Panu Rajala

Olihan metakkaa eilen illalla lähipubissa, Bailie sen nimi taitaa olla: kuin nuijalla täynnä ja duo kitara plus trumpetti piti valtaisaa menoa yllä. Soittivat rokahtavaa jazzia tai jatsahtavaa rockia, trumpetisti yhdellä kädellä, kiivaan liikunnan myötäilemänä, kitaristi lauloi, volyymi tyrmäävää, svengi tarttuvaa.

No tänään rauhallisempaa. Lähdimme vaellukselle. Ensin ikivanhalle hautausmaalle, missä ajan hampaan viherryttämiä hautakiviä. Köydenpunojan kivessä oli kaksi pääkalloa. Huomasimme lapun St Guthbertin kirkon kyljessä, kutsu kahvitilaisuuteen. No sinnehän oli mentävä. Nautimme arvokkaiden harmaapäisten seurakuntalaisten parissa hyvät kahvit ja skonssit, ostimme marmelaadipurkin ja laitoimme ropomme kirkon parhaaksi. Saimme tavattoman kohteliasta kohtelua, kirkkoherra ilahtui kerrankin uusista naamoista. Tuli oikein pyhäinen olo.

Jatkoimme torille, jossa leppoisan epäkaupallinen tunnelma, skonssit saimme sieltäkin pussiin. Ja niin alkoi kiipeäminen kohti linnan muureja. Säteilevä sää, vilpas tuuli.

Kahdella aikaisemmalla kerralla olen ollut täällä niin toimessani, etten ole käynyt linnan lähelläkään. Ihailin sitä vain alhaalta laaksosta ja kai kuvittelin, että se on kolkko ja autio. Saattoi silloin ollakin, joskus vuonna 1965 tai 1988. Mutta nyt se tutkittiin läpikotaisin ja havaittiin aivan suurenmoiseksi: hienosti restauroitu, monta havainnollista museota niin sodasta, hallinnosta kuin linnan omasta historiasta. Komeita kanuunoita! Whiskymaistiaisia. Hyvä opas selosteli ja itse luimme loput. Antoisa käynti, Skotlannin ja Englannin verinen historia alkoi aueta uudella tavalla. Linna itsessään varmaan Euroopan komein, jylhällä paikalla. jyrkät kallioseinämät, huikaisevat näköalat.

Henkisesti kylläisinä, fyysisesti nälkäisinä hoipuimme linnan kupeelle ravintola Witcheryyn, jota oli lähteissä suositeltu: heti iski silmään, että Samuel Johnson ja James Boswell ovat tavanneet samassa rakennuksessa! Siis biografisen kirjallisuuden kunniakkailla alkulähteillä! Hieno paikka muutenkin, huomaavainen palvelu, hivelevä sisustus – ja kaiken huipuksi hovimestari oli suomalainen. Saimme liiankin ruhtinaallisen lounaan ja silti reippailimme pitkähkön matkan takaisin kämpille.

Loppuilta jalkapalloa tv:ssä, kaikista liigamatseista pitkät valikoimat kommentteineen, kesti tuntikausia. Täällä todella seurataan futista.

Se alkoi The Beehive Innissä heinätorin varrella. Samassa paikassa, mistä kirjalliset pub-kierrokset täällä starttaavat.

Nautimme rauhallista lounasta, kun tv huoneen katonrajassa alkoi välittää kuvaa Margaret Thatcherista. Onko nyt syntymäpäivä vai tasavuosia kulunut valtaannoususta tai väistymisestä? Sitten nauha kuvan alarajassa: Baroness Thatcher dead.

Sen jälkeen BBC näytti taukoamatta kuvia Thatcherin vaiheista, kommentteja, haastatteluja, keskusteluja, muistelmia, puheita, väittelyitä, maailman johtajien tributeja, kaikkea mahdollista kellon ympäri! Vailla yhtään taukoa, jaa, säätiedotuksia taisi tulla joskus väliin.

