Panu Rajala

Aamun pelastaa ensin Outi Pakkasen kiva kommentaari Facebookiin. Kun en koskaan käy siellä, on hyvä että joku puhuu välillä järkeäkin. Sitten tulee eri lukuvaiheista neljä kirjettä Matti Salolta, joka on lukenut kirjani todella tarkkaan ja hedelmällisesti. Saan hyviä neuvoja siitä, miten tästä romaanimaisesta teoksesta voisi tulla vielä parempi – mestariteokseen on vielä matkaa. Ensi kerralla pamahtaa.

Kun käyn kaupassa ja pesettämässä autoa, en voi välttää iltapäivälehtien paksuja paketteja. Tarina jatkuu! Kiitos ainakin Riitta Castrénille ja Eino Leinolle arvioista, jotka silmään ensinnä osuivat Iltalehdestä. Tää nyt on jo vähän liikaa… No jaa, jätän jutut Marjan tarkastettaviksi ja lähden tästä Poriin tyydyttämään ”julkisuuden kaipuutani” – esitelmöimään Nousee Satakunnan kansa -yhdistyksen tilaisuuteen F. E. Sillanpäästä! Lehdistöä on arvatenkin paikalla sankka joukko, onhan aihe noinkin vetävä. Palaamisiin.

Siellä Porin valtuustosalissa olikin peräti arvokas Sillanpää-seminaari. Satakunnan kansa nousi muistamaan suurta mestariaan.

Esitelmöin pääasiassa FE:n lapsikuvauksista ja luonnontieteellisestä maailmankuvasta, lopuksi myös Taata-hahmon synnystä ja kuuluisista radioesiintymisistä. Sitten Erkki Teikari veti pientä paneelia ja yleisö sai kysellä ja kyllä kyselivätkin. Sukujen degeneraatio Sillanpään romaaneissa ja Nobel-palkinnon tausta kiinnostivat, samoin klassikoiden lainausluvut kirjastossa ja totta kai myös kauvatsalaiset sukujuuret ja yleinen satakuntalaisuus, joka on nyttemmin luovuttanut alaa pirkanmaalaisuudelle. Sanataiteesta puhuttiin: kyllä jokaisen suomalaisen tulisi osata ulkoa Ihmiset suviyössä -teoksen alku aivan kuin ruotsalaiset osaavat Strindberginsä.

Istahdimme vielä Tapio Niemen kanssa kahvila Andaluciaan vaihtamaan kuulumisia ennen muuta Kuubalaisen serenaadin vaiheesta, pian sitä ruvetaan Rauman teatterissa harjoittelemaan. Uusiakin juonia punoimme.

Ajoin Kyröön ja täällä Viehätyksessä odotti tavanmukainen yllätys: öljy oli just loppunut. Kovat pakkaset kuluttaneet tavallista enemmän. Ei muuta kun kahdella kanisterilla hakemaan täydennystä. Taas tarkenin ja saunoinkin. Uutisvuodosta kuulin jonkun hölähdyksen kirjastani, eipä ollut kummempi. Huomattavasti jämerämpi oli kännykkään tullut uhkaus viedä pallini alasimelle pajavasaran alle. Kansalla riittää hohdokkaita oivalluksia.

Nähty Taru Mäkelän hyvä Viru-dokkari Kino-Palatsin aamunäytännössä. Nyt kun olen pumpannut itseeni Krossin maailmaa, tämä oli sopiva oheisohjelma. Eeva Lille muiden ohessa valaisi hyvin kaksoissuhdettamme miehitettyyn Viroon. Odotan Mäkelän elokuvaa Helsingin poliittisesta nuorisofestivaalista innokkaasti.

Tapasin Matti Salon Viidennellä linjalla hänen vakikahvilassaan (leffakauppa lähellä) ja puhelimme monista, totta kai myös kirjastani. Odotan Matin lausuntoa, yksi lahjomattomista lukijoista. Leena soitti ja vahvisti, että on kustantajana edelleen ylpeä tästä kirjasta. Sehän kertoo kahden aikuisen ihmisen rakkauden tavoittelusta ja sen menetyksestä, hän sanoi. Myös Vuokko, Tuuli ja Joni pitävät yhteyttä ja minua tilanteen tasalla. Kustantajan luja tuki on tässä myrskyssä tärkeä.

