Panu Rajala

Juhlava aamukahvi parvekkeella: luettiin Aamulehdestä Tiina Nyrhisen ylistys Myllykolun Kuohusta. Ei olisi paremmin voinut mennä. Loistavaa.

Sitten tuli Kyröläisestä lisää kiitosta, joten uhkaa mennä jo överiksi. Mutta tytöt ovat tämän ansainneet, hikisen urakan tehneet. Iiris Raipalan tanssit ja liikunta saavat huomiota, samoin kaikki näyttelijät kiltisti mainitaan paikallislehdessä.

Nuoret rynnistävät. Tässähän on kolme kyröläistä sukua asialla: Raipala, Rajala ja Sillanpää. Kyllä näiden varaan yhden kesäteatterin voisi rakentaa. Lehdessä on kiva haastattelu, missä tytöt lupaavat yhteistyön jatkuvan. Vilhokin pudottelee juttua tuntemuksistaan työssään Hämeenkyrössä, armeijan ja viiden opiskeluvuoden jälkeen.

Näitä pohdittiin myös Sillanpään Seuran palaverissa Töllinmäessä leppeänä suvi-iltana ja valmisteltiin samalla ensi sunnuntain Harmaja-tapausta, jolloin Päivi Istala tulee vieraaksi. Penkit ovat paikallaan. Katariina R kertoi hupaisia kokemuksia Mukkulasta. Ensi vuoden tapahtumia kaavailtiin, Rauhamäkeä katsastettiin. Olisi ratkaisevien päätösten aika, seuran voimat hiipumassa.

Taunokin poikkesi illalla ja totesimme nuoren isännän vihityksi viime viikonloppuna. Jatkoa seuraa, lupasimme.

Mitä nyt, Matti Wacklin rykäisee asiaa Aamulehden alanurkassa: koskas Pyynikille saataisiin taas kunnon teatteria? Kas siinä hyvä kysymys.

Huittisten Ryti-ooppera alkoi kiinnostaa jo kun Anssi Hirvonen siitä eilen puhelimessa raportoi, ja tänään luemme lehdestä lisää. Ei mikään yksiselitteinen menestys näköjään, mutta odotuksia herättävä tapaus. Mentävä katsomaan. Kunpa löytyisi näiltäkin main laajakulmainen tuottaja, joka innostuisi oopperasta. Sekä anteliaita sponsoreita. Aihe olisi täällä valmiina.

Helteisen aamun aurinko höyryttää sateen kastamia peltoja. Lumoavaa nousta tällaiseen päivään. Olemme kumpikin valvoneet, ehkä käymme hiukan ylikierroksilla. Kiitollisessa muistissa vielä eilinen Myllykolun ensi-ilta; tuntui kuin usko olisi palaamassa kovan onnen kesäteatteriin. Siljan ja Alman Kuohu on kuin uusi puhdistava alku.

Sitten luotettava tuttu kertoo lukeneensa Ryti-oopperan libreton ja pitäneensä vanhan kertauksena. Hm, kuka jaksaa kuunnella hyvänkään laulajan synkkää monologia puoltatoista tuntia, hän ihmetteli. Lykkäämme Huittisiin menoa, ehtiihän tuon syksymmälläkin. On vähän kiireitäkin.

Sen sijaan tv-sarjan Ryti oli illalla vaikuttava Pertti Sveholmin hahmossa. Hyvin kirjoitettu sarja, vain hivenen ylidramatisoitu kuten kai pitääkin. Ribbentrop-allekirjoitus kieltämättä nerokas juoni, joka koitui raskaaksi Rytille. Vielä 70-luvulla häntä pidettiin varsinaisena päärikollisena. Hyvitys on myöhäinen mutta sitä täydempi.

Kirsti Mäkisen kanssa jälkipuintia Vammalasta; naurupäivien menestys yllätti tekijänkin. Kuulen vasta, että Petri Tamminen on pitänyt lauantaina hämmästyttävän esseemuotoisen puheenvuoron miehen naurusta. Sepä jäi meiltä kuulematta. Varmasti ilmestyy pian jossakin.

Lenkillä ja uimassa lempeässä ilta-auringossa. Maailma ei tästä enää kaunistu.

Vammalan päivät takana, kovaa hommaa. Vaikka vain käyskentelisi ja katselisi ja tapaisi tuttuja. Vesa kertoi että hänen tyttärensä olivat kuolla nauruun, kun isä lähti ”Vammalan vanhan kirjallisuuden päiville”. Kai se kuulostaa koomiselta kouluikäisistä. Nauru oli teemanakin.