Jatkoimme katselua kämpillä, eikä oikein voinut irtautua, vaikka jotkut pätkät alkoivat toistua, mutta aina löysivät uutta. Ehtymätön arkistoaineisto Thatcheria, mutta myös tuoretta tämänpäiväistä kommenttia, railakasta, kunnioittavaa, ihailevaa, mutta myös vastarinnan ääniä. Ihailtavaa uutistoimintaa. Kuka meillä ansaitsisi vastaavaa?

David Cameronin muistosanat suuresta edeltäjästä olivat komeat. ”She didn’t only lead the country, she saved the country.” Kaiketi ne toistettiin Suomessakin, missä Thatcherille naurettiin ja häntä vihattiin ja vähäteltiin – kuten täälläkin ammattiliittojen, opposition ja vasemmiston piirissä. Nytkin muutamat nuoret ja myös entiset aktivistit todistivat, että oikeastaan hän tuhosi maan. Mursi lakot, nujersi ammattiliitot ja aloitti rajun yksityistämisen. Edelleen kansaa jyrkästi jakava rautarouva. Mutta kukaan ei enää kiistä hänen historiallista vaikutusvaltaansa – ei vähiten kylmän sodan kallistajana lännen voittoon.

Minua tapaus kiinnosti erityisesti senkin vuoksi, että elin Lontoossa lukukauden 1986 juuri Thatcherin vallan huippuaikoina. Seurasin silloin tiiviisti maan politiikkaa, joka poikkesi niin jyrkästi Suomen untelosta konsensuksesta. Tukka pystyssä sai katsella suoria väittelyitä parolamentista ja muualta, niitä ei silloin vielä meillä televisioitu eikä olisi ollut aihettakaan. Thatcher oli aina esiintymisissään ylivoimainen, tehokas, hyökkäävä, ironinen ja myös hauska, yksityisesti lempeän oloinen. Kova täti kertakaikkiaan.

Päivän kruunasi loppuillasta puolentoista tunnin dokumentti Maggien elämästä ja toiminnasta, erinomaisesti tehty. Tulihan lähihistorian kertausta kerrakseen. Ja seremonialliset hautajaiset vielä edessä…

Nyt aamulla kun avasin BBC:n kului kolme sekuntia ennen kuin tuttu nimi kajahti ja muistelmat jatkuivat. Britit ottavat kaiken kirjaimellisesti irti maineikkaasta menneisyydestään. Joka sitä ennen oli kaikkea muuta kuin maineikasta, on toistettu monta kertaa kuinka polvillaan maa oli 1970-luvulla ennen rautarouvan ilmaantumista johtoon. Varmaan tulee vielä lisää tarkentavaa tietoa. Odotellaan.

Nigel Kennedy! Muistan hänen punkkari-ihmelapsi-maineensa ja päätimme mennä kuulemaan, kuinka tähti nykyisin viuluaan soittaa. Se olikin jotain ihmeellistä!

Usher-halli oli täynnä yleisöä, komea halli onkin. Istuimme takapermannolla hyvillä paikoilla. Ja sitten alkoi tapahtua. Enpä ole tällaista viulunsoittoa ikänä kuullut. Olihan Kennedyllä omat maneerinsa ja kosiskelunsa ja temppuilunsa ja popparielkeensä, mutta itse soitto oli taivaallista. Hänellä oli pieni yhtye, basso, rummut ja kitara – ja itse hän huolehti paitsi solistisesta soitosta myös hauskanpidosta ja spiikkauksista.

Ensimmäinen puolisko oli todella svengaavaa Bachia, Onkohan arvoisan kanttorin Partitaa ja Sonataa koskaan soitettu näin villisti, vapaasti ja energisesti. Kyllä sieltä silti Bachin mahdikkaan rytmin tunnisti. Toisella puoliskolla siirryttiin jazziin, lähinnä Kennedyn ihaileman Fats Wallerin teoksiin, mutta tuli sieltä ikivihreitäkin kuten Paul Desmondin Take Five muunnelmineen. Kaikki virtuoosimaisina lurituksina, sovituksina, improvisaatioina. Bändi oli juonikkaassa hengessä mukana, Kennedy todella piti pumppuaan esillä ja otti välikiitoksia koko joukolle tämän tästä. Hänen rokkarille ominainen tervehdyksensä yleisölle tuli todella tutuksi. Jotkut vitsit putosivat alatyyliin. Ihmeellinen sekoitus korkeaa ja matalaa, tietoinen kombinaatio.