Jatkoin arkistossa hommia, ja sitten tulikin Marja illalla kotiin. Hyvä kun tuli, sillä hän lukee lehdet minua paremmin. Vasta nyt huomasin, että Aamulehdessä olikin eilen paitsi iso haastatteluni myös Markus Määttäsen mainio arvio kirjastani sivun ylänurkassa. Olipa hauska oivallus tuo rinnastus Woody Allenin elokuviin! Vieläkin naurattaa osuvuudessaan. Markus pitää kirjaa kaikkiaan ”hellyttävänä rakkaustarinana”.

Mutta on paljon muutakin revitystä, toden totta. Iso ero on vain siinä, onko kommentoija lukenut kirjan vai ei. Useimmat eivät ole ilmeisesti nähneetkään muuta kuin lehtisitaatteja. Muutama ystävä on jo ehtinyt lukea, ja viestit lämmittävät heti kovasti. Yksi sanoo aivan hämmästyneenä, että ”joistain lehtikommenetista en tunnistaisi samaksi kirjaksi”. Niinpä.

Ilahdutti myös Esa Niemisen miehekäs rykäisy Iltalehdessä. On sentään kunnon kavereita tässä hurskastelijoiden ja pintamoralistien huutokuorossa. Ei sillä etteikö arvostella saisi, mutta kohtuullinen perusedellytys lienee että olisi edes pidellyt kirjaa kädessään.

Suomi tasoitti Espanjaa vastaan! Jymy-yllätys. Ei ollut hullumpi tämäkään päivä.

Jännittävä aamu.Valvoin kello kolmesta ja luin Salokanteleen hienoa Kross-kirjaa. Nyt kun olen lukenut enemmän Krossia itseään, saan elämäkerrastakin enemmän irti.

Neljän jälkeen tulikin Hesari, jonka avasin vähän vavahdellen. Ensivaikutelma aika räväkkä. Mutta kunnia kulttuurille: kirjani on käsitelty varsin tasapuolisesti. Vain muutama kohta ihmetyttää. Mari Koppinen paheksuu Katrin ”kropan kuvailua ja seksikohtausta” – herttainen sentään. Ei enää lievemmin voisi aihetta hipaista, näinä kovien seksikuvausten aikoina. Ja että muka ”räimisin” laulajaa mielenkiinnon puutteesta historiaan. Hyvä ihme, kun kuvaus oli päinvastainen: olen kuvatussa keskustelussa puolustuskannalla, kun puoliso saa minut miltei uskomaan, ettei historiaan kannata tuijottaa. Aloin itsekin pitää sitä hullun hommana, kun ilmankin pärjää niin loistavasti kuin Katri pärjää. Mutta tällainen ajatus ei näköjään välittynyt kriitikolle.

Pikku juttuja, ja Antti Majanderin rehti lisäkulma antaa asiallista miehistä tasoitusta. Oikein hyvä. En masentunut. En edes aamulenkin jälkeen nähtyäni lööppi-Iltsikan ja Aamulehden. Avussa paistoi kovin itsetyytyväisen näköinen pärstä, joten ei sovi ihmetellä jos vihapostia taas tulee. Iltsikan mukaan Katri ”musertui” kirjastani – ennen kuin on sitä nähnytkään. Hän ei kyllä muserru mistään, saattaa korkeintaan ärsyyntyä. Ahonen teki Aamulehteen hauskan rehellisen jutun. Railan juttu Avussa näyttää tietysti asiantuntevalta, siinä Katrinkin reaktio kuulostaa uskottavalta.

No nyt tätä saisi pian riittää, jotta päästäisiin uusiin aiheisiin. Taitaa olla turha toivo. Marja lähti Turkuun, jospa minäkin taas sinne viisaaseen arkistoon, missä päivänkohtaiset pärinät unohtuvat. Sukellan historian uumeniin, niin turhaa kuin se lieneekin hehheh.

Tulin arkistosta ja otin asemalta Turun Sanomat, kun Marja vihjaisi sen arvostelusta. Mediaprofessori Veijo Hietalan juttu onkin erinomainen, antoi kerrassaan uskoa kirjaan.

Pieni sitaatti: ”Minusta Rajala käsittelee ex-puolisoaan todella kunnioittavasti loppuun asti ja kuvaa parisuhteen eroottistakin puolta sopivan hienotunteisesti.”

