Panu Rajala

Roomassa piti vain istahtaa, vähän kävellä, mutta riensimmekin paikasta toiseen.

Marja kekkasi John Keatsin museon ja kuolinhuoneen espanjalaisten portaitten kupeella; samassa huoneistossa Axel Munthe piti vastaanottoa. Kiintoisa löytö. Löysimme uudelleen myös Basilica St Clementen Colosseumin takaa, mutta tämä Rooman vanhin kirkko (lattioiden alla) ei ollut auki. Waltarin lempikirkko aikoinaan, olen siinä kerran käynyt, en silloinkaan pohjakerroksessa. Mutta olihan vaikuttavaa ottaa vermutit kuun paisteessa Colosseumin kupeella. Jatkoimme istuskelua Piazza Navonalla kaiken markkinahälyn keskellä, silti tunnelmaakin.

Olisin mieluusti kokeillut onneani uudessa yökerhossa Via Veneton vaiheilla, mutta vahingosta viisastunut vaimoni ei ollut aiheesta innostunut, joten enpä lähtenyt minäkään yöllä seikkailemaan. Kun muutama ystävällinen sielu on pahoitellut viimekertaista ”ryöstöä” Milanossa, lohduttakoon heitä tieto, etta kyse oli vain kiskurimaisista hinnoista ja huijauksesta olemattoman ohjelman suhteen. Ei mistään pahemmasta, onneksi toistaiseksi.

Aamulla ehdimme rauhassa käydä Pietarinkirkossa, missä ei nyt ollut tungosta, vaan rauhallista, jylhää. Pietarin varvas on päällystetty suudelman kestävällä tohvelin näköisellä suojuksella!

Kohta kone nousee Ateenaan.

Rooma tavoitettu. Syyskesä hehkuu. Mika Waltari täyttäisi tänään 99 vuotta. Kohotin camparilasini Via Venetolla katukahvilassa lähellä Mikan hotellia Capricea, joka tilapäisesti suljettu. Täällä hän kiireettömästi kuljeskeli ja tapaili salamyhkäistä koiradaamia sekä sitä hauskaa huijaria, josta matkakirja Lähdin Istanbuliin kertoo. Huh hellettä edelleen. Heilahdimme bussilla Amalfista Napoliin ja sieltä junassa tänne tuttuun ikuiseen kaupunkiin, Marjalla toinen, minulla viides kerta. Kertailemme kokemuksiamme.

Kohotan toisen lasillisen sitä paitsi Töölön kirjaston Waltari-huoneelle, joka vihitään käyttöön tänään. Waltari-seuran puheenjohtaja Anssi Arohonka lausuu siellä valittuja sanoja, minulla lienee pätevä syy poissaoloon, mutta hengessä mukana. Täällä on vielä elämäkerran kannalta tärkeitä paikkoja katsottava. Lukenut Nuoren Johanneksen tarkasti taas melkein loppuun, siihenkin palattava. Mikä teologisen asiantuntemuksen satiirisesti herkutteleva tarkkuus! Johanneksen matkassa vähitellen kohti Istanbulia.

Positano, viileä rantakahvila. Pienen kamppailun jälkeen saan koneen toimimaan. Helle jatkuu, huitelee 30 asteissa. Tulimme laivalla Amalfista, missä mainio tukikohta. Kiipeilyä huimilla rinteillä, uiskentelua suolaisissa aalloissa, vapaata kuljeskelua. Hitosti turisteja, varsinkin remukkaita amerikkalaisia.

Vähän taaksepäin: Caprissa Axel Munthen huvila San Michele kuuluu maailman kauneimpiin, kannatti ruuhkassa kiivetä sen rauhoittaville pergoloille, roomalaisten pylväiden ja veistosten ylvääseen siimekseen. Luimme kilpaa Munthen teosta, hyvin pysyttiin kärryillä, koettiin yhtaikainen elämys. Joskus kirja syvenee paikan päällä, niin käy tälle muistelmalle.

Sorrenton musiikilliset muistot jäivät, teatterin matkailumusikaalin koristeelliset asetelmat unohtuivat, sillä Amalfin takarinteillä tarjoutui Ravellon perinteistään rikas musiikkifestivaali, meille muhkea pianokonsertti ohjelmana Beethoven, Chopin, Liszt ja Brahms. Tarmokkaasti paukutti flyygelia mestari Constantinos jotain, epäilemättä tunnettu taituri. Amerikkalaiset turistit kunnostautuivat poistumalla joukolla kesken konsertin. Tuli jano terassille.

