Panu Rajala

Palasin Kirkkonummelta, missä rattoisa kirjallinen iltama kokeneen sirkustirehtöörin Heikki A. Reenpään henkevällä johdolla. Kovin sotaiseksi meni keskustelu, sillä kolme meistä oli kirjoittanut vuoden 1918 tapahtumista (Sture Lindholm, Antti Tuuri ja mä) ja vielä oli Viipurin menetystä koskeva uusi teos, esittelijänä Eeva Tammi. Itsenäisyyden juhlasyksyä eletään, tammikuussa tulee 90 vuotta kapinan alkamisesta, joten muistelemista ja tutkimista riittää varmaan vielä seuraavat 10 vuotta ja pitempäänkin.

Katselin alussa aikani kuluksi Kirkkonummen kirkkoa, missä venäläiset pitivät tansseja ja hevostallia Porkkalan miehityksen aikoihin. Hautakiviä kannettiin silta-arkkuihin, kertoi paikallinen kirjakauppias. Reenpää esitti Helsingin liittämistä Kirkkonummeen, missä olisi lisämaata tarjolla kuulemma helpommin kuin Sipoon suunnalla. Kirkkonummen erinomaisuudesta kuulimme häneltä paljon, samoin siitä kuinka sodasta 18 olisi kirjoitettava, luennoitsijana Raija Oranen.

Ainoa poikkeava esiintyjä oli pitkä tumma Minna Andersson, joka on kirjoittanut kirjan esiäitiensä synnytyksistä eri aikakausina. Yleisöä koulukeskuksessa satakunta, keskusteluun ei juuri jäänyt sijaa, meitä oli niin suulaita esiintyjiä.

Täällä sitä nyt ollaan taas, kotoisalla Sepänkadulla puiston kupeella, syksyn suhistessa puissa ja lennättäessä lehtiä käytävillä. Syvä lokakuu. Olen onnellinen paluumuuttaja, vaimoni yhtä innoissaan.

Tapasin päivällä vanhan matkatoverin Faruk Abu-Chakran, jolla on lennokkaita ideoita Waltari-juhlien varalle: arabimaailmaa pitää ottaa mukaan ja järjestää kunnon sessio Pariisissa, miksei taas Alexandriassakin. Sain häneltä esitelmän Taha Husseinin ja Waltarin suhteista, tunnettehan Husseinin, sokean arabirunoilijan…

Mutta juhliihan Sillanpääkin ensi vuonna; pidimme yleiskokousta Hämeenkyrön kirjastossa lauantaina ja hahmotimme tulevia tapahtumia. Valitettavasti en nyt ehdi mukaan kovin intensiivisesti, mistä Kyrössä ollaan luultavasti laajalti tyytyväisiä. Järjestelimme Viehätystä talvikuntoon, heitimme taas hyvästit ja jätimme kissan Tyynen hyvään hoitoon. Eipä jäänyt kaipuu painamaan, aika aikaa kutakin.

Mollen lähtö kyllä hiljensi muutamaksi toviksi, pani muistelemaan.

Kun IS muistokyselyynsä siteerasi vain niukasti ja senkin väärin mietteitäni, pitäisi ehkä kirjoittaa raskaan sarjan elokuvamiehestä vielä jotakin. Kesä 1969, jolloin taottiin Siunatun hulluuden käsikirjoitusta Mollen kotkanpesässä Sorsasalon kalliolla, on totisesti jäänyt mieleeni. Mutta en nyt sentään väitä, että hänellä silloin VIELÄ oli ”yritteliästä energiaa” – olipahan vähän positiivisempaa, elämänuskoisempaa mieltä kuin sitten myöhemmin…

Maa on syntinen laulu sitten sarjassaan toisenlainen, vieläkin vaikuttavampi elämysten sarja. Taittui väkevä tahtomies, mutta työ tuli kyllä tehdyksi.

