Panu Rajala

Kyllähän siitä Hesarin tuntee, vaikka sisältö tuntuu jotenkin kevyeltä ja ohentuneelta. Nyt kiinnitetään kaikki huomio muotoon, jutut jäävät toisarvoisiksi. Näin on muuallakin, sähköisissä ja tallenteissa: tarjotin on tärkein, ei niinkään tarjottava. Totutellaan rauhassa tabloidiin, kunhan jutut eivät mene ihan tableteiksi.

Lenkillä yliopiston kirjastossa (menee remonttiin 1.6.), lounaalla bistro Amandassa torin varrella ja piipahdus Otavassa, missä yritin puhua Sillanpään julkaisemisesta. Ei suurempaa innostusta. Enkelten suojatit ja muutkin hienot lapsinovellit ansaitsisivat uuden huomion näinä kaltoin kohtelun nousuaikoina, mutta kuka nyt enää Nobel-kirjailijasta kiinnostuisi.

Illalla kävin vielä huvin vuoksi Sarjakuvakeskuksessa piirtelemässä croqiita elävästä mallista. Viimeksi näitä harrastelin Hämeenkyrössä, siellä Kyrölän vapaassa taidepiirissä.

Ja piruako Downton Abbey piti näin traagisesti lopettaa ennen pitkää taukoa.

Bussilla heilahtaa kevyesti Hämeenkyrön kirkolta suoraan Kamppiin. Siitä melkein yhtä suoraan Kuuhun (siis ravintolaan) Töölön perälle pitämään Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelmavaliokuntaa. Toiminnanjohtajallamme Johannalla on uusi toimenkuva Sastamalassa, nyt hän markkinoi kunnan matkailua laajemminkin. Sen kunniaksi lounastettiin ja ensi kesää suunniteltiin. Moraali on niin iso teema, että sen alle mahtuu paljon ja vaihtelevaista. Hiotaan ainekset kuntoon helmikuussa.

Francon jälkeen ja Vallan linnake pitävät pintansa. Elävä ihmiskuvaus voittaa aina kovan toiminnallisuuden puhumattakaan rivosta viihteestä, jota iltapäivälehdet bussissa ennakoivat. Kiva olla taas Helsingissä, joulua täälläkin riisuttiin. Helpotus että auto jäi maalle talliin: lunta on tulossa lisää.

Olisipa tosiaan ohut suomalaisten teatteriklassikoiden humus, jos se Kiveen, Ahoon ja Canthiin loppuisi, kuten Suna Vuori väittää Hesarin esseessä. Minne jäävät Jotuni, Wuolijoki ja Lassila? Puhumatta Linnankoskesta, Järviluomasta ja Waltarista, näistä kassojen kerääjistä. Aho oli sitä paitsi prosaisti ja kirjoitti kaksi heikkoa näytelmää, mutta Vuori kai ajattelee Juhan dramatisointeja. Eivät ihan huonoja ole uudemmat Meri, Manner ja Peltonen. Ohut on tässä tapauksessa kirjoittajan oma kotimaisten klassikoiden tuntemus.

Eilen tarkistuttamassa terveyttä Pihlajalinnassa, ilo on asioida räväkän tohtorin Jari-Vesa Isokotamäen ja kauniiden hoitsujen kanssa. Tähän aikaan vuodesta on aikoja tarjolla eikä jonoista tietoa.

Sitten kokoukseen Viljan emännöimään mökkiin tuonne Sikomäen kupeeseen, missä Sillanpään 125-vuoden tapahtumia ideoitiin viidettä tuntia! Jere meitä seuran johtokunnan jäseniä ja täydentäviä aktivisteja evästi hyvillä tarjoiluilla. Jollei näistä tyköaineista juhlavuotta rakennu niin ei mistään. Sirpa tuottajana löi pöytään valmiita sopimuksia näytelmän osalta. Näin täsmällisesti ja hyvissä ajoin ei ole koskaan toimittu. Itse vuoden tapahtumissa tulee tietysti kiire, mutta yrityksen puutteesta ei sovi ainakaan soimata.

Tänään jatketaan. Ensin tulee ohjaaja Marko Saario neuvottelemaan meille sovituksen tarkistuksista, ja sitten mennään harjoituksiin opiston musiikkiluokkaan, minne paikallislehtikin on tulossa. Työn alla siis Ihmiselon ihanuuden ja kurjuuden ensimmäinen teatterisovitus.