Ylimääräisiä tuli monia yleisön mylviessä ja osoittaessa suosiota seisaaltaan. Unkarilaisen rapsodian osalta täytyi jo myöntää, että tää ei ole enää taiturimaista, tää on taikurimaista. Olisiko Yehudi Menuhinin oppilas jo ohittanut mestarinsa. Soitto on puhdasta, herkkää ja kaunista vaikka soittaja kiertelisi alhaalla yleisön kanssa flirttailemassa tai hyppisi tasajalkaa innoissaan lavalla. Vihoviimeinen skottipotpuri sai yleisön miltein repimään penkkejä. Tämä oli Britannian kiertueen ensimmäinen etappi, kaikki tehot vielä tallella.

Olimme myydyt. Istahdimme Shakespeare pubiin viillyttämään vähän tunteitamme ja totesimme, että kaksi huippuelämystä matkaa kohti riittää: tämä ja Lentävä hollantilainen. Lisä olisi jo liikaa.

Seuraamassa parlamentin kyselytuntia, päällimmäisenä aiheena Skotlannin itsenäisyys.

Järjestys salissa on toisin päin kuin meillä. Oikeisto on puhemiehestä katsoen vasemmalla, vasemmisto oikealla. Suurin puolue on keskustan kansallispuolue, Skotlands National Party, joka ajaa vahvasti itsenäisyyttä ja eroa Britannian eteläosasta, johon Skotlanti ei ole henkisesti koskaan kuulunutkaan. Pääministeriä vastaava First Minister Alex Salmond sai vastata epäileviin hyökkäyksiin niin Labourin kuin toryjenkin suunnalta. Terävät naiset kummankin ryhmän johdossa tulittivat itsenäisyysajatusta purevin puheenvuoroin, ja Salmond antoi kiivaasti takaisin. Varsinkin taloudellisista seuraamuksista väiteltiin. Britannian Cancellor Georg Osborne sai moneen kertaan kuulla kunniansa maalailtuaan itsenäisyyden taivaalle talouden synkkiä uhkia. Hänen uskottavuudestaan ei ole Salmondin mielestä mitään jäljellä.

Kiintoisaa nähdä sitten kuinka täällä kansa äänestää. Kyselytunnin eroavuuksia meidän oloihin oli sekin, että hallitus istui eturivissä selin kysyjiin ja vastasi selin. Silti syntyi elävääkin dialogia. Parlamentaarikot aplodeerasivat ja paukuttivat käsiä pöytään mielestään hyville kysymyksille ja myös joillekin vastauksille. Kaikkiaan vilkasta meininkiä.

Katselimme Queen Galleryn valokuvanäyttelyn Kairosta Konstantinopoliin, Francis Bedford kuvannut mestarillisesti Walesin prinssin (myöhemmin Edvard VII:n) matkaa 1862. Tuttujakin näkymiä, vaikka kovin erilaisia. Ihailimme kuulokkeisiin tulevaa runsasta ja selkeää selostusta. Tutkin uteliaana Maltan kuvia, lähteeköhän Waltari-seura sinne temppeliherrain jäljille…

John le Carrén uusi romaani A Delicate Truth ilmestyi tänään viimein kirjakauppoihin. Hankin ilmestymispäivän tarjouksen 4 punnan alennuksella ja aloin heti lukea. Tuntuu lupaavalta. Hiljaisen virkamiehen ja tarmoa puhkuvan ”New Labourin” ministerin kohtaaminen hupaisa. Salaisesta tehtävästä ja terrorismin ennakkotorjunnasta on kysymys. Le Carré hallitsee pirullisen ironian.