Kiven päivänä siirryttiin vaihteeksi Hämeenkyröön Tampereen kautta, missä aika heppoinen kirjallinen tilaisuus Sokoksen kahvilassa, selvittiin siitäkin. Kirjahan tuli laatikossa juuri sopivasti Kiven päivänä, joten täytyy siitä jossakin hiukan puhua. Ja kotoisaa oli tietysti keinahtaa Viehätyksen pinmeään pihaan, silmitellä kuukauden tauon jälkeen tätäkin residenssiä ja syksyn kirjavuutta pakkasaamusella. Muutama päivä tässä vierähtää.

Aurinko heittää kiilan Engelin aukiolle. Juhani Aho katselee jalustaltaan merelle levollisena kuten aina. Ykkösen raitsikka kolistelee kohti Kauppatoria. Ah Helsingin aamua.

Päässyt kunnolla taas Waltariin kiinni. Eilen Maaseudun Tulevaisuuden Stina Haaso tarjosi lounaan Elitessä ja kyseli kaikenlaista; olihan W lehden ahkera arvostelija 10 vuotta 1932-42 – yhteensä noin 600 juttua kirjoista ja teatterista. Siis varsinaisen työn ohessa: yhden kriitikon urakka sinällään. Tauno Palon pihvi piti kutinsa.

Sukellus nostalgiselle 60-luvulle illalla: Heartbeat ja Heimat 2 liikkuvat samassa ajankohdassa, edellinen brittein saarella, jälkimmäinen syvällä Saksassa. Erinomaisia sarjoja, ainoita joita haluan katsella. Edellinen sisältää humaanin julistuksen keveän pinnan alla, jälkimmäinen kyntää taiteen, neuroosien, porvarillisuuden, yhteiskunnan konventioiden monitasoista pohjamaata.

Mutta mikään ei voita Murnaun mykkäelokuvaa Auringonnousu, jonka Aki Kaurismäki valitsi iloksemme sunnuntain Teemaan. Mikä hurmaava elokuva! Voiko sitä enää mikään ylittää. No jaa, elämykset haalistuvat hämmästyttävän nopeasti. Murnau pitää saada uusintana kerran vuodessa.

Tänään Kiven päivänä käymme silakkamarkkinoilla, poikkeamme Tampereelle kirjatilaisuuteen ja suuntaamme nokan pitkästä aikaa Hämeenkyröön. Mitähän sinne kuuluu?

Turun kirjamessuilla oli kodikasta kuten ennenkin. Pidän Turun ilmapiiristä, mitä ei kai pitäisi tunnustaa. Marja esittelee kotikaupunkiaan nostalgisella lämmöllä. Marina Palace on uusittu varsin hienosti. Esiintyminenkin onnistui kohtalaisesti, oli hyvä haastattelija ja Kirjailijaliitto juhli 110 vuottaan hillitysti. Hauska tavata tuttuja, varsinkin Villa Karon monitaitoguru Juha Vakkuri ja Tallinnan hengetär Maimu Berg. Lisäksi hauskaa pöytäseuraa: Eeva Nikoskelainen ja Tiina Pystynen. Olihan siellä yksi vanha norssikin, Hannu Kankaanpää. Ja vilahti Istanbulin velmu matkatoveri Jukka Parkkinen, joka sai Anni Polva -palkinnon. Onnea!

Kuuntelin messulavalla kahta hyvää esiintyjää, Viktor Jerofejevia ja Erkki Tuomiojaa. Varsinkin edellisen teos Hyvästä Stalinista kiinnostaa, sen problemaattinen isäsuhde. Marja näppärästi ostikin kirjan hyvissä ajoin isänpäiväksi.

Luin Antti Tuurin Kylmien kyytimiestä. Kun osaa hyvin yhden kertomistavan, mitä sitä muuttamaan. Kuiva ironia, niukka sanonta ja pohjalainen heimotuntemus hallitsevat tässäkin varsin karmeaa aihetta. Kalevankankaan taistelut näyttävät valkoisten puoleltakin kaoottiselta ryntäilyltä. Sivuan samaa aihetta, vuoden 1918 tapahtumia valkoiselta puolelta vaihtuvammin eri kulmista omalla kirjallani Kuningasajatus, jonka haastattelijani Antti Korhonen oli lukenut oivaltaen ja kunnollisesti. Saa nähdä mitä jatkossa.

