Panu Rajala

Tamminiemen museossa on hiljaista, vaikka uusi näyttely on kiintoisasti koottu. Presidenttien esineistä huvitti Ståhlbergin matkalaukku ja Paasikiven puhelin, missä on ääntä vahvistava puhetorvi. Sillä kelpasi haukkua päätoimittajat. Kekkonen oli kyllä ylivertainen haukkuja; nähtävillä kirjeet, joilla vuorineuvos Honkajuuri nöyryytettiin julkisesti ja ”saatanan tunarit” vedettiin häpeäpaaluun. Nuorempi polvi tuskin muistaa mistä oli kysymys. Elävistä presidenteistä Halonen ja Ahtisaari valitsevat ylevät objektit, kun taas Manu rennosti sikariportaan lentopallon.

Väkeä vaelsi kirjaimellisesti kuin pipoa Seurasaareen, missä odotti koko perheen joulupolku. Lenkkireitit Hietaniemen ja Meilahden ranoilla ihanteelliset; siinä Sikomäen lenkkikin Kierikkalassa kalpenee. Aurinko kimmeltää, raikas merituuli vilvoittaa aatoksia.

HelsinkiMissio kirjoittaa nimensä juuri noin typerän epäsuomalaisesti, vaan väkeä oli kerääntynyt Agricolan kotikirkkoomme ääriä myöten, kun Tuomasmessun kuoro ja joku Jippu vetelivät epäsovinnaisia joululauluja varsin eläytyvästi. Piti vain hilpaista kesken katsomaan Fritz Langin film noir klassikkoa Ministry of Fear (1944), ei nyt mikään mestariteos, mutta kiintoisa sodanaikaisen vakoojaparanoian kuvaus.

Kun jatkoksi tuli väläyksiä vanhoista tv-teattereista, iskihän ikävä oikeita draamoja, joita ennen televisiossa näytettiin. Ja skandaalien skandaali on se, että julkisella Ylellä ei ollut varoja tai muillakaan instansseilla tallentaa keskeistä tuotantoa jälkipolville. Barbariaa! Vain Peter von Bagh on siitä vähän riehunut, tietysti tuloksetta. Itsekin pakotettuna allekirjoitin noita hävityslistoja aikanaan MTV-teatterin toimituksessa. Kyllähän säästettiin taas väärässä paikassa. Eikä ole Ylellä helppoa nytkään, kun tuota tempoilevaa turbulenssia katsomosta seurailee. Mitä laajemmaksi maailmaa avataan, sen heppoisammiksi kapenevat resurssit.

Hartwall-areenalle on kyllä hankala mennä, oli sitten mikä peli hyvänsä ja vaikka paikka on harkitusti ratojen välissä ja liikenteen keskellä. Miten kuninkaallista astella kaikessa rauhassa vaikka Finlandia-taloon, keskellä elävää kaupunkimiljöötä. Toiseksi isossa hallissa selluaminen on kuin antiikin colosseumia, kaljaa ja sirkushuveja.

Nämä varaukset muistaen Katrin ja Jari Sillanpään joulushow oli tietysti merkittävä paalu viihteen historiassa. Ei kai näin välkkyvää, mahtavaa, pauhaavaa ja loistavaa ole ennen tehty. Ihailtavan viimeisteltyä, harkittua, tarkasti laskelmoitua. Tähtien karisma kyllä puree vaikka punaisella torilla, mutta jotakin ainakin Katrin herkkyydestä hukkuu massiiviseen pauhinaan. Alussa isorumpu löi tuttuihin joululauluihin tahtia kuin sotaväen paraatissa, liekö tarkoituskin. Mutta parhaat numerot pysäyttivät kyllä, varsinkin jos taustaa maltettiin vaimentaa. Katrin ”Sydämeeni joulun teen” oli edelleen vaikuttava ja Sillanpään ”Jouluyö, juhlayö”, jota katsomossa haahuilukaan ei niin pahoin häirinnyt. ”Adamin joululaulu” oli sentään liikaa hänen äänivaroilleen, se vaatii oikean tenorin. Mutta täyttä hollywoodiahan tämä on, amerikkalaisen joulun maihinnousua toden teolla. Semmoisena ajan merkki, tienviitta toisillekin: yhä suurempaan, yhä komeampaan.

