Panu Rajala

Kun oli asioita kaupungilla, poikkesin Marian sairaalaan verikokeeseen ja paluumatkalla tutkimme Marjan kanssa Hietalahden uusittua kauppahallia. Tyylikäs, aisteja virvoittava paikka! Nautimme bouillabaissea ja lammaskaalia, katsastimme liikkeitä ja päätimme uudistaa käyntejä silloin tällöin; suositeltava halli, meidän rööperiläisten uusi helmi.

Matti Klingen muistelmat ovat olleet jo jonkin aikaa ”työn alla” käyttääkseni tekijän omaa ilmaisua. Hiljakseen sitä on luettava, turha kiirehtiä. Olen selvittänyt Norssin kauden, joka tarjoaa paljon mielenkiintoista. Yllättävänkin monia yhteisiä opettajia meillä on ollut, vaikka kuulun yhdeksän vuotta nuorempaan ikäluokkaan: Nukari opetti meitäkin kovin ottein alaluokilla, Visapää oli luokanvalvojamme lukiossa, Pipinen opetti saksaa, Santtu Sorainen ikimuistoisella tyylillään ruotsia, Jokke oli latinan opettajamme (Klinge näkyy etupäässä välttyneen hänen sporadiselta joskin tasokkaalta opetukseltaan), ”sadistinen” Puramo opetti historiaa jne. Rafael Holmström oli alaluokilla rehtorimme. Suuria persoonallisuuksia useimmat, jos eivät aina suuria pedagogeja. Rotta ei onneksi meitä koskaan opettanut! Lisänä kaikki naskalit eli auskultantit, niin joutomiehet kuin kauniit nuoret naiset, joihin rakastuimme.

Luokkatoverimme Harry Halén on kirjoittanut riemukkaat muistonsa kouluajoiltamme (Ei voi nahkaa kylliksi varoittaa), joita Klinge ahkerasti siteeraa. Luokkamme nousee muutenkin esiin Klingen seikkaperäisessä tarkastelussa, luokkamme tohtorit mainitaan: Halén (h.c.), Helkama, Kaimio, Rajala, lisäksi ainakin Tuovinen, Simojoki ja Qvarnberg kuuluvat joukkoon. Klinge livauttaa mukaan rinnakkaisluokalta vielä Eero Huovisenkin. Kovaa porukkaa olimme.

Klingen kirjalliset elämykset ovat antoisaa seurattavaa, samoin kuvaukset koulumiljööstä ja tovereista, vaikka Anto Leikolasta ja Pentti Saarikoskesta oli lupa odottaa läheisempiäkin luonnehdintoja. Kova luokka oli Klingelläkin, Nukarin mielestä paras hänen opettamistaan. Meitäkin pidettiin lahjakkaina, joskin kurittomina. Aina kertyy älyllisiä tihentymiä jollekin luokalle. Ylipäänsä Norssin opetusmenetelmät ja ulkoiset puitteet olivat vanhakantaisia ja koleahkoja, mutta se jokin muu, sisäinen henki, monesti sitäkin innostavampaa.

Valentine ollut ahkerana, tervehdyksiä lähetetty ja vastaanotettu. Paras oli sydämenmuotoinen tikkari yliopiston kuoressa.

Tavattu pari toimittajaa, pitkiä istuntoja Kosmoksessa ja Elitessä, innostaviakin. Siis minulle: innostun aina puhumaan enemmän kuin pitäisi. Mutta luotan fiksujen naisten kriittiseen arvostelukykyyn. Ja mitä tässä nyt enää pitäisi tärkeillä ja varjella. Ainoa huoli on aina se, että tulossa olevan kirja pumpataan tyhjiin jo ennen ilmestymistä. Tänään se lähti lopullisesti painoon, monet hienosäädöt matkassaan. Ainakin se on käynyt läpi tiheän ja ammattitaitoisen seulan, niin kustantajalla kuin alun perin täällä kotitarkkaamossa.