Päivillä on paitsi kivaa aika paljon asiaakin. Jonkun verran tosiaan naurettiin, enimmäkseen kuitenkin puhuttiin ja kuunneltiin. Valtava väkimäärä jäykistää väkisin. Olin puheenjohtajana Naurun paikoissa, yritin rakennella siltoja puheenvuorojen väliin. Parhaiten tehosivat Jaakko Hämeen-Anttilan oppineet kiemurat ja Ilmari Susiluodon venäläisvitsit. Ihminen kaipaa naurua. Vähemmän se kaipaa viisaita analyysejä. Vielä vähemmän se tänään kaipaa julistusta.

Hesarissa oli puhe huumorin puutteesta nykyromaaneissa, ehkä siinä on perää. Ainakin huumorin muodot ovat muuttuneet, sävyt joko koventuneet tai piiloutuneet. Siitä puhuin minäkin entisen oppilaani Anna Sirenin haastatellessa Tampereen radioon.

Seela Sella ja Veikko Honkanen ovat loistavia artisteja, lausujina ja lukijoina erinomaisia. Esityksiään kuulimme sekä salissa että kaupungin vastaanotolla. Vahinko että Kirjatoukkien iltamat on haudattu, nyt kansa jakautuu kahteen luokkaan, jotka eivät illan mittaan kohtaa.

Paras esitys tuli pakinaseminaarissa tänään aamupäivällä. Pasi Puupponen kertoi hienosti isästään Aapelista, lämpimästi ja suorasukaisesti. Seelan ja Veikon pakinanäytteet kruunasivat kirjailijaprofiilin. Bisquit oli siinä oikeassa, että pakinoitsijat ovat kuoleva laji. Onko enää muita kuin hän ja Pitko. Tärkeitä kolumnisteja kyllä riittää joka oksalle. Pitäisikö ryhtyä pakinoitsijaksi? Olli teki kuusi pakinaa viikossa kuten Jukka Sarjala muistutti, aina iskeviä, mutta apuna olivat myös monet formulat ja tutut tyypit. Aapelin vakavampaa poliittista puolta en muistanutkaan, hyvä kun Pasi siitäkin kertoi. Mainio seminaari.

Kaikkiaan vaikutta siltä, että päivät onnistuivat paremmin kuin aikoihin – ainakin julkisuudella mitaten. Kirjallisuuskerhojen ja lukupiirien läpimurto merkittävä. Ohjelmatoimikunnan puheenjohtajan Kirsti Mäkisen suureksi voitoksi on kirjattava tämä päivien huipennus. Hän ideoi teeman ja uudistukset.

Miten onkin vaikea vääntyä juhannushuhmeesta arkeen. Kolmen uljaan hellepäivän putki saunoineen, kokkoineen, sahtipäniköineen, pitkine lounaineen, seurusteluineen, souturetkineen jättää jälkensä jo tämän ikäiseen, askel tuntuu raskaalta.

Mutta selvitty on ja sehän on pääasia.

Pyöräilin Myllykoluun silmäilemään harjoituksia, joita Alma siellä määrätietoisesti ohjaa. Näin saan samoilla vapaana tuttuja puskittuneita polkuja, kuunnella puron lirinöitä, seurata näyttelijöiden kokoontumisia, ihastella hienoja pukuja, tavata joitakuita tuttuja ja kuulla ohjaajan ohjeita. Monet muistot kulkevat. Samalla silmään sattuu entistä pahemmin teatterin katsomon huono kunto ja koko alueen tietty huoleton hoito. Museo on kiinni suurimman osan kesää. Monenlaiseen raivaukseen olisi aihetta. Mutta ehkä sillanpääläiseen henkeen kuuluu tällainen suurpiirteisyys. Täällä ei totisesti yritetä kilpailla matkailijoista.

Kun otamme futismatsia kesäaamuisin, voimme huomata kuinka huolekkaasti urheilukenttää kunnassa hoidetaan. Sinne riittää palkattu kokopäiväinen hoitaja, joka kastelee nurmea ja kunnostaa paikkoja ja vahtii kentän koskemattomuutta joskus turhankin tarkasti. Tämmöistä ei kirjailijamuseoon osattaisi edes unelmoida. Onhan kenttä kovemmassa käytössä kuin joku Myllykolu, mutta ihmisiä taitaa molemmissa lopulta käydä yhtä paljon ja vieraita jälkimmäisessä enemmänkin.