Katri oli kiltti kun lähetti liput, laskeutukoon hänelle joulurauha menestyksekkään kiertueen jälkeen. Rauhasta laulaminen tuntui varmaan paradoksilta tämän suuren huminan keskellä. Nyt on nähty maan kaksi suurinta showta, tämä ja Smedsin Tuntematon. Molemmissa presidentti paikalla, mutta tässä häntä ei ammuttu eikä muitakaan. Yhteisiä piirteitä oli tekniikan ylivalta, näyttävyys, melu ja pauhu, jonka lomasta tuikkii joitakin tuttuja väläyksiä kadonneesta suomalaisesta joulutunnelmasta tai Väinö Linnan romaanista, jota kukaan ei enää tunnistaisikaan myöhempien esitysversioiden sekalaisesta tulkintaryteiköstä.

Konsertti oli niin pitkä ja ryysis takaisin niin kova, että päätimme suosiolla jättää Suomi-Puola yhdistyksen houkuttelevan pikkujoulun väliin ja palasimme katsomaan Oscar-palkittua Crashia televisiosta. Se kannattikin, hieno elokuva. Kerrankin kovasta rikollismaailmasta ja rotujen vastakohdista tehtiin inhimillinen kehityskuvaus, suorastaan optimistinen. Lämmitti lähes enemmän kuin upea joulukavalkadi.

Marja täyttää vuosia, kahvia sänkyyn, pari Doris Lessingin suomennosta ja amaryllis; eiköhän se mennyt hyvien nuottien mukaan. Postiluukusta rapsahti puoli kahdeksalta kuori, jossa paperinukke: Marja pukeutuu hääpukuun kesällä. Kaikkea hauskaa keksivät nämä ystävät.

Juhla jatkuu lounaalla Katajanokalla, vanha kunnon Skatta! Siellä vietin parhaan lapsuuden, Laivastokadulla, meri aukeni viidennen kerroksen ikkunoista, jäätä hiihtää ja luistella, Korkeasaari kutsuvana, varastoja ja seinustoja missä braijata, Vedenkantajan puiston urheilukisat. Uspenskin katedraali ja houkuttelevat kalliot. Skattan ympärijuoksu! Mitä kaikkea. Taru päättyi kun muutimme Sepänkadulle 1958. Olin Norssin kolmannella.

Lounastettiin Rännäleillä Kanavakadun päässä uudessa talossa, loistokas näkymä sieltäkin Suomenlinnaan. Ilmeni että he ovat asuneet täsmälleen samassa asunnossa kuin minä lapsena, Laivastokatu 12 A 24. Maailma on pienehkö! Lähetystöneuvos kertoili lohikeiton äärellä kokemuksia vaiherikkaalta uralta, viimeksi Prahasta. Suomen eduskunnan valiokuntien tutustumismatkat, juuri semmoista kuin me kuvittelemme eli mahdollisimman turhaa. Kuten Loka Laitinen irvii Avun verkostosivuilla, shoppailua ja tutustumista – lähinnä toisiinsa. Loistavaa. Jaa oli kuulemma yksi järkevä ja tuloksellinen matkaremmi ja se oli Timo Kallin vetämä maatalousvaliokunta. Sitä ei tarvinnut hävetä. Uskottavaa.