Kun puhuin haastattelussa vaihteeksi vapaussodasta, muuan turkulainen juristi tuli tästä kiittämään ja kirjaa ostamaan. Myönsi Väinö Linnan näkemyksen hallinneen meillä nyt puolisen vuosisataa, arveli aaltoliikkeen viimein liikkuvan toiseen suuntaan. Katsotaanpa.

Matti Vanhanen etsii yksityisyytensä rajoja oikeudessa, mikä kyllä ymmärrettävää. Mutta mitä mahdollinen ennakkotapaus vaikuttaa kirjoittamisen vapauteen vaikkapa muistelmissa? Asia voi vielä puhuttaa kustantajia ja kirjailijaliittoja.

Orientoitumista Sepänkadulla. Kotoisaa, jotenkin helppoa. Marja riehuu asuntoa kunnostamassa, hoidan annettuja tehtäviä kuuliaisesti.

Anja soittaa Otavasta. Haen kastajaiskappaleen romaanistani Kuningasajatus. Jäänyt jokseenkin mielestä kun kierrettiin etelän maita. Herkistävä jälleennäkeminen. Selaan hajamielisesti sieltä täältä. Kansi himmeän tyylikäs. Kolmas osa päättää yhden vaiheen isovanhempieni elämästä. Mukana muita tasoja valkoisten taistelusta 1918. Joka tapauksessa vähemmän kuvattu näkökulma paljon käsiteltyyn ajankohtaan.

Katson ahneesti televisiota kolmen viikon paaston jälkeen. Heimat oli taas hieno, Risto Orkon vanha Aktivistit (1938) yllättävän tiheä, miltei jännittävä. Samaa aikakautta olen kolmessa romaanissa käsitellyt. Tekijänkappaleet viipyvät, vuorossa ensin Turun kirjamessut.

Kotimaan kamaralla. Paluu helppo, yllättävän lyhyt. Kaikki kunnossa, terveinä saatiin vaeltaa. Vatsatauti vähän hätyytti seuruetta. Marjalla laukussa missimitali viimeisen illan yökerhosta: osallistui Suomen edustajana reippaasti vatsatanssikilpailuun. Olihan venyvää turistiviihdykettä (Istanbul Inn); viime syksyn Kervansaray muistissani tyylikkäämpi, hauskempi. Muuten sama formula.

Taas havaittiin, että meillä ei ole omaa yleisesti tunnettua kansallislaulua kuten useimmilla kansallisuuksilla. Illan vetäjä lauloi suomalaisille – Heijaa ruusut tulipunaiset. Sitä piti sitten humpata. Kuka keksisi tunnuslaulun? Hard Rock hallelujah? Ei mitenkään tärkeimpiä asioita.

Täällä nyt venytellään ja puretaan laukkuja Sepänkadulla, ihmetellään leutoa syksyä, kertoillaan kokemuksia Ainolle, joka poikkesi illalla. Kuulumiset Viehätyksestä rauhoittavia. Sulattelun ja yhteenvetojen aika alkaa. Nyt siellä on uusi ryhmä waltarilaisia aloittamassa samaa ohjelmaa. Hauska kuulla kuinka heiltä sujuu Istanbul moskeijoineen, kebapeineen, seraljeineen, basaareineen, muotikatuineen, lähialueineen…

Kotimaan kamaralla. Paluu helppo, yllättävän lyhyt. Kaikki kunnossa, terveinä saatiin vaeltaa. Vatsatauti vähän hätyytti seuruetta. Marjalla laukussa missimitali viimeisen illan yökerhosta: osallistui Suomen edustajana reippaasti vatsatanssikilpailuun. Olihan venyvää turistiviihdykettä (Istanbul Inn); viime syksyn Kervansaray muistissani tyylikkäämpi, hauskempi. Muuten sama formula.