Illalla pujahdin vielä kirjalliselle pub-kierrokselle… ei ei millekään omalle sekoilulle, vaan ihan ohjatulle, joka alkoi tutusta Beehive Innistä Grassmarketin varrelta. Kaksi vetreää keskipolven näyttelijää veti kierroksen hyvin tiedoin, runonäyttein ja dramaattisin kaksinpuheluin. Välillä värjöteltiin takapihoilla, välillä päästiin taas uuteen pubiin lämmittelemään. Edinburghin monet kirjailijat Robert Burnsista J.K. Rawlingiin esittäytyivät. Valaisevaa, ansiokasta, viihdyttävää. Neljäntoista hengen ryhmä koostui amerikkalaisista, hollantilaisista, japanilaisista, glasgowlaisista ja yhdestä suomalaisesta, jippii.

Marja katsoi jalkapalloa. Chelsea voitti viime minuutilla Baselin 2-1, sain kuulla kotiin tullessa.

Viimeinen museokierros, onneksi muistimme vielä Writers’ Museumin, kiva vanha kerroshuoneisto täynnä Burnsia, Scottia ja Stevensonia. Waverleyn ja muutaman muun ensipainokset. Burnsilla oma palvontahuone. Stevensonin vaiheet Samoalla yllättivät, hautakin siellä. Täällä todella kunnioitetaan omia kirjailijoita, monumentit puhuvat puolestaan ja tämän kiinnostava museo.

Katselin vielä viikinkinäyttelyn Kansallismuseossa, antoi suorastaan herätteitä. Jospa kirjoittaisin joskus viikinkiromaanin, kun vaikutusalue ulottui hyvinkin Lounais-Suomeen ja siitä laajalti Venäjälle saakka.

Muuten kuka haluaa kerrankin mehukkaan ja maukkaan pihvin, oikean Sirloin Steakin, mars Princes Streetin päähän Kyloe-nimiseen ruokalaan, jonka ikkunasta yksi nauta hyökkää puoilksi ulos; erinomaisen suositeltava paikka.

Ja sitten hyväksi lopuksi vielä Nukkekotiin, Skotlannin Kansallisteatterin ja Lyceum Theatren yhteistuotantoon: jäntevä, älykäs tulkinta Ibsenin vanhasta draamasta, jota oli tuoreutettu siirtämällä tapahtumat Englannin poliittiseen todellisuuteen. Torvald oli Thomas Vaughan, kabinetin ministeri, ja Krogstad sivuraiteelle joutunut entinen ministeri. En rakasta kirjailijain tekstien muuttelemista, mutta kieltämättä tämä antoi draamalle uutta potkua ja läheisyyttä. Nora Vaughan oli täällä puolensa pitävä, sensuelli eikä juurikaan naiivi edustusrouva, jonka silmät lopussa aukeavat. Jännä tulkinta, erittäin intensiivinen esitys, ohjaaja Graham McLaren.

Bailiessa vielä viiden hengen yhtye soitteli ja tumma nainen lauloi ikivihreitä. Hyvästeltävä haikeana kotoisa kulmapub.

Niin alkaa matka olla paketissa. Huomenna enää pakkaillaan ja ehkä vähän kuljeskellaan, fiilistellään tutuiksi käyneissä paikoissa.

Voisi luulla, että tämä on ollut pelkkää turismia ja huvittelua, mutta jokaisena arjen aamupäivänä olen tunnollisesti kirjoittanut: koossa 51 sivua toivottavasti kelvollista romaania. Walter Scottin kaupunki on ohjannut historiallisen aiheen äärelle. Onhan ainakin kivijalka mistä jatkaa.

Lisäksi tutkittu Olavi Paavolaisen nykyaikaa, jota karttuu ajan myötä aina lisää: mistä leikkauksesta hän siis nykyaikansa löysi. Hyvin toisenlaisen kuin vaikkapa Chaplinin Nykyaika. Millainen on meidän nykyaikamme? OP tuskin osasi uneksia ihan tällaisesta tietotekniiikan ja kommunikaation hyökyaallosta. Entä onko hänen ihannoimansa julkinen alastomuus jo kokonaan kulutettu ja profanoitu? Mutta nämä ovat jo muita juttuja, jotka sitten kotona odottavat jatkoa ja kehittelyä.

