäläisseurue vienyt keskellä päivää puolet turkeista, osa saatiin kai takaisin ja joku jopa kiinni. Mutta järkyttynyttä oli kaupan väki. Tyttö yksin tiskillä, sidottu ja vaiennettu. Tää alkaa olla aika villiä meininkiä.

Tilanne sai lisää vahvistusta toisessa liikkeessä, missä omistaja sanoi ryöstöyritysten kuuluvan arkipäivään. Joka viikko tai ainakin kerran kahdessa viikossa joku ulkomaalainen porukka yrittää, usein juuri ennen laivojen lähtöä. Puolustautumisen keinot ovat vähissä, kiitos nerokkaiden lainsäästäjien, joiden suurin huoli tuntuu olevan rikollisten suojelu. Ennen EU:ta ja rajojen avaamista vallitsi turvallinen idylli, sai vaikka liikkeen jättää hetkeksi vartioimatta ja käydä kahvilla. Nyt saa kuulemamme mukaan olla kaiken aikaa varuillaan.

EU ja vapaa liikkuminen ovat totisesti rikastuttaneet ennen niin umpioitunutta suomalaista kulttuuria, kiitos siitä.

Ostoksemme sinänsä onnistui, nyt on rouva onnellinen ja pärjää talven tuiskuja vastaan, kelpaa hänen kanssaan kulkea.

Illalla nähtiin kovan teatterikiertueen päätteeksi vielä ikituttu Viulunsoittaja katolla Kaupunginteatterissa. Komeaa menoa, hiottu esitys, loistoa ja liikuntaa, kaunista musiikkia. Mutta puuttuiko jotain? Sisäinen henki ja kosketus?

Näin suomalaisen kantaesityksen keväällä1965 Vanhalla ylioppilastalolla, nuoren Kurt Nuotion ohjaus, vankat Uljas Kandolin ja Eila Rinne päärooleissa. Jarno Hiilloskorpi hillittömän hauska Motel. Ensimmäinen kokemus jää usein ylittämättömäksi. Sitä henkeä, mikä sydämellisenä hyrisi silloin vaikkapa lauludialogissa ”Mua rakastatko”, eivät mielestäni Esko Roine ja Riitta Havukainen saaneet esiin. Ehkä tämä on subjektiivinen kokemus. Esko oli sinänsä sopiva Tevje ja lauloi yllättävänkin hyvin. Nuoret miehet komeita ja leiskuvia, tyttäret suloisia. Mutta se jokin? Mikähän se on.

Näistä puheltiin jatkoilla Rossossa Eeva-Liisa ja parin tutun teatteriveteraanin Suvalon ja Siitosen kanssa. Tuomion ääniä kuului. Mutta teki mieli jo väittää vastaan. Kuinka Viulunsoittaja sitten pitäisi tänään tehdä? Ajan henki on toinen kuin 1960-luvulla. Tulihan tässä sanoma ainakin selväksi, perinteiden murtuminen, vainojen alku, jälleen kerran.

Kuulimme että Sylvi ja Anita (jota siis muut olivat katsomassa) jatkaa vielä maaliskuulle, nyt olisi jo paikkoja vapaanakin, joten sinne vaan. 80 esitystä tulee kunniakkaasti täyteen.

Lucian päivän myrsky oli melkoinen, kun ponnistelimme Kansallisteatteriin. Raitsikan sijasta kulki outoa reittiä bussi 3X, jonka kuski oli täysin kypsynyt ihmisten ihmettelyihin ja kyselyihin. Mutta ei hän itse kyllä vapaaehtoisesti mitään informoinutkaan, kunhan tiuski neuvottomille. Pääsimme sentään Kauppatorille ja siitä jalkaisin teatteriin.

Juha Jokelan Patriarkka on kiinnostava näytelmä varsinkin alkupuolellaan. Se on taitavasti rakennettu ja älykkäästi kirjoitettu nykyelämän kuvaus takautumineen, hienosti ladattu, mutta toinen puoliaika laskeutuu kovin alakuloisesti ja lyhyin takovin kohtauksin. Videotekniikkaa on kieltämättä käytetty etevästi, mutta onkohan tämä epidemia ihan tarpeellinen teatteritaiteen kannalta noin yleensä? Tässä tekniikka toimii.