Taas havaittiin, että meillä ei ole omaa yleisesti tunnettua kansallislaulua kuten useimmilla kansallisuuksilla. Illan vetäjä lauloi suomalaisille – Heijaa ruusut tulipunaiset. Sitä piti sitten humpata. Kuka keksisi tunnuslaulun? Hard Rock hallelujah? Ei mitenkään tärkeimpiä asioita.

Täällä nyt venytellään ja puretaan laukkuja Sepänkadulla, ihmetellään leutoa syksyä, kertoillaan kokemuksia Ainolle, joka poikkesi illalla. Kuulumiset Viehätyksestä rauhoittavia. Sulattelun ja yhteenvetojen aika alkaa. Nyt siellä on uusi ryhmä waltarilaisia aloittamassa samaa ohjelmaa. Hauska kuulla kuinka heiltä sujuu Istanbul moskeijoineen, kebapeineen, seraljeineen, basaareineen, muotikatuineen, lähialueineen…

Tietysti me tunkeilimme Sinisessä moskeijassa juuri kun kaupunki oli täysimmillään risteilyturisteja. Vaivoin sekaan mahtui. Mutta jyhkeä Hagia Sofia kyllä mahduttaa kansaa, silti on väljän oloista. Teki jälleen syvän vaikutuksen. Ehkä juuri riisuttuna, puolitekoisena, vanhaa mahtiaan muistellen. Esitimme pyynnöstä pienen performanssin portilla Marjan kanssa: Johanneksen ja Anna Notarasin kohtaaminen. Hyvä menestys. Ja pyöritimme tietysti peukaloa itkevän porfyyripylvään toivomusreiässä.

Seraljiin eli Topkapiin jäi liian vähän aikaa, joten pudottauduin ryhmästä ja kiertelin itsekseni muiden mennessä eri tahoille. Katselin rauhassa haaremin huoneet: sulttaanit toteuttivat muslimien paratiisin jo maan päällä. Waltarin mietiskelypaikka Bagdadin paviljonki oli valitettavasti remontissa ja suljettu kuten moni paikka; uljaasta maisemasta ei muutenkaan saanut täyttä käsitystä enää, puskittunutta on täälläkin.

Kavaisimme Jukka Parkkisen kanssa arkeologisessa museossa, missä on laaja kokoelma Rooman vallan aikaista veistotaidetta ja upeita sarkofageja, mutta Orbanin tykkeja ei vieläkään löytynyt. Kun tiedustin vilkkaalla elekielellä vaksilta, hän vei pikavauhtia – Troian puuhevosen luokse!

Tämä oli torstaita, hurja helle, väkeä maan perhanasti. Illalla kipaisimme pienellä joukolla katsomassa dervissien tanssia Sirkeþin rautatieaseman hallissa – suggestiivisen tehoavaa kaikessa yksitoikkoisuudessaan. Vetäisimme päälle hyvät lihavartaat aseman kupeesp;Omaehtoisen retken päätteeksi istuskelimme tutulla Beyazid-aukiolla, missä Waltarikin hyvin viihtyi mietteissään, ja teimme suuressa basaarissa muutaman onnistuneen ostoksen rajun tinkimisen päätteeksi. Marja sai unelmiensa laukun ja minä viimein uuden ja ihan kunnollisen tuntuisen kellon. Vanha on valmistumislahja vuodelta 1975, tarkka kuin mikä, mutta nyt alkanut jo oikutella ja hajoilla.

Vielä vilkaisu kirjabasaareihin (ei Waltaria) ja kumarrus yliopiston komealla portilla; ehkä tänne vielä joskus palataan… Mainittava muuten eilisillan piipahdus Londra-baariin Peran puolella: mikä tunnelma, vanhan ajan katoamattomuus, matkan parhaat gin tonicit mitä ymparistöön tulee. Turha kaiketi mainita, että Waltari vieraili baarissa mielestään liiankin usein: sen vihreä valoreklaami oli hänelle ”kuin helvetin portti”. Söimme hyvin Peran vilkkailla, elämäniloisilla kujilla. Humalaisia ei täällä näe, ei minkäänlaista renttuilua, ihmiset ovat erittäin ystävällisiä ja auttavaisia, miesten hiukset siististi leikatut, asut puhtaat, käytös rentoa ja korrektia samalla kertaa.