Siinä on aika suuri ero Mari Koppisen naishavaintoihin HS:ssa. Hietala oivaltaa muutenkin kirjan ytimen. Ottakaa nyt onkeenne kaikki kauhistelijat ja muut kouhopäät siellä somessa ja muualla. Lehdet kuulemma muuallakin varsin myönteisiä, Savon Sanomat ja Keskisuomalainen. Olisiko Suomi tosiaan jo suvaitsevainen?

Tapasin Bulevardilla Lauri Törhösen ja nautimme kahvikupilliset Ekbergillä, Lauri onnitteli terveestä mieskulmasta totta kai. Vielä istuimme Pultsi Karilan kanssa kotinurkilla entisessä Ankkurissa, joka on kokonaan pilattu ja koleaksi muutettu omistajanvaihdoksen myötä. Oli ensimmäinen ja viimeinen käyntimme ellei meno muutu. Muisteltiin muinaisia MTV-aikojamme.

Kotona huokaisten. Eiköhän tämä ruljanssi vielä voitoksi käänny, vaikka vielä näkyy reippaita ärhentelyjä tuolla vastauspalstalla. Koetetaan molemmin puolin kestää kaikki kirjalliset koettelemukset.

Täyskirjallinen päivä. SKS:n arkistossa kuuntelin tulenkantajien (Onni Hallan) haastattelua nauhalta, kävin Vanhan kirjallisuuden päivien kokouksessa, jatkoimme Vesan kanssa Kappeliin, minne pian tuli Erik Ahonen kuvaajan kanssa Aamulehdestä tekemään vihonviimeistä haastattelua tulevan kirjani vaiheilta. Iltsika repii siitä vieläkin puoliväkisin sivullisen! No ylihuomenna tulee vihdoin itse kirja, sitten vähän hulinaa, ja kaikki on onnellisesti/onnettomasti ohi.

Illalla keskityimme Mika Waltariin. Seuran vuosikokouksessa oli paljon tuttua väkeä, jopa Pultsi pitkästä aikaa, tietysti Ari Suutarla, Eero Vartio ja Jukka Parkkinen sekä toimeliaat johtonaiset Anneli, Päivi ja Leena ynnä monet muut. Harvinaisen eloisa vuosikokous, jossa Ari Kallio valittiin johtokunnan uudeksi jäseneksi. Taloudellinen tilanne näytti vahvalta, toimintaa on ollut paljon, jäseniä peräti 500:n korvilla.

Kokouksen jälkeen kuuntelimme Juha Järvelän esityksen tulevasta väitöskirjastaan, jota hän puolustaa Jyväskylässä touko-kesäkuun vaihteessa. Kaikkiaan toinen väitös Waltarista, edellinen oli 2010 Tampereella Taru Tapioharjun tilaisuus, jossa toimin vastaväittäjänä. Näin on pää saatu sentään auki, vaikka Helsingin yliopisto (Waltarin oma) toistaiseksi on aihetta kiertänyt. On ollut kirjailijaa läheltä sivuavia väitöksiä, tulenkantajiin keskittyviä, nykyisen arkkipiispan Kari Mäkisen, Vesa Maurialan ja kai muutaman muun.

Järvelä kertoi ”miehistymisen teemasta” lähinnä Waltarin vastaanotossa 20- ja 30-luvuilla. Kriitikot toivoivat joukolla ”ihmelapsen” vähitellen miehistyvän tuotannossaan. Tavallaan Järvelä käänteisesti jatkaa Tapioharjun teemaa, joka keskittyi tyttöön kaupungissa – sekin W:n varhaistuotannossa. Tyvestä puuhun noustaan. Huomautin että Järvelän aiheen kannalta eräs keskeinen on armeijakirja Siellä missä miehiä tehdään, siitä sopisi jatkaa mieskuntoisuuden kuvauksista usein maanpuolustuksen näkökulmaa silmällä pitäen. Vaikka voisi olla vähän yllättävä kulma Waltariin. Keskustelimme vilkkaasti. Toivotin Järvelälle potkua loppukevään koetokseen.