Raimo Grönberg ja Kirsti Wallasvaara kantoivat ansiokkaasti pääroolit, ja Kristiina Haltun pöytämonologi oli kieltämättä esityksen huippukohtaus. Miehiä tässä taas kovasti syyllistettiin eikä kai suotta. Keskipolvi oli koppavaa ja kovapintaista sakkia, nuoret arkoja ja vanhat väsyneitä. Projekteista ei paljon apua lohjennut. Ei mikään ihan tuoreudella pilattu sukupolvikuvaus, jossa sukupuoletkin olivat jokseenkin oikeilla trendinomaisilla paikoillaan.

Jotkut asiat jäivät kesken harottamaan kuten elämässä käy. Energiapolitiikassa päästiin vain alkuun, ja SDP:n osuuskin kummitteli hahmottomasti, lähemmin analysoimatta taustalla. Pitemmälle mentiin rakkauden vaatimattomassa yrityksessä. Naisen (Virpin) seestyvät oivallukset toivat hiukan valoa muuten synkähköön elämänkuvaukseen. Ei rantaa näy, oi Thetis.

Taas hauska päivämäärä, ei kuitenkaan häitä lähipiirissä. Joulukortteja kirjoitellaan, Marja taiteili niitä valokuvistaan. Saattelen loppuun syksyn töitä. Käsikirjoitus hyvässä hiontavaiheessa.

Rentoutus illalla Jukka Puotilan parissa. Ylivertainen virtuoosi seisontashown (stand up) ja varsinkin imitoinnin jalossa taidossa. Vaihtaa lennosta ääntä ja tyyppiä. Muistelen edellistä kokemusta ehkä 15 vuoden takaa; olisiko jotain silloisesta tuoreudesta kadonnut, rutiini vähän karistanut oivalluksen iloa, mutta yhtäkaikki nauru maittoi. Puotila oli poiminut ihan äskeisiäkin tapauksia (Lipponen tanssii linnan juhlissa!) ohjelmistoonsa. Suosikkityypit ovat jokseenkin entiset: Andy, Hjallis ja Jörkka. Niinistön rypistyksistä Puotila saa paljon irti. Suositeltava show, jos haluaa irtautua ja nauraa hervottomasti. Kansallisen pieni näyttämö viimeistä sijaa myöten täynnä.

Aikaa on kulunut siitä, kun Teatterikorkea esitti Turkan johdolla Puotilaa hengiltä. Kun siitä selvisi, jaksaa ilmeisesti mitä vain, toivottavasti vielä kauan.

Juhani Salokanteleen korkea päivä.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasaliin tuli paljon virolaisia ja suomalaisia saattelemaan Jussia eläkkeelle, vaikka sää oli kurja. Näin Tuglas-seuran toiminnanjohtaja vaihtuu, ja Jussi vapautuu arvatenkin omiin kirjallisiin ja luoviin töihinsä. Hänen ansionsa tähänkin saakka ovat mykistävän monipuoliset ulottuen Gummeruksen kustannusyhtiöstä ja Parnasson päätoimittajuudesta Leinon seuran puheenjohtajuuteen ja tähän Tuglas-seuran johtoon. Lisänä laaja käännöstoiminta ja kaunokirjallinenkin tuotanto. Kaiken lisäksi mies soitti juhlassaan pianoa ja kanniskeli ylpeänä lapsenlastaan.