Kaiken päättää ylivakerilaisten sukukokous illemmalla Näsijärven purjehdusseuralla Tampereella. Siellä esitellään Lahden Henriikan upouusi sulhanen ja liuta vastasyntyneitä: tuoreita tulokkaita ovat Hietasten Liisan ja Elinan tyttäret, Elli ja Meeri. Viimeksi toissailtana syntyi naapuriin Laurille ja Paulalle kolmas lapsi, sekin tyttö, joka tuskin pääsee paikalle. Näin vahva sukukunta karttuu.

Kovin sosiaalis-aktiivista meininkiä täällä, vasta maanantaina päästään Helsinkiin lepäämään.

Johan syntyi liikettä Niinistön puheesta. Ei pelkkiä sanoja, vaan peräti tekoja. Tämä on jo harvinaista, viimeksi sattunut kai Kekkosen aikoina. UK näytti esimerkkiä kuntoilussa, Niinistö vyön kiristyksessä. Voisi kuvitella, että eduskunnassa ei ole pelkästään hymyileviä naamoja. Ensin tämä juristi simputti edustajien järjestyksenpitoa ja nyt jo alentaa heidän palkkojaan. Kansaa arvatenkin ilahduttaa.

Rasismista ei täällä Hämeenkyrössä ole kunnon kokemuksia. Silloin kun täällä oli majoitettuna Kosovon albaaneja, heitä kohdeltiin ylimpinä ystävinä. Pelattiin futismatseja Kosovo-Kyröspohja ja semmoista. Mutta uskottava on, että muunlaista esiintyy, kun kiukkuinen toimittaja sunnuntain Hesarissa kertoi kokemuksistaan. Siitä nyt puhetta piisaa. Meillä aina puututaan asioihin kiivaasti.

En silti ymmärtänyt Annamari Sipilän kolumnin ideaa Hesarissa: että olisi nyt opeteltava olemaan kylmiä ja välinpitämättömiä ja kohauteltava vain olkaa esim. telakan työttömyydelle. Kaiketi myös rasismille? Mitähän semmoisellakin asenteella voitettaisiin.

Seulottuani pyhinä kirjapinoa takerruin lukemaan kunnolla Heidi Köngäksen (Könkään?) romaania Dora, Dora. Onpa ihmeen hyvin kirjoitettu ja vetää mukaansa Lapin kairoille ja Petsamoon, jään ja sodan ja tappion tunnelmiin. Albert Speerin ympärillä kiristyvä hyytävä ilmakehä tavoitettu erinomaisesti. Jatkan hiljalleen.

Islannin talousihmettä esitteli kiintoisa tv-dokumentti. Harvassa maassa kai niin rivakasti on ensin rikastuttu ja sitten puhdistettu kansa ja pankit tyhjiksi. Silti elämä jatkuu. Meillä ollaan sentään paremmissa asemissa. Luovutaan vain minun puolestani viidenneksestä, kun tuolla satujen saarella meni monelta kaikki.

Tästä se alkaa. Ensimmäinen vastaantulija Vanajantiellä oli nainen, mikä sopii alkavan FES-juhlavuoden teemaan: äitiys, naiseus ja heräävä lempi. Loskainen, happirikas keli.

Presidentti Niinistön puhe täytti odotukset. Uusi (väliaikainen?) lavastus Mäntyniemessä tuotti jo sinänsä raikkaan, uudistuneen vaikutelman. Tyyli oli selkeä ja iskevä, itse kirjoitetun kuuloinen. Sanoma tuli perille, töitä on paiskittava, yritettävä itse, jätettävä jurputus. Oleskeluyhteiskunta oli hyvä termi, joka jää elämään. Ehkä yksi viittaus kulttuuriin, vaikka kirjallinen sitaatti, olisi tehnyt terää. Nyt kunnian sai Tapsa Rautavaaran tuttu laulu, ”oi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla…”

Ahneudesta ja itsekkyydestä varoittaessaan Niinistö oli samalla asialla kuin paavi uudenvuoden tervehdyksessään. Toivotus Jumalan siunauksesta kalskahtaa meillä taas uudelta, vaikka se edustaa pitkää perinnettä. Onkohan Teemu Luukka (Hesa 2.1.) kuunnellut kaikki presidenttien puheet, kun merkkaa ennen Ahtisaarta vain Paasikiven toivotuksen 1952. Minä olen selvästi muistavinani, että Kekkonenkin alussa 1956 toivotti samaa. Ja miksi Paasikivi olisi lopettanut siunaukset 1952? Tarkistakoot ne, joilla arkistot on käsillä.

