Panu Rajala

Utvandrarna. Farnaz Arbabin vapaa sovitus Vilhelm Mobergin romaaneista.

Riksteaternin vierailu TTT:ssa.

Aika hämmentävä kokemus. Voin kuvitella sovittajan suuren idean: maahanmuuttajana hän huomaa, että maassa on kirjoitettu suuri eepos aikaisemmista oman kansan maastamuuttajista. Käännetäänpä se toisinpäin ja siirretään nykyaikaan! Ruotsalaisten sankarit Karl Oskar ja Kristina, meidän Koskeloihin verrattavat, tulevatkin Bosniasta kuorma-auton kontissa Ruotsiin. He puhuvat sekaisin serbokroatiaa ja ruotsia, muut tarvittaessa kontinkieltä, jotkut opettelevat englantia.

Että siis nykyruotsalaiset katsovat, miltä tuntuu tulla Ruotsiin pakolaisina – mutta 1800-luvun motiivein ja kokemuksin. Mobergilta lainataan soveltaen sentään muutama kohtaus ja taustatekstejä, jotka nekin lopussa päivitetään 2000-luvulle.

Syntyy karua, puhuttelevaa, riipovaa nykyteatteria nykymaailmasta historiallisin laahuksin.

Mutta sopii kai kysyä, mitä ne paljon kiistellyt tekijänoikeudet tässä sovituksessa painavat. Kun saadaan kyllin trendikäs idea, kirjailijan alkuteos on vapaata riistaa. Mobergilta ei voi enää kysyä, mutta voisi hän kannattaakin, olihan kova oikeudenmukaisuuden puolustaja ja sinnikäs demokraatti kuningaskunnassa. Mutta silti. Eikö hänen kirjallisella eepoksellaan (Maastamuuttajat, Maahanmuuttajat) ole mitään oma autonomiaa, omaa rakennetta ja luonnetta. Esityksessä on Mobergin tekstiä ehkä 5%. Silti hänen nimensä komeilee ohjelman kannessa.

Kirsikka Moring on sitä mieltä, että tällaista esitystä ei voi tehdä Suomessa. Niinköhän. Ehkä Linnan Pohjantähti vielä valjastetaan palvelemaan jotakin suurta meidän aikamme murrosta. Miten olisi Koskelan Akseli katkeroituneena pienyrittäjänä, joka menettää omaisuutensa pankkikriisissä 1990-luvulla. Siitä vain sovittamaan.

Tämähän ei ole mitään kuvitelmaa. Kuuluu huhuja, että muuan nerokas ohjaaja aikoo kirjoittaa Nummisuutarit uusiksi omalla kielellään Tampereella. Minusta tällainen on puhdasta barbariaa innovatiivisen luovuuden pettävässä sumuverhossa. Kävisi jossakin yläasteen kevätjuhlassa.

Asiasta puhuen: kun ruotsalaisten esitystä vertaa meidän tv-sarjaan Poikkeustila, näyttää siis siltä, että kansankodin pakolaiskeskukset ovat tylyjä keskitysleirejä ja meidän vastaavat varsin eloisia viihdytysareenoita. Näinköhän on?

Muistan minäkin ärsyyntyneeni Paavo Väyrysen koukuista Koiviston hallitessa ja varsinkin juuri ennen. Hallituksen hajoitusyritys Kekkosen sairastuessa oli epätoivoinen manööveri, uhkapeliä maan tulevaisuuden kustannuksella. Heikosti kävi myös porvarien salaliitolle ja uudelle hajoitusyritykselle Esko Ahon hallitessa.

Mutta mitään en voi sille, että Paavon uusi ilmaantuminen tuntuu kotoiselta ja virkistävältä. Taas alkaa tapahtua. Varmaankin mies on oppinut jotakin eikä ryhdy heti venettä keikuttamaan. Mutta hiljaa hän ei pysy, se on varmaa. Paavo on sanonut olevansa tarmokkaimmillaan syyskesällä. Odotellaan ensimmäisiä näyttöjä.