Kari Kaipainen kävi täällä kuvaamassa. Sama mies kuvasi Hämeenkyrössä tuoretta kihlaparia jo 1993, näin asiat kiertyvät umpeen. Sutjakka sessio, ei liikoja poseerailtu. Nimitin Karin kirjani kummisedäksi.

Illan suussa Kansalliskirjastoon, missä professori Heikki A. Reenpää esitteli ystävällisesti liki täydellistä Waltari-kokoelmaansa Mika Waltari -seuran jäsenille. Meidän piti aluksi hiukan filmata ja käydä professorin kanssa keskustelua esillä olevista kirjoista; se otettiin videokameralla talteen. Sen jälkeen keskustelu vapautui monipolviseksi. Reenpään kokoelma on siitä hieno, että sitä saavat tutkijat ja asioista harrastuneet käyttää, luvan perästä tietysti. Saimme Waltareiden lisäksi taas nähdäksemme ne neljä alkuperäistä vihkoa Seitsemää veljestä sekä Topeliuksen kauniisti kuvitettuja satuja alkuperäispainoksina. Kokoelmassa on yli 20 000 nidettä, Waltareitakin satakunta, monet omistuksin varustettuja, mukana numeroituja harvinaisuuksia.

Waltarin ja Paavolaisen suhde välähti esiin Ari Kallion toimesta; siinä riittäisi vielä tutkimista. Oliko Waltari sotien jälkeen Yleisradion pannassa? Asianosaisia olivat myös Hella Wuolijoki ja Matti Kurjensaari. Näistä asioista vielä kuulemme.

Laskeudumme paastoon. Tiheä lumipyry esti hiihtämisen. Ainakin käy tekosyyksi. Muutama hiljainen päivä maalla takana. Hienosäädetty vielä tulevaa kirjaa, tarkasti se nyt on toimitettu. Toivottavasti rosoa ja henkeä sentään jäi.

Nouseva oopperalaulaja Waltteri Torikka tuo Myllykoluun suurisuuntaisia ideoita. Sunnuntaina aiheesta kokoustettiin, ilmapiiri etupäässä positiivinen. Kiintoisaa nähdä, kuinka musiikilliset suunnitelmat jatkossa täällä nielaistaan.

Vanha kaveri Risto Ojanen poikkesi puhelemaan Porin mittavasta Maiju Lassila -projektista sekä Vanhan kirjallisuuden päivistä. Uutta ilmaislehteä on poika perustamassa. Mietimme teeman ajankohtaisuutta: Mitä jäljellä moraalista, kuten Tarmo Kunnas kysyy muutaman vuoden takaisessa teoksessaan. Kysymys sopii ensi kesänä uudistaa Sastamalassa.

Tekikö uusittu uutisstudio vaikutuksen? Kuten Matti Rönkä sanoi, se on vain työkalu, avara ja kirkasvärinen sinänsä. Jospa huonotkin uutiset alkavat tuntua keveän valoisilta? Arvo Tuominen oli tehnyt valaisevan kierroksen Laatokan ympäri. Hyvä dokumentti tarjoaa nojatuolimatkan. Hiidenkiven lukijamatkoja noille main aikoinaan tehtiin, nyt jonkun lenkin voisi uusia.

Käydään Helsingissä ja palataan vielä tänne latuja avaaman ja lueskelemaan.

Puhuin Roihuvuoressa elämäkertojen kirjoittamisesta yleensä, emäntänä kirjastonjohtaja Leena Laakso, Waltari-seuran aktivisteja. Käytin palatessa pitkästä aikaa metroa, sujuva väline. Kaveri yritti myydä kiikaria kahdeksallakympillä.