Istuimme iltaa kerrankin kaikkien lasten kanssa ja puhuimme tulevaisuudesta, elämän uusista järjestelyistä. Suosittelen tällaista rauhaisaa suorapuheista istuntoa perheen kesken, kun monet asiat jäävät kevään ja talven töissä vähälle käsittelylle. Nyt mennään uuteen vaiheeseen hyvässä yhteisymmärryksessä, ja lapsetkin tuntuvat uskovan (sopivan pisteliäinä) isän kolmanteen yritykseen. Marja onkin Tarvasjoella vielä kerran muuttoautoa lastaamassa. On hänellä apureita, minut on vapautettu muihin järjestelyihin, sillä erilaista valmistelua riittää.

Ihmeellistä, näin pitkällä ollaan. Suvi kääntyy ja elämä.

Suomen syksy alkaa aavisteleida aivan kohta, väittää Sillanpääkin, mutta nyt emme kuuntele häntä. Valoa on vielä ja ihmiset suviyössä ihanimmillaan.

Kokko on valmis ja kyllin komea, katiska nostettu kuivumaan, järvenpinta tyven. Mitään ei pitäisi nyt puuttuman.

Juhlamieltä kohentaa myös oikeutettu voitto kylämme suuressa tiesodassa. Maahanmuuttaja, toimekas tohtori halusi katkaista vanhan taksvärkkitien, jota pitkin Ylivakerin Tauno on ikänsä hakenut traktorilla metsästä tarvepuita muutaman kerran talvessa. Taksvärkkitie on myös luontopolun ja Taatan taipaleen merkitty ja opastettu reitinosa. Vähäinen kulku tontin laitaa myöten kaukana talosta olisi ollut kuulemma ”kohtuuton haitta” uudisasukkaille. Ihme kyllä järki ja oikeus voittivat kuumenneen kiistan tietoimituksessa, joten Tauno ja poikansa Lauri uutena isäntänä saavat jatkaa puitten hakua, samoin me vaeltajat kulkea vanhaa tunnelmallista tietä Myllykoluun. Kiitos kaunis siitä!

Mutta oireita nämä elkeet ovat: kuinka vanha kylähenki voi vaurioitua, kun maat kovalla hinnalla siirtyvät kaupunkilaisille tulokkaille. Heissäkin on huomattavia eroja kuten olemme kokeneet. Naapurisopu tällä meidän kulmalla on säilynyt erinomaisena.

Ja sitten vaan juhlimaan, sahtia hakemaan, saunaa lämmittämään, vieraita odottamaan ja kokkoa polttamaan. Koko vanha programmi toimeen. Mutta kohtuudella, harkitusti, vailla hurjastelua hehee.

Oikein herkkää ja runollista Juhannusta kaikille!

Pyynikistä jatkuu jonkun verran keskustelu. Yksi puolustaa tavallisen kansan oikeutta nauraa itselleen, toinen paheksuu humalaisella naurattamista. No sitähän on tehty aikojen sivu, se on suomalainen leipälaji. Murheellista silti.

Kun tässä eräs kommentoija huomauttaa, ettei kesäteatteri ole intellektuelleja varten, niin voisipa vastata, että eihän Linnakaan intellektuelleille ensin kelvannut, vaan tavalliselle kansalle. Tulivathan ihmiset oikein joukolla Pohjantähteä ja Tuntematonta katsomaan Pyynikille vielä 10 vuotta sitten. Mihin aika on äkkiä muuttunut? Nuoret intellektuellit katsovat niitä nyt Suomenlinnassa. Ulkoilmateatterilla voisi olla samat kriteerit kuin muilla, kasvattavatkin tarkoitusperät. Vai onko ihmisiä, jotka maksavat mielellään ihan tyhjästä huvista. Ilmeisesti.

Muistettakoon että maailmandramatiikan huiput luotiin Kreikassa taivasalla, Pyynikin kaltaisissa teattereissa. Onko ihmiskunta degeneroitunut helpon naurattamisen karjaksi runsaassa 2000 vuodessa vai onko tason madaltuminen vain aikamme pohjoinen ulottuvuus? (No jaa, nopea vastaa ettei Aiskhyloskaan ylen hienoja keinoja käyttänyt jostain roomalaisesta Plautuksesta puhumattakaan. Huvitellaan siis vapaasti kukin tavoillamme.)