Maa saa maailman naisvaltaisimman hallituksen. Mistähän naiset pian enää voivat valittaa. Edellyttäen että naiset saavat jotain aikaan. Keskustalla on kyllä niin kova mieskolmikko, että se määrää tahdin, ei voi mitään. Kokoomuksen intomieletkin joutuvat peesailemaan.

Elokuva Kirjavat hunnut ei tietenkään kykene pitämään yllä Maughamin romaanin ironista jännitettä, vaikka ylimääräistä dramatiikkaa ja joukkokohtauksia on lisätty. Nähtävillä myös komeita kiinalaisia maisemia. Puolisoiden lähentyminen tapahtuu tässä liian suoraviivaisesti. Heidän väreilevää etäisyyttään Maugham kuvaa mestarillisesti, herkkä naispääosa tavoittaa siitä enemmän. Mutta laatutyötä ja hyvää joskin hieman pitkittyvää viihdettä.

Pirkanmaa kuohuu, kun Marja Tiuraa ei hyväksytty ministeriksi. Liian suosittu on aina uhka muille. Johtajakokemusta ei ole ennenkään ministereiltä edellytetty. Ehkä Katainen arveli, ettei pääministerin lähipiiriin pidä ohjata enää uusia kauniita vapaita naispoliitikkoja.

Ike Kanerva tulee vielä tuottamaan paljon iloa meille politiikan penkkiurheilijoille. Ulkomaisetkin kollegat pääsevät nyt osallisiksi hänen kielikuvistaan. Toivottavasti ne eivät vesity käännettäessä. Odotan vesi kielellä, kuinka Ike alkaa muotoilla Nato-lähentymistämme.

Tänään on jännitettävä sitä, pääseekö Paavo Väyrynen sittenkin hallitukseen. Jos hän tosiaan saa maatalousasiat kontolleen, on yhdyttävä tv-kommentaattoriin: eipä käy kateeksi EU-komissaaria, joka joutuu Paavon kanssa vastakkain. Kunpa Matti nyt ottaisi konkarin, tulisi vähän edes väriä unettavaan hallitussopuun.

Kuinkahan täällä kulttuurissa nyt olisi suu pantava, kun ministeri ei mennytkään jakojäännöksenä, vaan sen ottaa puoluejohtaja ja hallituksen sisäpiirin vaikuttaja Stefan Wallin, joka vaikuttaa lisäksi fiksulta kaverilta. Kyllä häntä silti ehditään röykyttää ihan tarpeeksi. Löytyykö substanssia, entä visioita? Arvatkaa potuttaako Donneria. Kun posti viimein tulee RKP:lle, hänen ylimielisyytensä on ehtinyt väistyä kentältä.

Hallituksella on kaksi sormea heristelevää paimenta, presidentti ja puhemies, jotka eivät ajattele ihan samalla tavalla. Nyt on Vanhasen suuri tilaisuus kohottautua koko mittaansa. Miestä on taidettu haukkua vähän liian aikaisin.

Tiburtiuksen päivä, kesäkauden alku vanhaan aikaan. On siis palattu siihen; nythän kesä lähti täysillä. Lempeä helle hyväilee Vanajan kylän lapsosia.

Katiskat järveen, ei vielä haukipuikkareita, mutta äijät väittää että mäti juoksee jo. Minä sen sijaan juoksen lautapoikana ensin Vakerilla viikolla ja nyt Ikaalisten perällä, missä hirsiä sahattiin lähes historiallisella raamisahalla ja hyvin kävi. Paitsi että en ole luotu näin rajuun rehkimiseen. Raskas kuusilauta kimmahti työn tuiskeessa pukeilta suoraan nenään. Melkein rustot rusentuivat, mutta selvisin naarmuilla ja verenvuodolla. Vaan tulipa kasalle puolisensataa järeää hirttä, täyttä ainetta, ja leveää vuorilautaa mittava pino. Tauno oli taas tärkeänä tukena ja kymppinä. Työtä jatketaan.