Lisäksi Risto puntaroi monipuolisesti Kosovon itsenäistymispyrkimystä ja piti sitä vaarallisena ja mahdottomana. Ottaako EU vastuun uudesta räjähdyksestä ruutitynnyrissä? Naiset puhuivat naisten juttuja, muistelivat kai yhteisiä kouluvuosiaan Turun Tyttölyseossa. Palatessa kierrätin Marjaa näille lapsuuteni kultarannoille. Voi kuinka kaikki on säilynyt hyvin ennallaan, mitä nyt vankilasta on tullut hotelli. Mutta kansakoulukin tallella ja sen piha, ihan sydäntä kouristi. Niin tuttua, kuin voisi heti siirtyä aikakoneella 50-luvulle.

Ilta taas Villa Kivessä, kävin sen saunassakin ensimmäistä kertaa ja terassilla viillytellessäni katselin upeaa näkymää Töölönlahden yli valaistuun oopperaan ja Finlandia-taloon. On hassumpiakin saunapaikkoja, mutta tungosta ei tullut, sain saunoa omassa ylhäisyydessäni. Helsingin kirjailijoiden pikkujoulu sujui sitten aika leppoisasti pienen purtavan, marilaisen laulannan ja tangojen merkeissä.

Kaunis Lucia Tammisaaresta toi valon. Pimeätä onkin.

Pari sivua taas eteenpäin, liian hidasta. Lounaalla Café Engelissä Faruk Abu Chakran kanssa. Kuulen tietoja erilaisista kongresseista ja suunnitelmista. Lontooseen tähtäämme, Kairo esillä, Pariisissa suuri suomipromootio ensi vuonna. Faruk näitä tutkailee aktiivisen verkostonsa kautta. Lähdössä Dubaihin, josta lupaa etsiä Sinuhen vastaanottoon liittyvää, saas nähdä.

Illalla Otavan takkatuli-ilta ja väkeä puristuksiin saakka, joulupöytä ja viiniä, paikalla kaikki. Matti Klinge kiskaisi sivuhuoneeseen puhumaan viisaita Pekka Tarkan ja Matti Suurpään kanssa, sinne tilattiin sitten Sirpa Kähkönen kaunistukseksi ja tuli Jyrki Nummikin. Sotilasasioista paljon puhuttiin, Smedsin paukkuteatteri ei saanut kannatusta, mutta myöhemmin illalla Jane kehui sitä innokkaasti, varsinkin alkua, joten naisten esitys kuten jo todettu. Huomasin Klingen päiväkirjasta kuinka hän tyrmäsi Varpion ”virallisen” Linna-kirjan, ei kiveä kiven päälle, kuten hän tyytyväisenä myönteli, joten varauduttava kovaankin kritiikkiin näissä elämäkerroissa. Onneksi en tee mitään virallista eikä niskassani ole mitään toimituskuntaa, vaan saan kirjoittaa Waltaria oman intoni ilossa. Pekka tosin siihen, että kun tämmöisen ”naistenmiehen” kirja ilmestyy, tulee heti tarve tilata virallinen.. Haha, katsotaanpa vaan. Viron historiasta puhuttiin ja kaikesta mahdollisesta. Kunnes Eija Bastman tuli ja tempaisi takaisin yleiseen hyörinään.

Monia kivoja kohtauksia. Katariina Romppainen kertoi sopeutumisestaan Akaaseen, minne muutti Hämeenkyröstä joskus loppukesästä. Olihan sekin menetys. Siljan (Sillanpään) Ukko-poika voi kuulemma hyvin. Outi Pakkanen lisäsi tietojani teatteriasioista. Lauri Meri kirjoittaa Tauno Palosta kaiketi jo neljättä kirjaa, ehkä tästä tulee se varsinainen. Pentti Siimes muisteli äsken Taunoa televisiossa varsin eloisasti, samoin Kassila toissailtana Lallukassa. Myös Palolla on juhlavuosi 2008, kuuluihan Waltarin parhaisiin ystäviinkin. Vesa tietysti ja Kirsti pyörähtivät kuvioissa ja ketä kaikkia, toimittajia ja kaunottaria. Pysyin kohtuudessa, kävelin ennen kymmentä virkeänä kotiin katsomaan rikostarinoita tv:stä.