Nämä tilitän nyt satona ja kuittauksena residenssin käytöstä, mutta pääasia taisi sittenkin olla erilaisten kaupunkielämysten huumaus, joka esti jopa matkailemasta muualle ylämaille. Edinburghissa olisi riittämiin tutkimista kolminkertaista oleskelua varten. Kiitolliset olemme ja lupaamme vielä kerran palata.

Thank you and Goodbye Great Scotland!

Asetuttu verraten mukavasti Royal Circusin varrelle vanhaan arvokkaaseen kerrostaloon, WSOY:n uuteen kirjailijaresidenssiin, josta korkeat ikkunat aukeavat yli harmaiden tiilikattojen ja pienten takapihojen. Kadun paraatipuolella on yksityinen puisto, jonne saamme pian avaimen. Sää on viileähkö, joten puistossa ei tee mielikään vielä istuskella.

Tänään paistoi kirkas aurinko, kun kävelimme Howe Streetiä pubiin lounaalle ja edelleen Princess Streetiä National Portrait Galleryyn ihailemaan skottien kulttuurihistorian prominentteja hahmoja. Miellyttävää on astua galleriaan, jossa ovimies avaa kohteliaasti oven eikä kukaan peri pääsymaksua. Julkiset museot ovat ilmaisia. Tämä galleria on eloisampi kuin Lontoon vastaava (siitä on tosin aikaa kun siellä vierailin) – täällä jänneväli ulottuu aikamme pop-laulajista ja näyttelijöistä menneiden vuosisatojen heeroksiin. Teatteriosasto on hyvinkin rikas. Vaikutuksen tekivät kaksi Walter Scottin muotokuvaa, toinen se tuttu maalaus, mutta toinen Thorvaldsenin veistos jo sairaasta ja köyhtyneestä Scottista Roomassa – valahtanut ja silti ylevä.

Puhuttelevia olivat myös Allan Ramsayn muotokuvat kiistelevistä filosofeista Rousseausta (hän kuulemma inhosi itse kuvaansa) ja David Humesta. Sekä tietysti komeita maalauksia kuninkaista ja hovin naisista, jylhistä metsämaista ja ennen muuta – curling-matseista. Se näyttää olevan vanha skottilainen kansallispeli, ettei vain olisi täällä keksittykin.

Nautimme kahvit, ostimme muutaman postikortin ja tunsimme päässeemme hiukan jo laidalta sisään täkäläiseen hengenmaisemaan. Onhan tuttuakin, olen tässä muistojen kaupungissa kolmatta kertaa. Pubeissa on ihmeen maittavaa ruokaa ja kauniita nuoria tarjoilijattaria.

Pahin riesa on koitunut langattomasta nettiyhteydestä, joka kustantajan tarjoaman avun turvin saatiin viimein toimimaan, mutta lähtevä posti ei toimi vieläkään! Yritän luikerrella yhteyksiin Marjan palvelimen kautta. Joten älkää ihmetelkö, jos täällä olla aika hiljaista poikaa toistaiseksi.

Kun viimein löysin Matti Klingen päiväkirjan 2007-08 Nainen kävi parvekkeella, sehän tarjosikin riemastuttavia hetkiä. Näet se pitkähkö jakso, jonka Klinge kirjoittaa Juhani Salokanteleen tässä usein mainitusta Kross-kirjasta Sivistystahto, on niin vimmastuneen tyylipuhdas oppineisuuden ylistys, että se kääntyy jo parodiaksi omista tarkoituksistaan. Kaikessa oppimestarimaisuudessaan tämä railakas teilaus leijuu aivan etäällä itse pääasiasta, Jaan Krossin elämästä ja teoksista, niiden todellisista polttopisteistä.