Aika lujille tämä Arto Nyberg yritti pistää eilen, mutta kaiketi selvisin miten kuten, monien mielestä suorastaan hyvin. Viestit ja palautteet pääasiassa rohkaisevia, yleensäkin vihapostia on nykyisin yllättävän vähän. Monet kriittiset kommentit, joita saan, ovat peräti nimellä ja kohtalaisen maltillisia. On tietysti tutunomaisia purkauksia ja pohjanoteerauksia.

Kanssahaastateltavat pääsivät eilen vähemmällä, mutta heillä olikin asiallisempaa kerrottavaa. Hyvin tämä perheyritys uhrejaan hoiteli. Ilmeisesti tietty formaatti tarvitaan aina vankkumatta samanlaisena, mutta joskus olen ihmetellyt eikö sellainen jo puuduta tekijöitä. Kaiketi se tuo turvaa ja varmuutta, ja vaihtuvathan sentään aiheet ja ihmiset. Miellyttävän asiallinen ohjelma noin ylipäätään, kannatti vilkaista näin sisältäpäinkin.

Francon jälkeen oli jälleen erinomainen, mutta pikkuisen jo säälittää Antonio Alcantara toistuvine vastoinkäymisineen. Pankkikriisin kuvaus oli kuin tätä päivää Espanjassa tai Kypron saarella. Edelleen Vallan linnake pitää hienosti pintansa fiktiivisine, mutta todellisuutta hipovine kehittelyineen. Huomattavin resurssein oli kuvattu mm. Afrikka-jakso, meidän tv-sarjamme voivat sellaisesta vain unelmoida.

Kahvikekkerit Ylivakerilla, eikä mistään vähäisestä syystä: nuori isäntäpari Paula ja Lauri on remontoinut entisen talon kokonaan uuteen uskoon ja hankkinut samaan hengenvetoon kolmannen lapsenkin, tämän veikeän Anna Katariinan. Oli siis syytä tupaantuliaisiin ja juhlaan kaksikertaiseen.

Jollakin tavoin juhlavaa on ollut seurata hyvin perinteisen maalaistalon elämää nyt jo puolen vuosisadan ajan, intensiivisemmin vuodesta 1973, jolloin tulin ensi kertaa yövieraaksi, Elinan päivän ikimuistoisena pakkasiltana.

Meitä oli nyt kyläläisiä ja naapureita miltei parikymmentä, myös nuoria reippaita kavereita. Puhetta riitti hiihtämisestä, joukossa oli ainakin kolme Pirkan hiihdon selvittänyttä, ja muitakin urheilulajeja sivuttiin, mm. minulle kokonaan tuntematonta pyöräsuunnistusta. On tämä kovin liikunnallista kansaa, vaikka huiput urheilussa harvenevat. Tuskin siihen on kalliista Humu-savotastakaan suuremmin apua.

Sivuttiin myös pimeitä urakoita, kuinkas muuten. Nehän ovat maalaiskylissä ikiaikaista perinnettä, mutta perustuvat usein vaihtovuoroisuuteen ja keskinäiseen avunantoon. Rahaa ei välttämättä liikutella, vaan vastapalveluksia. On tuttuja monitaitureita, joiden kanssa asiat sovitaan erilaisin tavoin.

Oli kokeiltava ennen saunaa vielä hienoja latuja, joita tänne vainioille ja metsän suojaan on ansiokkaasti vedelty. Hyvin luisti hohtavassa ilta-auringossa. Olipa oikea maakylän juhlapäivä. Kun naapurissa onni kukoistaa, itsellekin tulee hyvä mieli.

Hiihdetty viikko Vuokatissa. Hirmuiset pakkaset. Aina muistuvat mieleen ne tietäjät, jotka kertoivat, että kunnon talvia ei enää Suomeen tule. Ilmasto on tosiaan muuttunut.

Juuri muuta kerrottavaa ei ole. Paavin valintaa on tietysti juhlittu. Vaikuttaa lupsakalta tyypiltä. Heidi Hautalaa kovistellaan pienestä rikkeestä, joita lähes jokainen tekee. Mutta ministeri ei tietenkään saisi. Uutiset tulee selatuksi nopeasti.

Hiihtelin kaupallekin, missä silmään iski Seuran reipas kansi. Itse juttu parempi sentään kuin osasin odottaa. Nyt tämä ruljanssi saisi riittää, totesi Marja, mutta eihän se tähän lopu. Lähdetään ajelemaan kohti etelää ja uusia seikkailuja.