Solahdin asema-aukosta Ateneumiin, missä selvitimme Marjan kanssa muutaman huoneellisen Eero Järnefeltiä. Tavattiin tuttuja, nuoren Sillanpäänkin rokokoo-peruukissaan. Sama Aurora-seura riippuu pahvitauluna maalla työhuoneeni seinällä. Muita klassisia teoksia, muotokuvat hienoja, piirrokset taitavia, myös symbolistinen Järnefelt tuikahti esiin parissa villissä taulussa.

Jatkoimme Kino-Palatsiin ja elimme pätkän Hitchcockin tuskaisaa ja kauhun täyttämää elämää, myös sardonista huumoriaan. Anthony Hopkins oli uskottavampi maestro kuin odotinkaan, ja Helen Mirren loistava vaimonsa Alma, ohjaajan paras tuki. Mistään ei tulisi mitään ilman viisaita ja kestäviä naisia. Pidimme elokuvasta kovasti.

Pieni huomio: meillä kun ei ole niin paljon valinnan varaa eikä aina riittävästi osaamista, hoetaan usein, ettei ”näköisyys” ole välttämätöntä, vaan – niin, joku muu. Hopkins osoittaa, kuinka olennaista on esikuvan tarkka tutkiminen ja uskottava jäljittely – jos kykyä on kuten tässä.

Pressiklubissa käsiteltiin aihetta (Ylkkärin 100-vuotisjuttua), joka ei ansaitsisi mitään huomiota. Täällä tyynessä lammikossa pienetkin poreet ja päästöt nostattavat valtaisaa kohinaa. Hyvin laajasti on myös puitu Jyväskylän puukotusta, jota kuulemma ”vähätellään” – no ei ainakaan mediapiireissä. Mitä tyhmempi tempaus, sen mustemmat huutomerkit.

Nyt se alkaa, ei auta mikään. Pieni vipinä tulevan kirjani ympärillä. Mielenkiinto näkyy yltyvän jo toista kuukautta ennen kirjan ilmestymistä.

Tapasin Suomen Kuvalehden toimittajan Elina Järvisen Ekbergillä, kiintoisa ja monitahoinen keskustelu, raikas tunnelma.

Illalla WSOY:n uusissa tiloissa Korkeavuorenkadulla. Vieläkin valtaa haikeus, kun ohitan Bulevardin perinteisen kiinteistön. Nyt oli kirjakevään tiedotustilaisuus uuden talon auditoriossa. Nämä ovat kovasti muuttuneet luonteeltaan. Muistamme takavuosien tilaisuudet, joiden suurin mielenkiinto oli siinä kuinka juovuksissa kukin kirjailija esiintyi. Nyt kirjailijat ovat reippaita, fiksuja, hyviä esiintyjiä, jopa viihdyttäviä. Viihteellistä linjaa edustivat myös iloinen juontaja Mikko Kuustonen sekä kekseliäs Trio Kolmihenkinen. Mennyttä aikaa ovat asialliset, ryppyotsaiset kirjalliset haastattelut.

Mooses Mentulan tulossa olevan romaani Isän kanssa kahden herätti odotuksia, Katja Ketun novellit tuntuvat jatkavan edellisen kirjan teemoja. Suurimman vaikutuksen teki Anja Erämaja runoillaan ja laulullaan.

Leena Majander haastatteli minua ja teki hyviä ja myös hankalia kysymyksiä, joihin yritin jotain vastailla. En ihan osannut valmistautua siihen, että paikalla oli kirjakauppaväen lisäksi toimittajia, Iltsikan Suvi Kerttula jopa nauhuri mukanaan, joten perästä kuulunee.

Nyt perjantaiaamuna kun juttua lehdestä katson, ei se ihan hullumpi olekaan, noin taisin suunnilleen puhua. Mutta kovin yksin nousen hyvästä tilaisuudesta esiin. Tasapainon vuoksi kirjan toimittaja lähettää valaisuksi joitain Facebook-töräyksiä, joissa loistavat pimeä ennakkoluulo, mistään mitään tietämättömyys ja paljas pahantahtoisuus, kuten tämäntapaisissa yleensäkin. Varmimmat ja typerimmät kommentit tulevat aina niiltä, jotka eivät aihetta tunne eivätkä kirjaa lue. Nekin on kestettävä.