Linnasta ja Pohjantähdestä keskusteltiin Harakan ohjelmassa itsensä presidentin kanssa. Sama sopusointuinen hymistely jatkui, kukaan ei aseta yhtään tulkintaa kyseenalaiseksi. Miten olisi Linnan uudelleen arviointi tänä aikana? Ei elettäkään siihen suuntaan. Kukaan ei tietenkään muista Sillanpään Hurskasta kurjuutta, kun ihmetellään miksi kapinasta ei aikanaan puhuttu. Se oli aikalaisraportti verekseltään 1919. Näkemykseltään ehkä kestävämpi ja syvällisempi kuin Linnan kuten Matti Pitko Aamulehdessä huomauttikin. Mutta Linnalla oli käyttöä 60-luvun sukupolvelle ja myöhempinä vuosikymmeninä. Entä nyt? Siitähän pitäisi keskustella. Mutta ei, Harakka vilkuilee vuoroin lunttiaan ja vuoroin Kortelaista eikä Halosen sinänsä punnitulle puheelle löydy mitään vastavoimaa tästä nuoremmasta polvesta. Miksi muuten kirjallisuusihmiset eivät tee kirjallisuusohjelmia? Jospa Jaakko Syrjä ja Yrjö Varpio olisivat keskustelleet Halosen ja vaikkapa Jari Ehrnrothin kanssa. Siitä jotain olisi tullut, aika olisi pitänyt kolminkertaistaa. Miksi keskustelut ovatkin niin lyhkäisiä ja pintapuolisia.

Melkeinpä harmillista, että Teema lähettää loistavia uusintoja pitkin kesää. Onko tässä nyt katsottava ruutua vai tallennettava muisti täyteen? Berlin Alexanderplatz kouraisee lopuillaan, Idiootti alkaa uudelleen ja varsinkin kauan odottamani Kotiseutu (Heimat) – suuri kiitos joka tapauksessa.

Komea henkilökuva on Peter von Baghin dokumentti Tapio Rautavaarasta, hienoa että sekin saatiin uudelleen lähes 30 vuoden jälkeen. Ehkä se on tullut tässä välissäkin, mutta oma muistikuvani on kaukaa ja toistui nyt melkeinpä parempana, verevänä, rehellisenä, tunnelmaltaan koskettavana. Kuinka Petteri löytääkin puhuttelevat filminpätkät ja leikkaa ne oivaltavasti ja erehtymättömällä rytmillä henkilön elämänkaareen. Suurella rakkaudella ja arvonannolla tehty kuvaus aikansa sankarista.

Kapan viikonloppuinen kuvaussessio tuottanee hyvää saalista. Kuvaus aiheesta Hämeenkyrö Martti Kapasen silmin. Jännittää jo etukäteen.

Laskeudutaan juhannusviikolle, pientä valmistelua. Romaani makaa teloillaan, Waltari nousee taas työpöydän keskiöön. Nautitaan nyt kesästäkin vaikka vähän viilenee, Marja täällä taloa mittailee että mistä aloittaisi. Kaikki hyvin, mielenrauha syvin.

Hektinen loppuviikko: Marja muutti meille, suuri tilintarkastusjuhla Ikaalisissa, Alma ja Eeva-Liisa pyörivät Myllykolun näytelmää valmistellen, Katariina Romppainen pistäytyi haastattelemassa, media virkeänä, Pyynikillä ensi-ilta ja Kapa ilmaantui taas kuvaamaan. Kaiken keskellä romaani tuli loppuun katsotuksi ja lähetetyksi.

Olemme kyllä hämmästyneet Pyynikin esityksestä, lähinnä siitä että tämä ystäväni Heikki Luoman Mooseksen perintö (tv-sarjan live-uusinta) näytti uppoavan ihmisiin niin täydestä. Kun se ei meitä jaksanut huvittaa juuri ollenkaan, niin liioiteltua ja karrikoitua oli satiirin yritys, niin äärimmäisen simppeleitä nauratuskeinot. Ehkä vika oli meissä.

Tänään luemme Aamulehdestä, että mopolla kännissä kaahaava kanttori kuuluu jo komedian historiaan! Me kun kiusaannuimme joka kerta kun tämä kiljukaula näyttämölle päräytti sekoilemaan. Siis mikään ei ilmeisesti huvita suomalaisia enemmän kuin humalainen kohellus: mitä kohelimpaa sen palkitsevampaa.

Liian pitkä esitys oli tuottanut tiivistystuskia niin että ohjaus oli unohtunut, ainakin henkilöiden osalta: jokainen huusi minkä jaksoi yksiviivaisesti ja vailla turhia vivahteita. Tyhjät kohdat korvattiin kiivaalla autoilulla.

Hiljainen hetki Pyynikin menneiden vuosikymmenten merkittäville esityksille: klassikoita Shakespearesta Linnaan. Kiitollinen muistolause Jukka Kajava-vainaalle, joka ne aina pani paikalleen, niin hyvät kuin huonot.