Paluumatka bussilla Amalfiin henkeä kiihdyttävä: bussikuski veteli pimeässä serpentiineja jyrkänteillä yhdellä kädellä ja puhui toisella kännykkään. Hengissä ihme kyllä tultiin perille. Hauskaa sakkia, pohjoinen turvahakuinen liikennekulttuuri kalpenee. Taidetaan vaihtaa maisemaa, bussilla Napoliin ja siitä junalla Roomaan.

Lasketeltu Italian kaunista vuorimaata alas saappaanvartta Milanosta Orvietoon ja nyt Sorrentoon. Rautatiet toimivat hyvin ja aikataulussa, kuinka Suomessa?

Sanovat Milanoa kuivaksi muodin ja kaupan kaupungiksi, panemme vastalauseen. Duomo ja aukio sen edustalla, kävely kirkon katolla panevat jo hengästymään. Tietysti katselin paikkoja Waltarin silmin, katsastimme jopa suosikkiyökerhonsa Porta d’Oron joka lienee kovasti muuttunut, meidät puhdistettiin rahoista miltei mafiatyyliin. Mutta La Scalan baletti Don Quijotte korvasi pienet aineelliset menetykset loisteliaalla tanssilla a la Nurejev.

Orvieto on vanhastaan tuttu kylä vuoren harjanteella, hauska oli uusia tuttavuus. Marja ihastuksissaan Waltarin hotelli Realessa (retroa 50-luvulta) ja kapeilla kujilla, Piazza del Popolon markkinoilla, vuoren sisään kaivetuissa luolastoissa, etruskimuseossa ja lopulta tyylipuhtaassa trattoriassa.

Junassa keinahdettiin edelleen tänne Sorrentoon, uusi paikka kummallekin mutta miksei joskus palattaisi. Luemme Marja suomeksi ja minä ruotsiksi Axel Munthea tietysti, sillä huomenna purjehdimme Caprille ja kiipeämme San Michelen harjanteelle. Helteet jatkuvat, iltapäivä sujahti Villa Marian uima-altaalla, pienillä ostoksilla ja laiskasti lueskellen. Niin, tämähän on häämatka, kohta asetumme kunnolla lomailemaan ja vapaudesta nauttimaan kunnes tutkimukset taas kutsuvat.

Terveisiä kotiin viilenevien syyssäiden kourissa eläville, taloa ylläpitäville. Kestokykyä ja reipasta mieltä!

Kunnostamme Villa Viehätystä ja lähdemme viimein, ensin Helsinkiin, huomenna Milanoon. Matka häiden ja Waltarin merkeissä täydentyy. Mutta talo elää ja voi hyvin, asujia ja työntekijöitä riittää kolmen viikon ajan . Voimme jättää kissan huoletta paljon vartijaksi.

Etsimme Helsingissä illalla ruokapaikkaa, olihan vaikeata. Sarvi Kyröskoskella olisi varmasti auki. Lopulta löytyi Aleksilta nuorisopaikka. Kaikki kunnossa. Matka voi alkaa.

Eräs ennätys, ainakin tapaus joka ei hevin toistu.

Monsieur Jacques eli Jaakko Laaksonen, ranskan opettajani, järjesti 50-vuotisen elämänsä kunniaksi juhlapäivälliset, jotka kestivät kellon ympäri 12-24. Ja toden totta, korkeatasoista 12 ruokalajin ateriointia suoritettiin kellon tarkkuudella, tunti per ateria, jaloittelua ja pitkässä pöydässä kiertävä plaseeraus. Ohjelmaa aina lomassa. Ja ihmiset (etupäässä kouluväkeä, Jaskan kollegoita) kesti vät päivällisen urhoollisesti alusta loppuun, jopa nauttien ja vatsaansa hellien, henkeäkin virvoittaen.

Kerkisin hyvin ajella välillä Marjan kanssa Kauvatsalle pitämään esitelmää Tarmo Kunnaksen ja Oskari Jalosen pyöräilyjoukkueille Sillanpään kauvatsalaisista juurista. Tarmo tarjosi muhkeata cuscusia ja jäimme paitsi vain kolmesta ruokalajista Jaskan kunniapäivällisillä minne palasimme. Melko mahtavaa. Tuskin toistuu kohdallamme.