Suurin ero kahden kirjoittajan välillä onkin se, että he lähestyvät Jaan Krossia vastakkaisista ja eritasoista suunnista. Salokannel kirjoittaa teoksista ja niiden kosketuksista kirjailijan elämänvaiheisiin ja samalla hänen maansa historiaan. Klinge ei juuri hipaisekaan Krossin teoksia, korkeintaan mainitsee Russowin sen ansiosta, että henkilöllä oli 1500-luvulla klassisen sivistys ja hän osasi ulkoa Horatiusta. Entä itse romaani, sen sanoma ja merkitys? Uppiniskaisuuden kronikasta Klingellä ei ole mitään sanottavaa, ja tuntuukin siltä, että hän on enemmän seurustellut illallisilla saksaksi Krossin kanssa kuin lukenut tämän romaaneja millään kielellä. Runot hän mainitsee vain, jos ne todistavat kielitaidosta ja muotopuhtaudesta. Ne Krossin runot, joissa on kätketty mutta terävä poliittinen kärki, hän kiertää kaukaa.

Korostaessaan suurvaltojen Saksan ja Venäjän siunauksellista ja ratkaisevaa merkitystä Krossin kaltaisen taiteilijan kehitykselle Klinge kiepauttaa asiat oman näkemyksensä mukaisesti parhain päin. Kun lukee Krossin omia pikkutarkasti rekisteröiviä muistelmia vankeusajalta, työleireiltä ja karkotuksesta Siperiassa, ne tuntuvat raastavalta painajaiselta, joskin viiltävällä ironialla ryyditetyiltä. Mitä jää Klingen mieleen? Tietysti se, että tunnettu näyttelijän esitti vankeudessa Molièren monologeja, ”oikein rytmitettyä ja lausuttua aleksandriinia”. Epäilemättä suurenmoista, ja näinhän ankarissa oloissa oli toimittava hengen kirkkauden ja järjen säilyttämiseksi, mutta eihän julmaa kääntöpuolta voi kokonaan sivuuttaa. Kross sivaltaa lujaa ja armotta maansa miehittäjiä, kumpaakin aika tasavertaisesti vaikka jälkimmäinen oli raskaampi.

Klinge paheksuu Salokanteleen nationalismia ja suomalaisia estofiileja, jotka halusivat esittää Neuvosto-Viron kaikkineen ”yksinomaan kaameana”, mutta niitä piirteitä riittää totisesti kirjattaviksi Krossin omissa muistelmissa. Niitä ei mitenkään voi silata pois oppineisuuden kultaisen peiton alle. Saattaa olla, että historiantutkija helposti näkee kaiken suurina linjoina ja aatteiden kohtaamisina ja vaikutusvirtoina – ja unohtaa yksityisten ihmisten karmeat kärsimykset. Niistä taas kirjailijat kertovat romaaneissaan. myös Kross, toistuvasti, satuttavasti, peittelemättä. Ei hän oppineisuudellaan briljeeraa mitään ohittaakseen, vaan tosinaan kirkastaakseen entisestään historian rikoksiin suuntautuvan, paljastavan ja armottoman valonsäteen. Siinä kuitenkin piilee hänen taiteen arvokkain ja kestävin osuus, ei missään aleksandriineissa.

Lienen näin vähäiseltä osalta lunastanut Matti Klingen talvella asettamaa tehtävä, että hänen kritiikkinsä herättämä kummastus, jota Salokanteleen jäähyväisjuhlassa Tuglas-seurasta syksyllä taas sivusimme, vaatisi jotakin lisäperusteluja. Paljon voisi vielä jatkaa, mutta kone Edinburghiin nousee kolmen tunnin kuluttua. Kohti uusia seikkailuja!

Vähän on vielä hallinnut mieltä kirjan vastaanotto, joka näyttää jakautuvat jyrkästi kahtia: on hyviä lukijoita ja fiksuja, kiitteleviä tulkitsijoita ja sitten silmittömiä solvaajia, joiden sanavarasto on köyhä ja karkea. Näistä on nyt ravistauduttava eroon.