Näin kuluu aikamme vähiin, vielä pakkailua ja altaalla lekottelua ennen läksiäisillanviettoa turkkilaisessa ohjelmaravintolassa. Aurinko hellii edelleen täydeltä terältä niin oikea- kuin vääräuskoisiakin, vaan lämmintä kuuluu olevan kotimaassakin. Miltähän tuntuu palata huomenna kolmen viikon juhlavan ja ikimuistoisen kiertueen jälkeen Suomen lokakuuhun… Pian se nähdään.

Vuorokauden katselimme Istanbulia Marjan kanssa kaikessa rauhassa, muistuttelin viimekertaista käyntiäni syksyllä, yritin sen pohjalta opastella ja kertoilla. Kiertelimme Beyatzidin levollista aukiota, ajelimme Galataan, katselimme sillan satoja onkimiehiä, kävimme tervehtimässä kovan onnen majapaikkaani Pera Palasia, mikä viimeksi keskellä yötä kovin kourin tyhjennettiin. Alumiinilevyt tukkivat vieläkin ikkunat, maineikas hotelli kuollut, mitään ei tapahtunut. Solimanin moskeijassakin kävimme, Marja reippaasti liina silmillä ja paljain jaloin.

Kävelimme Peran pääkadun päästä päähän, Taxim-aukiolla katselimme Mustafa Kemalin mahtipontista muistomerkkiä. Atatürkistä ei täällä pääse missään eroon. Aurinko paistoi, oli helteistä, ajelimme raitsikalla, söimme Baranin poikien ruokalassa lähellä Sultanahmetia. Tuli niin muistorikas ja lämmin olo ja Marjakin innostui heti tästä kaoottisesta kylästä.

Mutta kun Waltari-seuran aktiivi ryhmä rymähti paikalle sunnuntai-iltana, ohjelma olikin heti kiinni. Sieltä niitä tuli, Ari ja Kirsti kärjessä, Jukka Parkkinen, Pultsi ja Kirsti Waltari, samoin kouluneuvos Kirsti ja monia muita, Annelin pontevasti luotsaamina. Olimme aulassa arvokkaasti vastassa. Hotelli täällä Stambulin puolella, hyva sijainti yliopistoalueella. Heti mentiin tuloillalliselle Galatan kalaravintolaan. Kaarina Salan kanssa puhelimme Waltari-tutkimuksen lähdeongelmista. Sain muutaman hyvän neuvon.

Sen perästä onkin ollut yhtä rundailua bussilla ja ilman, kiihkeän taukoamaton ohjelma, joka vei basaariin ja hamamiin (sulttaani Solimanin aitoturkkilaiseen saunaan), kauas Bursan perille, sulttaanien haudoille, Bosporin risteilylle, uuden kaupungin kukkulalle missä tavattiin hollantilaisia muuttohaukan staijaajia. Sitä paitsi suosittu hääparien lempimiskohde, Ari (rovastimme) alkoikin hommata meille imaamin siunausta. Ja viimein jopa Edirne Kapin eli Porta Romanan ohi suhahdimme: siitä Mehmet eli Muhammed II tuli lapi 1453, kun Konstantinopol vallattiin.

Ainoa murhe onkin se, että matkan varsinainen kohde, Mika Waltarin Istanbul, uhkaa tässä rytyytyksessä jäädä sivuseikaksi. Istumme mukavissa ravintoloissa (Ramadan onneksi hillitsee liikaa ilakointia) ja harrastamme basaareissa oppaan johdattamina kaunista turhuutta, se myönnettäköön ja sehän menee Waltarin henkeen hyvin. Mutta rajansa on turismilla ja ruuhkabussissa istuskelulla, vaikka Arin ja Parkkisen remuisa joukko pitääkin iloa yllä takaosastossamme. Sekä suomalaiset että paikalliset oppaamme ovat hiukan helisemässä joukkueemme kanssa. Mutta nyt on ryhdistäydyttävä ja ryhdyttävä tutkimuksiin taas. Säät suosivat, vain maanantaina hiukan tihuutti.