Radiosta kuulin hyvän ohjelman aivan alkuaikojen puheista, Ståhlbergista Kekkoseen. Kiinnostava katsaus, mainiota kuulla varsinkin Ståhlbergin virkaanastujaispuhe 1919, kun olen kaivautumassa samaan aikakauteen. Jämeriä puhuivat myös muut vanhat presidentit. Svinhufvud painotti eheyttä miltei samoin toivein kuin Niinistö nyt. Rytiltä jäi mieleen sodan aikainen ilmaisu: ”Teräksisempi ei kansamme itsenäisyystahto voisi olla.”

Lahjoina vielä kaksi valiodraamaa: Downton Abbey ja Vallan linnake, varsinkin jälkimmäisessä oli kehitetty nautittavan visainen ulkopoliittinen dilemma (Turkistanin presidentti!), jonka lopputulos jäi vähän auki, kun tekstitys tallenteelta katosi. Kuka meistä ymmärtäisi äkkiseltään tanskaa?

Onnellista lähteä uudelle taipaleelle, vaikka talouden ennusmerkit taivaalla synkkenevät. Eiköhän tästä selvitä, arvelimme Marjan kanssa, hyvillä mielin kaikesta siitä mitä sentään on.

Mitä jäi mieleen tästä vuodesta? Saunassa Marjan kanssa mietimme. Muutama matka, keväällä Istanbuliin, pari pohjoisen reissua, yksi Tallinnaan – hyviä elämyksiä. Minä kävin Brysselissä opetuskeikalla. Ystävät alkoivat jäädä eläkkeelle (Maimu Berg, Juhani Salokannel), täyttivät vuosia (Tuula Uusi-Hallila, Tarmo Kunnas, Ari Suutarla) tai kuolivat (Lassi Nummi, Jaska Tahkolahti, Jarmo Papinniemi) – monia muistettavia hetkiä. Me vielä terveinä porskutamme mistä on päivittäin kiittäminen.

Marja on valokuvannut ja tähyillyt lintuja entiseen tapaan, johtanut Vanajankylän pihavoimistelijoita ja lukenut minunkin edestäni uutta kaunokirjallisuutta. Keittiömme on pysynyt nautittavalla tasolla, mutta olemme myös muistaneet Rööperin lähiruokaloita, varsinkin kotikiinalaista Sepänkadun alapäässä. Kalastaminen maalla jäi liian vähiin, mutta hauki, kuha ja lahna ovat vierailleet pöydässämme hävitäkseen parempiin suihin. Saunottu on saamaristi, juhannus oli juhlaa, ja urheilua, olympialaisia ja jalkapalloa tuli seuratuksi viikkotolkulla.

Töistäni ilahdutti eniten Sylvin ja Anitan yllättävä menestys Kaupunginteatterissa, ja sehän jatkuu vielä pari kuukautta, tosin jo hiukan hiljenneenä. Mieluisa oli myös Taipaleenjoen kolmas esityskausi Ilmajoella, samoin nuoruudennäytelmän Myllykolun Eemelin paluu täällä ohjelmistoon – jo seitsemäntenä kesänä. Myllykolua muutenkin kunnostettiin ja juhlittiin. Vanhan kirjallisuuden päivät menestyivät Sastamalassa. Kirjani Hirmuinen humoristi sai arvostavan, vaikka luonteensa puolesta melko hiljaisen vastaanoton. Joitakin esitelmämatkoja, kirjamessuja ja muuta Veikko Huovinen sentään tutkijalleen tuotti. Kun olen samalla kirjoittanut uuden kirjan kevääksi ja valmistellut paria muuta työtä, en voi syyttää itseäni ihan laiskaksi.

Mutta paljon on parannettavaa. Vapaa lukeminen jää aina liian vähälle, kuntoilua olisi lisättävä, painoa pudotettava, kieliä harjannutettava ja kohdistettava enemmän huomiota läheisiin ihmisiin.

Lapset pärjäilevät silti kukin tahoillaan, Puolassa, Turussa, Tampereella, Karibialla, Helsingissä. Eivät vaikuta syrjäytyneiltä. Hurskaita lupauksia on taas tehtynä saunan jälkeen takkahuoneessa. Tinat jäivät valamatta, kun nautimme vain kahden toistemme seurasta. Raketteja paukahteli täällä maakylässäkin. Vaihdoimme viestejä tuttujen kanssa, katselimme Lontoon upean juhlakonsertin uusintaa Queen Elisabethin kunniaksi ja vähän omiakin hillujaisia Senaatintorilla. Kovin on tyyli siellä muuttunut aiemmista kalsean arvokkaista vastaanottajaisista. Ja sitten kellot jo kumahtelivat, oli kuohuviinin ja suudelmien aika. Siitä kuva uuden vuoden avajaisiksi tuonne otsikkoon.