Hjalliksen kanssa käyty istunto poiki myös kovasti kommentteja, yleensä ihmeteltävän myönteisiä. Ehkä siinä sitten sai jotakin sanotuksi. Kysymykset tietysti olivat asenteellisia ja jollakin tavoin vähätteleviä ja tuhahtelevia, mutta se kai kuuluu ohjelman luonteeseen. Yksi asia jäi vaivaamaan. Hjallis tuntui halveksivan haastatteluja tekeviä toimittajia ja taivasteli, miksi olen mennyt sellaisiin mukaan. Tietysti on sattunut kaikenlaista, mutta totuuden nimissä tällä kierroksella on tehty mielestäni neljä ihan hyvää ja asiallista haastattelua. Tapasin vain hyviä, työnsä osaavia aikakauslehden toimittajia. Tämä minun olisi pitänyt ehdottomasti sanoa ohjelmassa.

(Mainitsemani kömmähdykset tulevat toistuvasti iltapäivälehtiin, joiden suhteen en vieläkään osaa olla kylliksi varuillani. Ja nehän ihmisten suhtautumista ohjaavat.)

Muuten on ulkoiltu ja nautittu loistavasta kevättalvesta. Vieraita on käynyt, parastaikaa Artsi ja Saara tuolla istuskelevat, lammasta syötiin päivällä eikä elämä voisi enää paremmin olla. Luin viimein rauhassa loppuun Salokanteleen Kross-kirjan ja pidin varsinkin fiktion ja faktan välisestä pohdiskelusta, joka siinä on hienosyistä ja korkeatasoista. Jopa Krossin muistelmissaan yllättävänkin suorasukaisesti esiin tuomat todellisuusesikuvat ja muut tositapaukset teosten pohjalla Salokannel niveltää tutkimukseensa tyylikkäästi vain vähän kakisteltuaan. Minulle hyödyllinen ja paljon opettava työ.

Sitten piti viimein tarkistaa, että mitä se Klinge oikein tästä niuhotti taannoisessa päiväkirjassaan ja miksi oli niin perin tyytymätön – mutta juuri sitä osaa 2007-08 ei ollutkaan täällä maalla! Hitto kun turhautti. Yritin kavereillekin soittaa, jos jollakin olisi kirja lähellään, mutta ei näin pyhinä tärpännyt. Maanantaina kun päästään Helsinkiin sen kaivan esiin.

Leppoisia pyhiä, mutta pian matkaillaan. Siitä myöhemmin.

Maailman teatteripäivä, sen kunniaksi Poriin sikäläisen Teatterikerhon järjestämään tilaisuuteen puhumaan Maiju Lassilasta.

Tämähän voi kuulostaa ihan hohhoijaa-jutulta, mutta totta puhuen tilaisuuden anti oli minullekin yllätys. Risto Ojanen, vanha veikko, tämän järjesti, ja mukana oli vahvasti Juha Hurme teatteriryhmineen. Lukivat katkelmia Liika viisaasta. Pidin ensin oman juttuni, jota olin oikein kirjoittanut ja palauttanut paljon mieleeni Lassila-Rantamalaa koskevaa. Vesa neuvoi erään unohtuneet lähteen äärellekin (Juhani Piilonen, Parnasso 4/98) ja muutakin kiintoisaa aukeni jopa Lindstenin vanhasta legenda-kirjasta. Kävi ilmi uuden elämäkerran huutava tarve!

Juttuni jälkeen Hurme pääsi irti ja piti hillittömän osuvan ja hauskan esityksen Lassilan eli Untolan Porin kaudesta. Se oli posketon vaihe kaikkiaan, pahasti sairas mies Satakunnan päätoimittajana – ja liki 3000-sivuinen Harhama Martvoineen valmistui lehtityön ohessa! Tarkastelimme yhdessä Untolan poliittista uraa, minä myös Rantamalan murheellista loppua ja sen pitkiä jälkiselvittelyjä.

Porissa aiotaan käynnistää oliko se nyt peräti neljän vuoden mittainen Lassila-projekti. Loistava ajatus. Jos olisimme oikea sivistysmaa, meillä olisi jo Lassilan tekstikriittisesti editoidut Kootut teokset. Niitä odotellessa seurailkaamme Porin projektin tulevaa satoa.