Maanpuolustuskurssi kokoontuu Säkylässä tarkastaen Porin prikaatin ja erityisesti nopean toiminnan joukot. Valmiudessa tuntuivat olevan. Pirkaatinkenraali Markku Nikkilä valisti ajankohtaisista kysymyksistä, katseltiin näytöstä, saunottiin ja nautittiin hieno illallinen upseerikerholla.

Samaan aikaan puolustusministeri paukuttelee kovaa tekstiä Washingtonissa, siitäkös pärinää riittää, kun joku sanoo sen mitä kaikki ajattelevat.

Merkittävää kaupantekoa Hämeenlinnassa; vanhempien huvila Iittalassa myyty, haikeaa ja helpottavaa.

Samalla matkalla jätän Otavaan korjatut vedokset; Kuningasajatus ilmestyy lokakuussa.

Ja kirjallinen kiertely jatkuu Järvenpäähän, missä Juhani Ahon seura järjestää perinteisen seminaarin, nyt elämäkerrallisuuden vaiheilta. Samoja teemoja kosketeltiin kuin tietokirjailijat Helsingissä. Minulla oli pyydetty kommenttipuheenvuoro, johon sainkin sytykkeitä niin Niemen Jussilta, Anna Kuisminilta kuin kahdelta nuoren polven tutkijalta Minna Maijalalta ja Päivi Koivistolta. Kuulin käsitteen autofiktio, joka tarkoittaa fiktiivistä muistelevaa teosta, jossa kirjailija esiintyy itse omalla nimellään. Melko tarkkaan määritelty, mutta ainakin Kalle Päätalon Iijoki-sarja on kai maailmankirjallisuudessa ylittämätön autofiktion kuningas laajuudeltaan ja kaiketi tarkkuudeltaankin. Sitä tutkija ei tullut maininneeksi, pari uudempaa kirjasta kyllä, Saision ja Hotakaisen. Entäs alter egot, eivätkö mahdu autofiktion piiriin? Oikean nimen käyttö on jokseenkin formaalinen lajiperuste.

Arkiston Anna oli kekannut hauskan muistelman Minna Nikanderilta, myöhemmin Markkulalta, joka oli yhden kesä Ahon kihlattu. Ilmeisiä yhtymäkohtia J.H. Erkon kihlattuihin. Tällaiset virkistävät muuten vakavaa seminaaria. Kiinnostavaa sinänsä, että nuori tutkimus on uudelleen kiinnostunut biografiasta, kun muistissa ovat menneiden vuosikymmenten ankarat ja ahdaskatseiset porttikiellot siihen suuntaan kirjallisuudentutkimuksessa.

Saatiin lohikeittoa ja kahvia ja leppeätä seurustelua, yleisöäkin riitti ihmeen paljon, vaikka oli heleä syyskesän iltapäivä. Ajelin viimein takaisin Kyröön ja ehdin saunaan Törmälle. Uutisvuoto jatkui entistä hölmömmän tuntuisena.

Joku tässä ihmetteli kuinka jaksan hypätä kaikissa ”kissanristiäisissä”. No sitähän en todella tee, maalla neljännesvuosisadan asuneena tunnen hiljaisuuden ja yksinäisyyden. Mutta nyt näitä kertyi.

Tietokirjatapahtumassa Tieteiden talossa käytävä keskustelemassa siitä ikuisesta faktan ja fiktion suhteesta, josta ei hevin selvää tule. Pirjo Hiidenmaa meitä usutti puheenjohtajana, Paula Havaste ja Sirpa Kähkönen asiallisina keskustelijoina. Mitähän saimme sanotuksi. Ainakin sen että romaanin keinoin historiallinen asiakuorma tulee lukijalle läheisemmäksi, saattaa vaikuttaakin. Väinö Linna jo vahvisti, että Pohjantähti vaikutti emotionaalisesti, vaikka samat seikat oli historiantutkimus jo tuonut esiin. Siinä romaanin vahvuus. Silti arvostan kovia tosiasioita, minusta historia ei ole pelkkiä tarinoita kuten nyt trendikkäästi tahdotaan väittää. Eläköön edelleen hyvä tosipohjainen lähdekriittinen tietokirja.

Pyörähdeltiin Filin vastaanotolla jokunen tuokio, Lasse Lehtisen, entisen Lontoon toverin tapasin pitkästä aikaa sekä muita asiaan kuuluvia tietokirjailijoita. Tiina Lehtorannan kanssa mietimme sen Waltari-näyttelyn nykyistä kohtaloa, liekö laatikot rahdattu Pariisiin. Lupasimme lähteä tutkimusmatkalle, kun saamme kohdeapurahan.