Jussi oli käynyt Tarton yliopistossa pitämässä Suomen itsenäisyysjuhlan puheen ja kertoi silmäilleensä Kekkosen tunnettua puhetta samalla paikalla vuodelta 1964. Tällöin presidentti vertasi Tarton juhlasalia tähän samaiseen SKS:n saliin, missä nyt seisoimme. Sääli vain, että salin entinen kodikkaan kirjallinen ilme on remontissa turmeltu nykyisen kaltaiseksi, paljaaksi ja kaikuvaksi. Pantiin merkille, että talon väkeä ei ollut juhlassa paikalla, mutta meillä muilla oli kyllin mukavaa. Kuultiin myös virolaista pianistia ja pari dialogia Jussin suomentamasta Tammsaaren Totuudesta ja oikeudesta – koko sarja valmistuu suomeksi keväällä. Suurtyö.

Keskustelua edelleen Matti Klingen muistelmista, joita Pekka Tarkka sanoi mielihyvin lukevansa – samaa aikakautta kun on elänyt. Muistettiin myös Klingen outo ja kohtuuton teilaus Salokanteleen hienosta Kross-kirjasta taannoin. Jokaisella on mustat katveensa ja ideologiset lähtökuoppansa. Taidan vielä palata asiaan, kun olen lukenut ensin Krossin muistelmat loppuun ja sitten sen Klingen. Vielä pitää hankkia Ulla-Lena Lundbergin Is, jota piirissämme myös kiihkeästi ylistettiin: enemmän kuin romaani!

Nobel-päivä tarjosi kaunista nähtävää ja hienoja puheita. Suorat lähetykset palvelevat erinomaisesti. Kun kuunteli Oslon raatihuoneella pidettyjä loistokkaita katsauksia Euroopan pitkän linjan kehitykseen, vakuuttui viimeistään, että rauhanpalkinto EU:lle osui sittenkin oikeaan. Norjan komitean puheenjohtaja Thorbjørn Jagland ja EU-jehut Herman Van Rompuy ja José Manuel Barroso käsittelivät kukin vähän eri kulmilta eurooppalaista rauhanprosessia, jota ei voi väittää tuloksettomaksi. Polleita olivat herrat saamastaan palkinnosta, jota me kaikki voisimme olla jakamassa. Parasta rauhantyötä on tunnetusti rauhassa oleminen.

Välissä oli kipaistava oopperaan ihailemaan Rigolettoa, ennen kaikkea sen upeata miehitystä. Koko johtokolmikko Paolo Gavanelli, Mika Pohjonen ja Hanna Rantala häikäisi; varsinkin Pohjosesta on kehittynyt maailmanluokan kimmeltävä tenori. Gavanelli on maailman parhaita Rigolettoja, kuulimme Juhani Koivistolta, joka alussa esitteli teoksen. Hanna Rantalasta vielä kuullaan lisää, ihastuttava, huilunomaisesti laulava Gilda. Mikko Franck johti. Edelleen hämmästelen sitä, että Helsinki tarjoaa huipputasolla milloin oopperaa, milloin taidetta, milloin konsertteja.

Tukholman Nobel-juhlaa kerkisimme seuraamaan parin tunnin ajan. Joutuisasti tuotettu ohjelma ilmeisen pitkäkestoisesta illallisesta. Loistoa riitti, mutta en silti vertailemallakaan pitäisi Saska Saarikosken tavoin meidän linnan juhlia ”kotibileinä”. Ne ovat juuri sopivan juhlavat Suomen oloihin ja ehdottomasti rennommat kuin nämä Nobel-festaamiset. Palkittujen puheet oli typistetty ymmärrettävästi minimiin. Muistan takavuosilta lukeneeni varsinkin kirjailijoiden uljaita esitelmiä (Camus, Singer etc), mutta silloin tv ei ollut päävieraana. Erityisen lyhyt oli Mo Yanin kiinankielinen tulkitsematon puhe.

Suomalaisten palkinnoista, niin tieteen kuin kirjallisuuden, on kulunut yli puoli vuosisataa. Koskahan tili taas aukeaa.