Marja saa pihatöissä ihmeitä aikaan ja minäkin siivoan linnunpöntöt ja kaadan muutaman tarpeettoman puunhuiskaleen, joka häiritsee parempien kasvua. Illalla saunomme Törmällä ensimmäistä kertaa, aurinko paahtaa rantaan vielä yhdeksää käydessä niin että tarkenee venytellä alastomana seinustalla. Hämmästyttävä varhaissuvi!

Huomenna laitamme puutarhakalut pihalle, avaamme kesäkauden, sinivuokot ja krookukset helakoivat, punarinta laulaa pakahtumaisillaan, aamulla varhain jo herättää. Ihmeellistä aikaa, ja toiset siellä hallitusta kasaavat. Kuulostellaan kuinka käy.

PS On jo sunnuntai-ilta ja kuulostaa siltä, että hallitus on saatu kasaan ja kokoomus kahminut parhaat postit, kulttuuri menee RKP:lle ja oikeus vihreille. Epäsovinnaisia valintoja, mikähän Matilla meininki. Niinistö voi nyt valita kolmesta mahdollisuudesta. Kehuvat kilpaa hyvää henkeään – vaan millainen lienee henki SAK:n juhlilla Tampereella… Taitaa jäädäkin poliittiseen historiaan tämä suvinen sunnuntaipäivä.

Tavattomasti puuhaa perukirjan valmistelussa, liitteiden hankinnassa. Hämmästys oli suuri, kun verotoimisto oli muuttanut pääpostista Kaisaniemen kurviin, vanhan Murtokadun varrelle. Siellä saikin jonotella reippaat toista tuntia. Täytyy myöntää, että Hämeenkyröllä on joissain asioissa puolensa…

Lämmintä, tuulista, kevät tekee uuden rynnäkön. Aina löytyy arkistoista jotain kiintoisaa, nyt muuan Vilkunan lähettämä paperi Waltarille sotien jälkeen. Tai W:n peräti tunnolliset selvitykset apurahojen käytöstä Kordelinin säätiölle. Iski piikki sisituntoon: kuinkahan minä olen niitä tilittänyt vuosien varrella. Toisaalta työt on kumminkin tehty. Elämäkerran kokoamisessa on taas kiihtyvän seikkailun tuntua.

Kuuntelen radiosta kuinka Oulun Kärpät juhlii uutta mestaruutta. Urheilussa toimii spontaani aluepolitiikka. Soisihan Jokerienkin joskus onnistuvan, vallankin nyt kun Hjalliksella on surua. Muistan Osmo Harkimon Tulipunakukan kuvaajana kesällä 1971, todellinen herrasmies ja stadin kundi. Paheksui aiheellisesti Mikko Niskasen remuavaa ohjaustyyliä ja arvaamattomia vihanpurkauksia. Hjallis oli klaffipoikana ja sai kyytiä olan takaa, Mikko ei sietänyt helsinkiläisiä ”pappiskokelaita”, ihme kyllä minua muutaman vuoden. Ei varmaan ole Hjallista sen jälkeen yhtä paljon juoksutettu.

Matti Kassila on joskus luonnehtinut osuvasti stadilaisia filmiryhmässä, aina he erottuivat muista: hyvin pukeutuvia, harjasivat hampaansa, huolehtivat hygieniasta, reiluja ja toverillisia. Tyyppiesimerkkejä juuri Osmo Harkimo ja Tauno Palo.

Tiedonjulkistamispalkinnot kerrassaan aiheellisesti elämäntyöstä Peter von Baghille ja Matti Klingelle. Tällaisia tietokirjailijoita tarvitaan, luistavia esseistejä, sopivasti sivussa (pahimmasta) tieteellisestä tärkeilystä.