Lento Roomasta heilahti kevyesti, vastassa vanha kunnon Ateena. Olen täällä kolmatta kertaa, Marjalle uusi kylä. Rooma oli kummallekin vanha tuttu.

Akropolis tallella, vankasti restaurointitelineitten peitossa. Karyatydit kannattelivat temppeliä kuten ennenkin, turistien virta ehtymätön. Vaelsimme Plakassa, kuljimme Agoralla demokratian kehdossa, nousimme välillä Syntagma-aukiolle, missä muistelin matkaamme lasten kanssa 15 vuotta sitten. Silloin taisin uuvuttaa lapsiparat luennoimalla Kreikan historiaa, nyt pääsi Marja vähemmällä.

Viela viivähdimme tunnelmallisella Kerameikos-hautausmaalla ihan tässä Jason-hotellin kulmalla; Salme Lampinen on valinnut meille matkatoimistosta oivallisesti sijoittuvat majapaikat, tämäkin lähellä kaikkea. Söimmekin mainion souvilak-iltasen eilen ihan nurkilla, Marja alkoi heti arvostaa kreikkalaista keittiötä, salaatti erinomaista, mehukasta. Jos ei ollut vikaa italialaisessakaan, paras ateria toistaiseksi päivän kala rantaravintolassa Amalfissa. Jason tarjoilee erinomaisen aamiaisen hotellin katolla, tähän asti monipuolisin, italiaanot eivät juuri siihen puoleen panosta. Näkymä suoraan Akropoliin silhuettiin, ei valittamista.

Mutta töitähän on tehtävä. Mietin Nuoren Johanneksen ja Angeloksen suhdetta, mitä lopullinen romaani menetti, mitä voitti uudesta aloituksesta, tiiviistä rakenteesta, hektisestä hengityksestä. Menetti suuren osan Muhammedin oivallista henkilökuvaa ja myös Ferraran kirkolliskokouksen lähes groteskin kuvailun. Waltarilla oli varaa laskea käsistään loistavaakin aineistoa. Johannekset pitäisi julkaista uudelleen kommentaarein varustettuina.

Näin viime yönä merkillisen unen: Stalin oli tutustumismatkalla Suomessa, tarkemmin sanoen patikoi saappaat jalassa Kyröskoskella ja poikkesi Kaiskolle, missä majoitimme hänet Eeva-tädin kanssa. Ei mitään seuruetta mukana, leppoisa juron oloinen miekkonen, utelias, rokonarpinen, muhkeaviiksinen, yllättävän lyhyt. Unen täytyy olla yhteydessä Johanneksiin ja Muhammedin hienoon henkilökuvaan. Stalinin hahmo on jatkuvasti taustalla Waltarin elämässä ja tuotannossa, oli elossa vielä Johannesten tekoaikana 50-luvun alussa. Muistettava sotapropagandan ajat 40-luvulla. Muhammedin provokaatiot ja sotaan kiihotus Nuoren Johanneksen lopussa mestarin työtä (vrt. Horemheb Sinuhessa).

Niinpa niin, huomenna viimein lento Istanbuliin. Kreikkalainen lipunmyyjä korjasi minua: to Konstantinopol. Matti Klingen hengenheimolainen! Lisäksi tavattu reipas miestarjoilija Plakassa: alkoi heti kehua Waltaria, kun kuuli että olemme Suomesta. Siis omasta aloitteestaan, minä en johdatellut. Mika historiantuntemus ja mielikuvitus, tarjoilija hehkutti. Lupasin lähettää Waltari-elämäkertani kunhan valmistunut ja on käännetty englanniksi tai kreikaksi…