Oikein Hyvää Alkanutta Vuotta kaikille mahdollisille kanssakulkijoille!

Vihkipappimme Ari Suutarla täytti 70 ja piti isot juhlat Tuusulan Onnelassa. Sinne ajelimme vaikeassa kelissä Citikan lämmityslaitteen oikutellessa, ikkunoiden huurtuessa, harmaan sumun täydentäessä matkariemut. Onnellisesti selvittiin.

Arin vanhimman tyttären Susannan hieno puhe isälleen jäi mieleen. Iskusana oli sinnikkyys. Sillä mies on tapaturmaisesta pimeydestä raivannut tiensä vaikuttajaksi, maailmanmatkaajaksi, värikkääksi ja suorasukaiseksi persoonaksi, suuren perheen kantaisäksi. Ari esitteli toistasataa vierastaan ja muisti meidän kohdallamme Pitkon pakinaa, jossa tämä totesi häidemme olleen niin salaiset, että pappikin oli sokea. Anssi Hirvonen kajautteli kaikupohjaista tenoriaan, ja muita kyröläisiä olivat paikalla Risto ja Tarja Auttila ja Antti Kuparinen. Pöytäseuramme Hannu Iltanen ja Juhani Veikkola puolisoineen viritteli keskustelua mm. Waltarista ja nimikkoseuran mahdollisesta Maltan matkasta, jota Arikin puheessaan ennakoi. Päivi Istala värikkäässä jakussaan hehkui huojennusta tuoreen kirjansa jälkilaineilla.

Loskaisen harmaa oli Helsinki, ja ilomielin päätimme ravistautua sieltä irti taas huomenna kohti Kyrön puhtaampia hankia.

Vahvoja taiteilijakuvia, sekä Puccinista että nuoresta Strindbergistä. Anteliasta tv-tarjontaa.

Peter Birron kirjoittama Strindberg poikkeaa aika selvästi Olof Lagercrantzin elämäkerran antamasta kuvauksesta kronologian ja tosiasioiden tasolla, mutta tulkitsee hienosti saman hengen. Jonas Karlsson on loistava, vakava, tuliperäinen, arvaamaton Strindberg. Miehen sisällä kuohuu, vaikka ilmeet eivät sitä paljasta. Todellista näyttelijäntaidetta. Nähty ennen, pakko katsoa uudelleen. Strindbergin juhlavuosi (100 kuolemasta) lähenee loppua, hyvän kun täällä ehdittiin tämänkin verran mukaan.

Samalla surettaa, että Suomessa ei ole varaa eikä tahtoa koota kykyjä lähellekään samantasoisia epookkikuvauksia. Mitäs kun ei edes halpaan aamu-tv:n sohvaistuntoon ole rahaa! Aiheita olisi vaikka kuinka, minäkin tuosta kirjoittaisin heti kuusi kirjailijakuvaa, mutta kukaan ei niitä tilaa.

Oma kirjallinen työ lähtikin heti uuteen vaiheeseen. Tapaninpäivän haudonta tuotti innoituksen. Mutta hankala on julkisesti kertoa, mitä mieli nyt askartelee. Tulee tunne kuin aihe kuolisi pois, haalistuisi, varastettaisiin. Silti kaikki vinkit olisivat tarpeen. Kolme sivua tänään. Ei muuta kuin jatkamaan.

Huokaisu syvä. Joulu on koettelemus, jonka voi selvittää vähin vaurioin, ja näin lienee käynyt. Kun talossa on yksi- ja kolmivuotiaat lapset kirkassilmät, he anastavat ehdottoman päähuomion, ja mikäs sen rattoisampaa. Mutta oman rauhan palaaminen on nautinto sekin.

Parhaiten jäävät mieleen joulua edeltävät toimet. Se joulun hienoin momentti, kun juhla ei ole vielä alkanut, mutta valmistelut alkavat olla niin hyvin kuin kunnossa. Perinteinen aatonaaton kirkko taivasalla Sikomäen laella on kieltämättä tunnelmaa tehostava, aivan omalajinen tapahtuma. Hyvin kestimme runsaan puolen tunnin seremoniat takarivissä Kaunon ja Taunon kanssa, ja meitä lämmitti sopivasti mukaan varaamani taskumatti. Eero Pylsy esitti jälleen vakuuttavasti Taatan joulusaarnaa Kierikkalan Sillanpäästä (aivan alkuperäisen tapahtumapaikan kupeella siis), Anu Leminen saarnasi limpun kokemuksista joulun alla ja Valtteri Yrjölä lauloi kurkkunsa riskeeraten. Onneksi päälle tarjottiin glögiä Maisemakahvilan edustalla. Yllämme kirkas kuutamoinen pakkasyö.