Talvisodan päättymisestä tulee 73 vuotta. Max Jakobson on kuollut. Tänään meidät tavoitti jo toinen kuolinviesti: Kai Laitinen, entinen professorimme.

Kai oli varsinaisena professorina vain 1986-89, mutta hoiteli vt. hommia sitä ennen monet vuodet. Graduni hän arvioi eximian arvoiseksi jo 1975 ja hoiti myös väitöskirjani tarkastuksen ja monet muodollisuudet 1988. Arvostaen ja lämpimästi häntä muistan: todellinen kirjallisuusmies henkeen ja vereen. Hän oli viimeinen tämän alan professori, joka vaikutti monipuolisesti ja laajasti kulttuurielämässä, toimi julkisuudessa kirjallisuuden puhemiehenä aina elegantisti ja notkeasti.

Tapasin Kain ja Irman viimeisen kerran Waltari-kirjani julkistamistilaisuudessa syyskuussa 2008. Mika Waltarin 100-vuotisjuhlassa Vanhalla ylioppilastalolla istuimme pääpöydässä Kain kanssa vastatusten, mutta tavallisesti niin puhelias professori oli silloin jo vaitelias ja omissa ajatuksissaan. Hän häipyi sitten julkisuudesta. Irmaa tapasimme myöhemminkin kirjatilaisuuksissa.

Kai kuului modernismin kriitikkopolveen, joka ei voinut isommin Waltarista hehkuttaa 50-luvulla, vaikka selvästi näkyy arvostaneen tämän teoksia. Hän kävi kutsustani Waltari-seurassa 2000-luvulla pitämässä eräänlaisen katumusesitelmän kuten myös Jouko Tyyri: molemmat olivat myöhemmällä iällä tajunneet paremmin Waltarin ainutlaatuisen merkityksen.

Soitin Laitisille vielä talvella 2010 ja sainkin Kain puhelimeen. Hän antoi silloin reippaasti luvan käyttää nuoruuden rakkauskirjeitään Aila Meriluotoa käsittelevässä kirjassani. Oliko hän enää perillä, mistä oli kysymys? Iloiselta hän vaikutti, ”siitä vaan”, hän huudahti ja toivotti onnea kaikkiin pyrkimyksiini.

Niin sammuivat kahdet suuret aivot, maailmanpolitiikan ja historian loistokas inhimillinen tietokone kuin myös kaiken maailman kirjallisuuden yksi viimeisiä monitietäjiä. Vastaavia ei enää erikoistuvassa maailmassa synny. Suomi on köyhempi, olkoon edes kiitollinen.

Edelleen kumman raukea olo. Mutta kyllä aamulenkillä R-kioskin lööppi ravisti hereille. Vaikka Rita Tainolan juttu itsessään on aika leuto ja lempeä, lehden täytyy aina räväyttää jotain räikyvän banaalia näihin myyntiliuskoihinsa.

Kovasti olotila koheni, kun Suomen Kuvalehti läiskähti luukusta. Luotin jo ennalta Elina Järviseen toimittajana, niin pätevältä ja asiaan perehtyneeltä hänen otteensa vaikutti. Eipä tarvinnut pettyä. Onkohan tällaisesta kirjamaailman onnensoturista koskaan tehty näin hyvin kirjoitettua, taustoitettua ja virheetöntä kuvausta. Ne ”Suomi-Filmin” kuvatkin näyttivät ihan vekkulimaisilta, ainakin toisenlaisilta.

Mutta pääasiassa olen täällä sisätiloissa viimein onnistunut päättämään kaksi vankkaa opusta, Krossin ja Klingen muistelmien ykkösosat. Aikansa ne tuossa pöydän kulmalla odottivat jatkoluentaa. Krossin kohdalla seikkaperäiset vankileirien ja karkoituksen kuvaukset vaihtuvine henkilöhahmoineen olivat kauhistavia ja puuduttaviakin kokemuksia. Onneksi päästiin lopuksi Tallinnan kirjalliseen elämään, jota sitäkin kahlittiin ja vartioitiin tunnetulla tavalla. Kross kirjoittaa kaikesta tyynesti, sarkastisesti, viiltävän ironisesti – antaen välillä myös tuskastuneita iskuja neuvostosysteemin irvokkuuksiin:

”Mutta meiltä se vapaus meni puoleksi vuosisadaksi. Isä aurinkoinen istua rönötti KGB-jätkineen naamallamme.”