Ja mitä on sanottava ns. digisekoilusta, josta keskusteltiin valaisevasti a-talkissa illan päätteeksi. Ylen johto näyttää kadottaneen pallon katsomoon. Voin aavistella Tane äijälän harmistuksen, josta voisi käyttää vahvempaakin ilmaisua. Mies pannaan valistamaan säännöillä, jotka äkkiä muutetaan. Petteri Järvistä kannattaa kuunnella, Sisättökin siellä jatkoi hyökkäyksiään. Vanhat MTV-veijarit pääsevät taas kerran Ylen niskavilloihin hyvällä halulla. Täällä maalla on boksi, jotta nähdään Teemaa, kokemukset hyviä paitsi että kanavanvaihto kestää, kuva nykii ja pysähtelee ja tekstit katoavat. Kaupunkiasunnon osalta odotettava Ylen ja taloyhtiön uusia tempauksia.

Kaikki lapset seuralaisineen syömässä lammasta, joka onnistui marinadissa ja leivinuunissa yli omienkin odotusteni. Marja mainio emäntä. Oikein juhlavaa ja hauskaa.

On vapauttavaa kun voi katsella lasten ratkaisuja, kehitystä, ilman että täytyisi niihin yrittää puuttua. Tässä tahdon poiketa omista kasvattajistani, kiitos heille hyvästä tahdosta.

Toisena pyhänä suuntasimme Turkuun, missä juhlittiin Agricolaa – jo aamulla messussa, jota sai seurata tv:stä. Pääjuhla oli rakennettu eloisasti ja joustavasti Konserttitalossa, kulki hieman vaan ei liian lapsenmielisesti Mikaelin eri roolihahmojen kautta kieleen ja nykypäivään, unohtamatta tässäkään kansainvälisyyskasvatusta. Viittomakielinen kuoro oli liikuttava. Puheenvuorot rajattu lyhyiksi, jutusteleviksi, vain valtioneuvos Uosukainen sai pitää oikein pienen puheen. Sattuvaa sanontaa, vain pääjohtaja L onnistui kielijuhlassakin tekemään kielivirheen (”alettiin kehittämään..”) – liikaa virkahenkilöitä, kirjailijat ja kääntäjätkin puuttuivat. Lopussa Erkon Kansalaislaulussa näkyi yleisön tottumattomuus: kertosäkeet ohitettiin.

Muuten, juhlan näppärä käsikirjoitus oli Tytti Issakaisen, Vihan päivien tekijän. Kuka lienee tämä ehtiväinen nainen. Törmäämme häneen jatkuvasti.

Onkohan missään kaivettu esiin Haavikon näytelmää Agricola ja kettu? Olisiko se ulkopoliittisilta osiltaan vanhettunut? Muistan Sinisalon ja Kahran taannoin Kaupunginteatterissa, ovela näytelmä. Olikohan Holmbergin ohjaus. Teatteri ei tänään puutu vahingossa poliittiseen, ei historiassakaan. Vai tuleeko mieleen.

Vein Marjan ja houkuttelin poikanikin tyttöystävineen katsomaan Vihan päiviä Tuomiokirkkoon. Toinen kerta vain vahvisti oman vaikutelmani: merkittävä teos. Tällä kerralla kiinnitin enemmän huomiota Tytti Issakaisen tekstiin, ensi kerralla hämmästyin vain komeaa visuaalista toteutusta ja joukkojen antaumusta. Teksti on pätevää, asiantuntevaa ja ihailtavan tasapuolista: kohtaukset miltei symmetrisesti suunnitellut punaisten ja valkoisten kesken. Pohjalla ilmeisiä arkistotutkimuksia, ihmisten kertomuksia. Hauska sisäidea jakaa TT:n näyttelijät valkoisiin ja TTT:n punaisiin. Ahti Jokisen esittämän nykypapin harhailu vaikutti ensin haetulta, nyt siihenkin tuli enemmän väliinputoajan tragiikkaa. Lopun dialogi kahden eri aikakauden papin välillä selvensi ydinteemaa, Matti Hannula erinomaisen jykevä näyttelijäkin. Viimeinen sovinto ja ylösnousemus tekivät taas kuristavan kauniin vaikutuksen.