Malva Envall on syksyn kaunis ylioppilas, kuin Lucia-neito. Vietimme lakkiaisia Munkkiniemessä, missä oli hauska keskustella vallankin Paula ja Pekka Pesosen sekä tietysti ylpeiden vanhempien kanssa. Aamun Hesarin kritiikki (Veli-Pekka Leppäsen terävä arvio muistelmista) vaikutti siihen, että Matti Klinge oli vilkkaasti keskuudessamme sekä hyvässä että pahassa. Totesimme että yksi Klinge valtakunnassa ehdottomasti tarvitaan, eikä muita voisi ollakaan.

Palme-dokumentti menikin nyt Engelissä, minne köröttelimme nelosella suoraan Munkkiniemestä. Café Engel on uusittu ja täpötäysi, mutta leffassa hyvää tilaa. Menneiden vuosikymmenten tapahtumia tulvi mieleen Palmen karriäärin esiin nostamina. Tulisieluinen, aito ja vihattu poliitikko, joka tunnusti itsekin liiallisen ylivoimansa debatöörinä. Yleisö alkoi sääliä hänen vastustajiaan. Erlanderin isähahmo nosti hänet nuorena valtaan. Dokumentin jälkeen ei jäänyt epäselvyyttä siitä, että hänet murhattiin tarkoin suunnitelluin poliittisin perustein. Joku hörhö-Pettersson oli tyypillinen patsy, poliisin savuverho. Seksiskandaali, josta tuore elokuva kertoo, sivuutettiin dokumentissa vähäin viittauksin. Palmen poika näyttää nostavan jutusta prosessin. Palme ei dokkarin perusteella tehnyt vaikutusta naisten saati alaikäisten nielijänä, mutta ken tietää.

Poikani palasi Amerikasta ja Karibialta pää tallella. Suuri ilo kuulla hänen matkakertomustaan. Oli ehtinyt New Yorkissa yhtä ja toista, käynyt Neil Youngin keikallakin Madison Square Gardenissa. Pyhillä paikoilla kulki rokkarimme. Oli löytänyt jopa Eileen Fordin mallitoimiston oven, äitinsä jälkiä kuljeskellut ja paljon muuta nähnyt, jopa Munchin Huudon riippumassa MoMA:ssa vai oliko Metropolitanissa. Maalaushan myytiin keväällä 120 miljoonalla dollarilla jollekin tuntemattomalle keräilijälle.

Matkan päätapaus oli silti Karibian risteily, jossa esiteltiin nelisenkymmentä rock-yhtyettä. Miamista lähdettiin ja sinne palattiin, ja siellä pojalla oli ollut pieniä majapaikkaseikkailujakin, mutta oli niistä selvinnyt. Risteilyn loistoaluksella hän sai herrastella oman hyttipalvelijan avustuksella. Poika ajaa ohitseni jumakauta! Matkakertomus on aikanaan luettavissa musiikkilehti Infernossa.

Olimme yhtä mieltä siitä, että amerikkalaiset ovat tavattoman ystävällisiä ja avuliaita, sitä kaiken lisäksi spontaanilla ja vaivattomalla tavalla, missä ei tunnu tyrkyttely tai opeteltu kohteliaisuus.

Musiikkipäivää täälläkin vietettiin Sibeliuksen kunniaksi. Sir Colin Davis ”avasi”, kuten nykyisin on sanottava, Sibeliuksen musiikkia erinomaisella tavalla. Olen mieluusti tarvinnut musiikin sanallisia tulkintoja, mitä monet kaihtavat. Nytkin vaikea neljäs sinfonia tuntui todella avautuvan paremmin, sen synkät, rakenteita särkevät yllätykselliset käänteet ja kuoleman kuvat kulkivat toisella tapaa kuin joskus aikaisemmin. Hannu Lintu johti RSO:ta voi sanoa ilmeikkään eläytyvästi.

Loppuillan lueskelin kaikenlaista, Ahtisaaren elämäkertaa, paloja Klingen päiväkirjasta (Konstantinopolin kuvaus!) sekä Jaan Krossin vankeudesta Tallinnassa ja Vihtori Kosolan vankeudesta Špalernajassa. Mikä ilo kallistua lopuksi omaan pehmeään sänkyyn eikä joukkosellissä jollekin luteita kuhisevalle laverille.