Klingen muistelmat ovat toista maata. Hänen tiensä on sileä kohti maisterin tutkintoa ja kihlausta. Hän luottaa Paasikiven linjaan ja Kekkoseen eikä innostu revanssihenkisistä liikkeistä. Kross noituu katkerimmin länsivaltoja, jotka jättivät Baltian maat surutta sorron alle. Suomi myötäili luonnollisesti samaa linjaa. Tästä on kiintoisaa lukea lisää Klingen muistelmien jatkuessa.

50-luvun ylioppilaspolitiikka ei jaksanut suuresti kiinnostaa, vaikka joitain löytöjä ja väläyksiä, tuttuja henkilöitä nousi esiin. Sinänsä hauskaa seurata sen ajan opintoja, niissä oli paljon tuttuja piirteitä. Sotaväen kuvaus oli parasta loppupuolella, Klinge näyttää suhtautuneen positiivisesti ja saaneen sopivaa karaisua ja maailmankuvan laajennusta – aivan samoin kuin itsekin koin ruodiksen vajaat kymmenen vuotta myöhemmin. Antoisinta oli tutustuminen kavereihin, jotka tulivat kokonaan toisesta maailmasta. RUK:n oppilaskuntakin tuli aikanaan tutuksi, mutta kadehdin Klingen onnea kokelasajan komennuksissa – minut heitettiin sissiksi Sodankylään ja Ivaloon! Opettavaista oli sekin jotostelu, vaikka ei kovin innostavaa.

Klinge on ollut tällä viikolla ”päivän nimi” – ihailimme sunnuntaina hänen värikylläistä taidenäyttelyään tuolla Neitsytpolun galleriassa ja edelleen hänen ylvästä hahmoaan Lilla Teaternissa Joachim Wigeliuksen kuvastelemana. Kungen oli älykäs ja näppärä pikkusatiiri Nalle Wahlroosista ja hänen hovistaan. Kriitikot näköjään odottivat musertavampaa kurmootusta ja pettyivät tähän melko kevyeen ja eleganttiin pilaan. Kysymyksessähän on poliittis-parodinen ajatuskoe pikemmin kuin täysimittainen näytelmä. Salménin ja Klingen hahmot huvittivat melkein enemmän kuin Nallen.

Jatkan vielä Krossia ja Klingeäkin, kun olen luvannut palata vielä Salokanteleen kirjaan ja sen aikanaan saamaan kritiikkiin, haa.

Parin-kolmen päivän totaalilepo auttoi torjumaan hyökkäävää flunssaa. Piti käymäni Raumalla kertomassa yhteisestä näytelmästämme Kuubalainen serenaadi, jonka kirjoitimme Tapio Niemen kanssa. Kirsi-Kaisa Sinisalon johtamassa teatterissa on ensi-ilta syyskuussa. Kirsi ja Tapio selvittivät tilaisuudet arvatenkin kaikella kunnialla, Länsi-Suomen toimittaja soitti tännekin. Näytelmä kertoo nuorena kuolleesta runoilija Unto Koskelasta, joka tekaisi sanat tuohon ikivihreään serenaadiin. Kaikki me olemme sitä joskus iltasitseissä loilottaneet. Kipeä runoilijakohtalo, josta ei tunnetta ja komiikkaakaan puutu!

Jaksoin jo luennoida Ahosta Mikkelin kesäyliopistossa. Mutta ihmeen voimattomaksi sitä valahtaa lyhyessä ajassa. Junassa lähinnä torkuin.

Ilmestynyttä Eevaa ihmetelty: onpa runsaasti kuvitettu kertomus ja otteita tulevasta kirjasta. Entinen oppilaani Riitta Castrén teki Kosmos-istuntomme pohjalta suht asiallisen jutun. Tähän vähän satsattiinkin, ensin ajattelin että se olisi ainoa juttu, mutta tulee niitä perässä vielä jokunen. Parasta olisi kun kirja vain tupsahtaisi ilman mitään ennakkovaroituksia, mutta se mahdollisuus menetettiin jo aikoja sitten. Hyvässä seurassa olen joka tapauksessa: vuoden Eeva Jenni Haukio kannessa ja sisäsivuilla.