Esityksellä on ollut jymisevä menestys, ylimääräisiä paikkoja myyty esityksiin. Nytkin harras tunnelma pääsiäisiltana. Tällainen puhuttelee aidosti ihmisiä. Teatterikriitikot suhtautuivat turhan ammatillisesti niuhottaen esitykseen, jonka anti on oratorion kaltainen julistus. Seurueemme, jopa poikani, vaikutettuja tapahtumasta.

(Mitähän mahtoi ajatella entinen punasoturi, kristinuskoa tutkimaan kääntynyt Antti Eskola, jonka viisaan pään takaa esitystä katselimme..)

Paavin vaiheiden toinen osa odotti kotona; ei enää syttynyt siten elämään kuin ensimmäinen, ei edes maailmanpoliittisen murroksen kohdalla. Mutta laatutyötä silti. Kaksi hurmosta, kaksi suurta laukeamista; meidän pieni sisällissotamme ja toisen maailmansodan seuraus, koko Eurooppaa jakaneen muurin romahdus – kahden suuren sovinnon kuvaukset kannattelevat tätä pääsiäistämme.

Mel Gibsonin elokuva Jeesuksen kärsimyksistä herkutteli siinä määrin väkivaltaisilla efekteillä, että tallennekanava kääntyi eilen paavi Johannes Paavali II:n nuoruudenvaiheisiin. Sinänsä kiintoisaa poliittista historiaa; NL:n romahdus alkoi Puolasta, tässä kaukaisia alkutahteja. Sodan väkivaltaa vastaan ihmisen hengellinen urheus.

Totta puhuen Waltarikin toteaa Valtakunnan salaisuudessa Jeesuksesta: ”Prokonsuli antoi ruoskia hänet Rooman tapaan, jotta kansa olisi tuntenut sääliä häntä kohtaan ja tehdäkseen ainakin hänen kuolemansa nopeammaksi”. Näin ollen ruoskiminen ennen ristiinnaulitsemista oli Waltarin tulkinnan mukaan laupeudenteko. Mutta Mel Gibsonin menetelmällä miehestä olisi jäänyt pelkkää muusia, jota ei enää olisi kannattanut ristillä riiputtaakaan. Tämmöinen lähestyy itsetarkoituksellista väkivaltaviihdettä. Ehkä katsotaan elokuva joskus kohonnein voimin loppuun.

Lisää Waltarin nautittavaa ironiaa. Sadanpäämies Adenabar toteaa Markus Manilianukselle harmissaan ristiinnaulitsemisen aiheuttamasta huomiosta: ”Pitipä sinun osua pahana päivänä Jerusalemiin. Onneksi maanjäristys ei aiheuttanut mainittavia vahinkoja kaupungissa. No, näit siis sinäkin omin silmin Jeesus nasaretilaisen kuolevan. Vaikka mitäpä hänestä. Vuoden perästä kukaan ei enää häntä muista.”

Palattu tuuliseen Hämeenkyröön, poikani kanssa tulimme samaa matkaa Helsingistä, missä siis joku merkittävä rock-konsertti Tavastialla. Minä vain arkistoissa istuskelin, mm. Eino Jutikkalan muistoja sodan ajoilta Valtion Tiedo(i)tuslaitoksesta kuuntelin.

Vielä näin Renoirin Karkailevan korpraalin arkistossa; kummasti palasi mieleen syksyinen tunnelma vuodelta 1966 – se oli viimeinen elokuva, jonka näin ennen armeijaan lähtöä. Tuntui lohduttavalta, ajattelin että kyllä selviän kun Caporalkin selvisi noin vaikeista oloista. Minusta hän ei ole niin tyystin egoisti kuin Leo Braudy väittää vanhassa (1977) Renoir-kirjassaan, mutta vertailu Suureen illuusioon tietysti paljastaa eroja. Se humaani solidaarisuus, joka vielä läpäisi ensimmäisen maailmansodan vankiyhteisön, on tietysti kokenut kolhuja toiseen sotaan tultaessa. Sodan mielettömyyden ja ihmisen hyvyyden sekä kestävyyden mahdottomissa oloissa molemmat elokuvat esittävät suurenmoisesti.