Musiikillinen päivä.

Tapasin Seppo Pohjolan Musiikkitalon kahvilassa, ja se FES-kantaatti taitaakin saada uusia ja entistä kunnianhimoisempia muotoja, katsotaanpa. Idea kääntyy draamallisempaan suuntaan. Saman tien otin lipun illan konserttiin, kun Marja viipyy edelleen Turussa.

Kannattikin. Siellä orkesterin takana seurasin Jukka-Pekka Sarasteen melankolis-intohimoista johtamista ja koko joukon työskentelyä. Ensin soittivat Kimmo Hakolan viulukonserton, jossa John Storgårds pisteli viululla vimmattua vauhtia aivan virtuoosin tyyliin. Minä olen häntä pitänyt kapellimestarina, mutta mies osaa soittaa kuin mikäkin Oistrah. Yleisö oli aivan hurmiossa.

Väliajan jälkeen saimme keskittyä Brucknerin laajoihin kaariin kahdeksannessa sinfoniassa. Kakkososa oli minusta fanaattinen. Väkevästi jankkaavat toistot ovat tämän veikon alaa. Tämmöisessä on se hyvä puoli, että ajatus saa karkailla rauhassa omille siivilleen, musiikki ikään kuin edistää hengen lentoa, ja sitten äkkiä herkistyy kuuntelemaan jotakin hienoa kohtaan. Puhdistuneena reippailin lumiloskan läpi kämpille.

Pohjola sanoi haukkuvansa Jälkikoirissa, mutta en saanut ohjelmaa vielä esiin tuolta Areenasta. Sen sijaan katselin kuinka Israel vaivattomasti päihitti ”huuhkajat” – kuinkahan monennen kerran selostajat noituivat oman joukkueen alkeellisia virheitä, mutta nuori Forsell vetäisi sentään lohduksi yhden komean maalin. Olisihan tyhmää matkustaa Israeliin nollaa tahkoamaan.

Kaksi kokousta johdettu, eilen Klubilla kirjoituskilpailun raati pääsi hyvään ratkaisuun ja tänään laitettiin Tietokirjailijoitten toimistossa Vanhan kirjallisuuden päiviä kuntoon. Nämä ovatkin viimeiset sosiaaliset tehtäväni, muuten voisin sanoa kuin Mika Waltari 40-luvun kirjallisuuspoliittisissa taistoissa: maailma jääköön, minä keskityn omiin töihini.

Klubilla Teemu Keskisarja ja Markku Kuisma puhuivat eilen illalla kiinnostavasti ”suuresta pankkisodasta”, mitä ilmausta pitivät itsekin liioittelevana. Kovasta kamppailusta oli kumminkin kysymys SYP:n ja KOP:n välillä, kunnes pakkoliitto sulatti ne pohjoismaiseen syliin. Kirjalliset illat vetävät näköjään salin täyteen asiantuntevia herroja.

Tänään juhlistettiin Johan Ludvigia tortulla ja sherryllä (punssia ei ollut) Kappelissa Vesan kanssa ja puitiin niitä näitä. Vesa on nyt vapaa mies kun radiopalsta on Hesarissa lopetettu – säästösyistä tietysti. Emme olleet innostuneita lehden uudistuksesta, vaikka viikonloppuna junissa sitä oli kieltämättä tässä muodossa helpompi lukaista.