PS Menomatkalla radiosta alkoi tulla Taustapeilin keskustelua – ja pahaenteisesti otettiin kirjani esiin, mutta yllätys yllätys tämäkin: siitä puhuttiin varsin fiksusti ja oivaltavasti. Ihmeiden aika ei ole suinkaan ohi.

Kävinpä Jyväskylän kirjamessuilla, aikoja sitten ne valittiin ainoaksi markkina-areenaksi mihin menen – lähinnä siksi, että sieltä lähimailtahan koko kirjan tarina aikanaan alkoi.

Tässä uudehkossa Paviljongissa en ole ennen käynyt, enpä muutenkaan muissa messuissa kuin Helsingissä ja Turussa. Vaikutti aika väljältä touhulta, mutta kun tuli esiintymisen vuoro Aale Tynnin lavalla, väkeä tiivistyi vankka joukko seisomaan jopa enemmän kuin istumaan. Kansanedustaja Eila Tiainen hyvin ja asiallisesti haastatteli. Vaihteeksi mukava keskustella oikean lukijan kanssa, näitä nurkan takaa huutelijoita on muuten riittänyt. Keski-Suomen radioonkin Arvo Vuorelalle joitakin repliikkejä heittelin. Näkyi tuttuja: Anto Leikola ja Jukka Ammondt sekä vanha ruodiskaveri Timo Haukilahti. Signeerausjono aika tavanomainen, ei mitään rynnäkköä. Eikä näkynyt kanamunia tai kermakakkua, joista Marja vähän varoitteli.

Tein pari kirjahankintaa (Lassilaa, Paavolaista), joten hukkaan ei mennyt keikka. Vihlovan kirkas kevättalven aurinko saatteli kotimatkaa. Radiosta tuli matkan ratoksi hauska Gogoliin perustuva kuunnelma.

Täällä illan hiljaisuudessa jouduin miettimään julkista häpeäpaalua, johon minut on ripustettu. Matkalla satutti silmää ihan tosissaan Ilta-Sanomien typerä lööppi, jossa minun väitetään ”nolaavan rakkaitani”. Kun tämä ei pidä vähääkään paikkaansa; olen kirjoittanut kiihkeän ja rakkaudentäyteisen kirjan ensimmäisestä vaimostani (16 vuotta sitten) ja nyt kunnioittavan ja hienotunteisen kuvauksen toisesta avioliitostamme. Siinä nolaamiset. Itse pidän niitä kunnianosoituksina.

Mutta ilmeisesti on niin kuin messujen keskustelussakin totesin: anglosaksisessa maailmassa aivan yleinen genre (kuinka paljon kirjoja Marilyn Monroesta tai prinsessa Dianasta) on meidän pienissä oloissamme jotenkin erityisen kuohuttava. Vaikka fiktion ja viihteen puolella räävittäisiin kuinka härskejä juttuja, täällä puolidokumentin välimaastossa hienovireisiäkin kuvauksia vahditaan vimmaisen tekopyhällä moraaliasteikolla. Tälle ei nyt mitään mahda, mutta siellä lööppitehtaalla voitaisiin kyllä vähän miettiä millaisilla väitteillä lähdetään maanlaajuisiin leimajaisiin.

Sitten jotkut loistavat kansanajattelijat tuossa uskovat ilmeisen tosissaan, että teen mitä tahansa ”päästäkseni lööppiin virnuilemaan” – juuri näin. Tälle itseään ruokkivalle mekanismille ei voi mitään. Kirjojen vastaanottoa ohjataan tällaisessa tapauksessa iltapäivälehtien diktatorisesta arvostelutoimistosta. Täydestä menee niihin, joilla ei ole mitään halua eikä tottumusta kirjojen arviointiin. Kun siellä tieteen puolella jokin aika sitten puhuttiin paljon reseptioestetiikasta eli vastaanoton tutkimuksesta, sitä voisi nyt reivata modernimpaan suuntaan: nyt pitäisi jo tutkia kirjan vastaanottoa ennen sen ilmestymistä. Aineistoa ainakin alkaa olla.