Luen samalla Waltarin armeijakirjaa Siellä missä miehiä tehdään (1931), ja minusta kirjoittajan naiivin innostunut myönteisyys suhteessa sotaväen kuriin ja koettelemuksiin vaikuttaa aidolta. Pinttynyt lukumies ja kirjaniekka selvästi nauttii uudenlaisista oloista, tovereista ja karusta elämästä. Myöhemmin on tulkittu, että W kirjoitti tietoisen vastakirjan Haanpään Kentälle ja kasarmille, mutta kirjallisuuspoliittinen tarkoitus peittyy taustalle (jos sitä oli) puhtaan isänmaallisen paatoksen ja poikamaisen seikkailumielen hallitessa ilmeisen spontaania muistiinmerkintää.

Itse koin armeijan Oulussa Pohjan Prikaatissa vähän samaan tapaan. Oli suuri elämys kohdata ihan vierasta elämänpiiriä, Pohjanmaan poikia, muutamia helsinkiläisiä, joista tuli hyviä kavereita – joukossa Timo Fisu Kalaoja -vainaa. Missä lienevät nyt Tor Viki Kivinen, Pekka Pinko Perttula ja Dickie Dick Sulin? Entäs Jarmo Kyllä Vituttaa Lehtinen Jyväskylästä? Pitäisi pitää kertaus Tervahovin iltalomaharjoituksista. Kirjoitin klassiseen tapaan romaanitorsonkin armeijakokemuksista, mutta se ei koskaan saavuttanut tyydyttävää muotoa eikä riittävää etäisyyttä aiheeseen. Ehkä onneksi.

Sikäli olin vähän pettynyt, kun poikani suhtautui niin jyrkän kielteisesti omaan ilmatorjuntavaiheeseensa, mutta kompuroi kyllä sisukkaasti tämän huomattavasti helpotetun armeijansa minimiajassa läpi. Siitä ei tainnut tulla mainintaa Kauas pudonneet -ohjelmaan, josta edelleen tulee palautusta. Poikaa kehutaan, ei sentään minua.

Laskeudutaan hiljaa pääsiäiseen, Marja tulee, sunnuntaina lapset seuralaisineen, lammas on aiheena ja ylösnousemus, niinpä niin. Kunpa nousisin tästä kohta täyteen ja vähän parempaankin työvireeseen.

PS Joku kysyy kenen runo: Avaruuden puhki, musta mylly huhki, mitä lienee jauhanut kun ei mitään varissut. No Viidan tietysti.

Aamupäivä Ekbergillä: Markéta Hejkalová on julkaissut kauniin kirjasen Mika Waltarista ja lahjoitti lämpimäiskappaleen. En ymmärrä tsekin kielestä sanaakaan paitsi nimet, mutta vaikuttaa valaisevalta pitkin sitaatein Waltarin teoksista. Kansi armeijavaiheesta viittaa sotien ja historiamme keskeiseen osuuteen, mikä asioita tuntemattomalle onkin tarpeellista taustaa. Hyödyllinen kirja eurooppalaisille lukijoille. Muistelimme Prahan seikkailuamme syksyllä, luvassa jatkotapaamisisia Waltarin merkeissä.

Seurustelin Elina Vaaran kanssa pitkän iltapäivän, viehättävää sävyisää kirjallisuushistoriaa 30 vuotta vanhalta nauhalta. Kuva Uuno Kailaasta rikastuu, kaikki nuoren Waltarin taustavaikuttajia. T. Vaaskiven tapaus, historiallisen romaanin suuri alku vähää ennen Waltaria. Jaksaisiko lukea Yksinvaltiaan? Vaaskivi oli Waltarin tavoin ihmelapsi, mutta katkesi varhain. Sota sikäli valaiseva tausta: Vaaskivi ei kestänyt edes Ruotsin tai Oulun suojapaikassa sodan todellisuutta, Waltari taisteli sanoin ja kirjoituksin eturintamassa, kypsytti Sinuhen.