Tunnen liiankin hyvin ne talousvaikeudet, joista Pyynikin kunniakkaan ohjelmiston roima nykykevennys sai alkunsa, mutta ei sekään oikeuta näin pitkään jatkuvaa alennusmyyntiä vai kuinka. Siitä on se seuraus, että yleisö tottuu limboihin eikä osaa enää parempaa kaivatakaan. Pitäisikö ottaa tauko kesäteatterien katsomisessa.

Virkistäviä tapaamisia pitkin päivää; ilahduttavinta että Pälsin loistokkaat Hämeenkyrö-kuvat löytyivät viimein museosta, joka remontissa ties kuinka kauan. Kapa niitä katselkoon kun pääsee taas kuvailemaan. Silloin 1935 voitiin vielä puhua sillanpääläisestä maisemasta, todella.

Puhuin puhelimessa Järvenkylän asukkaan kanssa, joka oli kerrassaan järkytetty siitä, kuinka kaunis vapaa järvenrantamaisema on kaavoitettu piloille: ahtaille tonteille noussut korkeita talorumiluksia. Hinnat tietysti huipussaan. Sitä menoa jatketaan, uskon ma.

Kangasalle Ramppi-teatteriin: Aulis Aarnion Kostian pappi -romaanin toinen uusittu sovitus samalla paikalla, siitä kai koko teatteri alkoi, joten yksi kierros on kierretty. Tulipunainen ratsastaja jatkaa vankkaa linjaa: tutkittua historiaa, viisaita ja vakavia ajatuksia. Jussi Saari Ithalinin roolissa on kovasti kehittynyt ja karistanut maneereitaan. Lienee ohjaajankin Sina Kujansuun ansiota suuresti. Kaikki näyttelivät vaivattomasti, joukot hallinnassa, samoin hevoset.

Vip-illallisilla hauskaa seuraa, varsinkin räiskyvä emäntä Arja Saijonmaa, jolle pitäisi kehittää hyvää tekemistä Suomessa, teatteria tai muuta estradia.

Samaa 1700-lukua elimme molemmat Marjan kanssa, hän viimeisessä Armfelt-näytännössään Tarvasjoella. Kaari Utrion esitelmässään kuvailema todellisuus ei näissä suurmies- ja pappisnäytelmissä tietenkään nouse esiin: kuinka köyhää, uhattua ja kivulloista kansan elämä todella oli. Kulttuurihistoriaa kuvaillaan ylätasolta ja hyvä niin, opettavaisia ja tarpeellisia teatteritapauksia yhtä kaikki.

Ike Kanervan päivä, siellä poika säteilee Condoleezza Ricen kanssa. Miten onkin ollut viime aikoina takkuilevaa tämä suhde Yhdysvaltoihin. Kekkonen jo avasi linjat Kennedyn kanssa, ja sen jälkeen useimmat USA:n presidentit ovat vierailleet jopa Suomessa, Johnson varapresidenttinä, lisäksi ainakin Ford, Reagan, Bush sr ja Clinton kävivät täällä.

Jos Condoleezza tosiaan tulee Turkuun, uskomme että Ike ja Sedu Koskinen järjestävät hänelle kunnon bileet. Juhlittava Iken sanoin ”yläkvarttaaliin”.

Uusi tv-ohjelma puhui Remarquen romaanista Länsirintamalta ei mitään uutta, mutta keskustelu oli pettymys. Kun vanha kunnon Linkola tapansa mukaan kärjistää, eikö toisten tulisi edes vähän panna vastaan eikä hövelisti nyökytellä. Mitä pasifismi olisi auttanut isänmaatamme 1939? Ovatko suomalaiset Afghanistanissa muka sotimassa? Onko meillä militarismi tosiaan nousussa, kun varuskuntia lakkautetaan. Kysykää edes.

Sen sijaan Paasilinnan Jäniksen vuoden uusin versio Komediateatterin pihalla oli odotusten mukainen ensi-illassaan: pikkunäppärä, tyyppikomiikkaa korostava, luonnonläheisyyttä pikemmin hylkivä. Tämän tyylilajin toi Kotkaniemi meille Agapetuksillaan. Paasilinnan aikanaan huima oivallus Kekkosen vaihtumisesta vuoden 1968 vaiheilla vesittyi perusteellisesta käsittelystä ja osoitti idean kuluneen jo käytöstä. Lopun karhunhiihto oli myös aika hölmö, mutta jänis (Elsa Saisio) varsin hurmaava.

Tuli mieleeni, että teatterit voisivat sopia, ettei missään enää laulettaisi rintamasuunnassa yleisölle reippaita lauluja, mutta peruin samassa: nämä ovat hyviä taukoja ajatella muita asioita.