Donner on päivän nimi. Matti Salo on provosoinut virkeän keskustelun Jörkasta netissä. Tulen vähän hitaasti perässä. Mammuttia tuskin luen, viittaan vaikka Michel Ekmanin valaisevaan kritiikkiin Hbl:ssä. Muodoton luntta on tekijän vaatimuksesta jätetty toimittamatta. Ikävin piirre muistelmissa näyttää olevan, että mikään J:n monista töistä ja tehtävistä ei tunnu merkinneen hänelle mitään tai tuottaneen tyydytystä. Miksi siis kaikki vaiva?

Päätin aktivoitua ja kaivoin hyllystä romaanin Jakob och friheten (1978) ja luin alkua, aika kiintoisaa ajankuvaa vuodesta 1952, lyhyin toteavin lausein. Joskus D juontaa romaanejaan veltosti, mutta aina tunnistettavasti. Katsoin vielä iltamyöhällä kaksi osaa D:n Mannerheimia, ja täytyy sanoa, että se vähän paranee toisella katsomalla. Löysää kuljetusta ja turhaa aineistoa, blaseeraavaa selostusta siinä on, mutta rikasta kuva-aineistoa ja joitain viileitä oivalluksia. Ansaitkoon D merkkipäivän suuren hypetyksen, on hän silti persoonallisuus ellei suuri taiteilija. Samaa mieltä olen egon pullistuksesta kuin Matti ja keskustelijat, Suomessa poikkeuksellista tämä kyyninen diivailu, jota olemme saaneet viitisen vuosikymmentä seurata.

Levollinen viikonloppu, vähän hiihdeltykin.

Eilen harjoituksissa, Ihmiselo kehittyy kovaa vauhtia. Uusia eloisia tyyppejä nähdään kesällä Myllykolussa, vahvistuksia niin Sastamalasta kuin Tampereelta, sekä omaa vankkaa joukkoa, kärjessä Jussit Niinenmaa ja Tuomisto. Innostuin kirjoittamaan yhden lisärepliikin taiteilija Rautalinille, kun rooliin on saatu oivallinen hahmo. Marko Saario ohjaa pontevasti.

Illalla loistokkaat meksikolaisillalliset Järvenkylässä näytelmän tuottajan residenssissä. Hurmaavaa seuraa, kipenöiviä ruokia ja juomia. Mukana Tampereen Teatterin hallituksen jäsen, jonka kanssa puhetta tulevasta teatteritalon 100-vuotisjuhlasta.

Se vika vain, että seuraava päivä menee huilaillessa ja toipuessa. Tarkistelin silti FES-juhlakantaattia ja sovitin sitä ikään kuin näytelmällisemmäksi. Seppo Pohjola toivon mukaan innostuu säveltämään.

Jussi-gaalaakin tuli vilkaistuksi monin kohdin, kovin on elokuva meillä nuorisokulttuuria nykyään. Siksi hienoa nähdä ja kuulla veteraaneja, Liisi Tandefeltiä ja Anneli Saulia. Pitäisikö katsoa kotimaisia elokuvia? Mikähän on viimeisin, en edes muista. Niitä tulee niin paljon, mennä vilistävät ohi. Otetaan vähän kaulaa kiinni.

Kiintoisa leffa Teemalta oli sen sijaan tämä vanha huijaritarina Dimitrios Makropouloksen merkillisistä vaiheista. Hesarissa kiinnittyi lukuhuomio kahden natsin elämäntarinaan, varsin valaiseva eikä jutun kertojan tuomio tullut liiaksi väliin.

Mikä symmetria päivämäärässä.

Matti Klingen muistelmia ei voi lukea maalla eikä matkoilla, sen vuoksi kirja vähän keskeytyi. Se on luettava arvokkaasti kirjoituspöydän ääressä. (Saman neuvon annoin niille, jotka valittivat Unio Mystican kokoa ja painavuutta.) Jatkan nautinnollista lehteilyä ja kuvien katselemista. Tekijä painottaa omaa ja poikansa kuvaharrastusta, joka kantaa kaunista satoa kirjassa. Sattuikin että tulin juuri lukeneeksi yhden osan Proustia matkalla, siinähän on niin ilmiselvä taustakuvio Klingen ”löytämisille” (hän ei tyydy kadonnutta etsimään). Jo Klingen tapa viljellä merkitseviä lainausmerkkejä on Proustilta tuttu, tietysti myös perheen ja suvun vahva läsnäolo.