Aaton kävelyt Ylivakerille ja Ala-Vakerille kuuluivat ohjelmaan, ja sen jälkeen vasta voitiin hiljentyä omaan jouluun. Ateria oli täyteläinen, kinkku onnistui leivinuunissa suurenmoisesti ja sahti on maanmainiota. Mitäs muuta ihminen voi kaivata! Oikea joulupukki kävi ja herätti pirtissämme valtavaa riemua, yksi pöytäkin särkyi.

Siitä sitten rauhoituttiin tavanomaiseen unteloon pyhäinpitoon, jota vain lasten venkoamiset virkistivät. Kun välillä onnistuin livahtamaan tänne yläkerran työhuoneeseen, joulukirjakseni osui nyt Katarina Eskolan toimittama äitinsä päiväkirja Tyttö pitkänsillan molemmin puolin. Erityisesti laaja selitysosasto, oikeastaan oma teoksensa, on antoisa. Arjen historiaa draaman vuosilta 1913-1920. Töihin innoittava lähde, sillä Tapaninpäivän traditioon kuuluu kohdaltani sekin, että uudet ideat alkavat yleensä silloin itsepintaisesti viritä eikä niitä voi enää pysäyttää.

Asetuttu taas Kyröön, missä Villa Viehätys on pitänyt hyvin lämpöä ja öljyäkin riittää. Pakkanen paukkuu nurkissa, lunta on korviin saakka. Kunnon talvi!

Hyvä Tuomas joulun tuopi. Kiersin tuttuja taloja tervehdyksillä. Ikaalisissa ja Järvenkylässä poikkesin. Täällä meidän nurkilla Sikomäen lenkki sinisen hämärän hetkinä, puolikuun noustessa ja tien narskuessa tallukkaiden alla oli vaikuttava. Varsinkin sillanpääläisissä harrastuksissa kunnostautuvat naiset ovat sydäntäni lähellä, ja heitähän riittää muutamia ihania aktivisteja. Juhlavuotta valmistellaan sopimuksin ja suunnitelmin. Lenkkini päättyi kunnia-äiden Tarkin Helmin kaffepöytään, aina yhtä rikastuttavaan sielun ja ruumiin puolesta. (Helmi tarjosi myös tilkan rovasti Hannun tuomaa munalikööriä, sensaatio!) Kuinka paljon teimmekään näytelmiä yhdessä entisinä aikoina Myllykolussa ja muualla: 24 vuotta sanoi Helmi olleensa melkein yhtämittaa remmissä, ja uskottava on. Paras murteen käsittelijä tässä pitäjässä.

Kuulokuvia radiosta. Yhtenä aamuna luettiin mietelauseena Juhani Ahoa, hyvä valinta, mutta Puskalan Heikki väitti teosta Rauhan evakoksi. Erakosta oli kuitenkin kysymys. Toinen pikkuhaksahdus menee Jukka Kemppisen tiliin. Syntymäpäivähaastattelussaan hän intoutui muistelemaan kaveruksia Sakari Pälsi ja Sillanpää Otavassa 1964 ruinaamassa rahaa kassasta. Taata oli silloin jo puolisokea vanhus, kuolikin tuon vuoden kesäkuussa eikä taatusti enää liikkunut omin päin missään. Eikä sotien jälkeen enää muutenkaan hoitanut itse asioitaan. Mutta juttuhan paranee kun sitä vähän lisäilee. Pälsin osuutta en epäile.

Näin on päästy joulun kynnykselle. Kinkku lötköttää kellarissa ja sahtikin on tulossa. Joulukuusi saatiin Taunolta, komea ja rehevän vahvaoksainen onkin, pantiin jo tänä iltana jalkaan. Siinähän hallinnoi pirttiä. Lisää väkeä ja lapsia alkaa virtailla sunnuntaina aaton aattona, joten on vielä aikaa pieniin valmistuksiin. (Marja paheksuisi sanaa pieniin…)

Tästä alkaa samalla maailma taas valostua eikä tullut sitä loppua vieläkään, mikä oli sentään siunattu asia. Ellei ihmeitä tapahdu otan vähän vapaata näistä merkinnöistäkin. Joten toivotan kaikille lukijoille ja muille maan kulkijoille oikein Hyvää Joulua !