Kun vertaan taas Jaan Krossin muistelmiin, niin kovin eri tavoin kansat ja historia kahta intellektuellia kohtelevat. Mikä olisikaan Kross, jos hän olisi elänyt Klingen silkosileän ja myötätuulen saatteleman elämän. Molemmilla oli onnellinen lapsuus sivistyneessä perheessä, intoa opiskeluun, tajua historiasta ja taitoa havaintoihin, mutta siihen yhteydet päättyvät. Ehkä juuri kovat koettelemukset ja kansan kärsimykset kasvattivat Krossista sen taiteilijan, joka hänestä sitten karaistui.

Olen kahlannut kahden viikon Hesarit, ja tuntuu kuin se olisi käynyt kevyemmin ja rivakammin kuin ison lehden aikoina. Olisiko uudistus sanomaa keventänyt? Havaitsin että Vesa Sirén oli vertaillut Krossia ja Oksasta samana viikonloppuna kuin minäkin siellä etelän villassa. Vesa keskittyi pahuuden juuriin, kun minä kiinnitin huomion (viime sunnuntaina) tyylin, sävyn ja huumorin kysymyksiin. Kross kulkee tässä edelleen seurana kuin myös Klinge.

Jotta tulisi oikein kotoinen olo matkan jälkeen, piipahdin Mika Waltari -seurassa kuulemassa vanhan koulukaverin Eino Leinon esitystä Mikan ja Saima Harmajan suhteista ja muustakin. Eikka on julkaissut kiintoisan kirjan Kirjailijoiden Helsinki, jonka hankin omistuksin. Päivi Istala paahtoi lisää Harmajaa kehiin, juhlavuosi kun on alullaan. Aamulla hän kertoi tv:ssä Veijalaiselle, että ei uskaltanut tanssia nuorena Johnny Liebkindin kanssa. Siinä olisi Johnnyn hymyhuulet hyytyneet, kun Päivi oikein olisi päässyt vauhtiin. Hauska on käydä Waltarin ystävien pakeilla ja marssia sitten loskaillan halki Töölöstä kotiin.

Norssien päivä, voi sanoa: meitä oli kolmekin elävää klassikkoa Töölön kirjastossa, Eikka puhui yhdestä entisestä ja minä päivällä luin toisen muistelmia. Kutsu on jo tullut meidän ja rinnakkaisluokkien riemujuhlaan toukokuussa: saimme valkolakin 50 vuotta sitten!

Lähtöpäivä, mutta on tätä riittänytkin. Tällainen puhtaasti oleskelulle rakennettu paikka on ihan hyvä ja ihanteellinenkin, jos on varannut mukaan työtä, keksii tekemistä ja ajattelemista. Lukemiseen löytyy paras rauha, Maughamin siirtomaanovellit ovat täällä erityisen hyvää ja älyllisen eleganttia viihdettä.

Nautintoamme kohotti ratkaisevasti tämä maanmainio majatalo Villa Cortés, joka todistaa, että uusvanhakin voi olla todella tyylikäs, huolekkaalla maulla ja kauniisti murretuin värein ja monin taide-esinein suunniteltu.Tämän juhlavan hämärässä hallissa oli ilo naputella näitäkin pieniä rivejä.

Meressä uinti, pyöräily ja moninainen reippailu viimeistelivät latautuneen vireen, jonka varassa nousemme kolmen tunnin päästä Helsingin koneeseen. Perillä odottaa kuulemma kauhea myräkkä, mutta me kestämme sen lempein tuulosin ja suloisin muistoin.