Luento Ikäihmisten yliopistossa Parkanossa; hupaisaa että tämä videotekniikka on näinkin kehittynyt, että kuulijoita ja näkijöitä samalla Kankaanpäässä, Ikaalisissa ja Hämeenkyrössä. Kun Matti Parjanne tämmöistä Tampereen yliopistossa kehitteli noin 15 vuotta sitten ja olin yhtenä koekaniinina, yritykset menivät etupäässä poskelleen.

Edestakainen ajomatka märässä pimeydessä sujuu äänikirjaa kuunnellen. Henning Mankellin Riian verikoirat kiinnosti sikälikin, että Riika tuli tutuksi jokseenkin noina aikoina 90-luvun taitteessan joita Wallander kokee vierailullaan. Hotelli Latvian kuvaukset hyytävän tuttuja, hyvä kirjailija tämä Mankell. Minä nyt en ollut rikosasioissa liikkeellä, vaan itsenäisyyden juhlapuhujana Anglikaanisessa kirkossa tilanteen ollessa maassa äärimmäisen kriittinen. Vieläkin kylmää, mutta jännääkin oli.

Kun söin päivällisen pitkästä aikaa Sarvessa, tapasin serkkuni Oskun ja kuulin taas juttua ihan arkisesta Suailakkaat pikkujoulut Villa Kivessä, lähinnä taas ”pikku-Ollin” (noin kaksi metriä ja parisataa kiloa) ansiosta, joka meitä hauskuutti ja laulatti ja piti sitä paitsi ansiokkaan pakinan Pullan ja Waltarin tunnetusta aseveljeydestä 30-luvulla (Kapteeni Leo Rainio). Pulla-seura on kokenut vakavia menetyksiä lyhyessä ajassa, mutta Waltari-seura sen kun porskuttaa kohti juhlavuotta. Illan tähti oli entinen Istanbulin konsuli Esko Tammivuori (yli 90), joka veteli Üskadaraa turkiksi tehostaen esitystä aitoperäisellä liikunnalla. Kari Uusitalo voitti taas tietokisan, mutta varsinainen tietäjä on Leena Laakso, jonka tarjoilemia detaljeja nuoresta Waltarista, Saima Harmajasta, Uuno Kailaasta ja Yrjö Gustafssonista kuuntelin silmät pyöreinä.

Samana iltana pohtii Sillanpää-seuran johtokunta Hämeenkyrössä Rauhamäen kohtaloa. Mitä ihmettä rapistuvalla kiinteistöllä tehtäisiin. Seuran suuri ponnistus oli 30 vuotta sitten hankkia ja kunnostaa Töllinmäki museoksi ja samalla pidettiin yllä naapurissa tätä Rauhamäkeä, joka tuli seuran omistukseen mutkikasta tietä. Onhan siellä pidetty tunnelmallisia tilaisuuksia vuosikymmenten mittaan. Mutta kunnon keskusta siitä ei tullut. Vankka hirsirakennus vaatisi perusteellista remonttia. Mielestäni pitäisi yhtiöittää kaikki nämä kohteet: Myllykolu, Töllinmäki ja Rauhamäki ja tehdä kokoava sillanpääläinen toimintasuunnitelma matkailullisin ja kulttuurisin tunnuksin, tukena kunta, joutsenten reitti ja joukko sponsoreita. Mutta näin suurisuuntaiseen tähtäykseen tuskin Hämeenkyröstä löytyy enää innostusta tahi toimijoita. Joka tapauksessa seura voisi vapautua raskaista kiinteistöistä ja keskittyä henkisiin harrastuksiin. Mutta oikea kulttuurityö siellä päin on juuri seiniä, rakentamista ja talkoita. Sillä linjalla saavutettukin näkyviä ja kunnioitettavia tuloksia.

Sauli Niinistö hallitsi aamua niin Tähtitorninmäellä kuin radiohaastattelussa; hänen roolinsa kirjailijana tuntuu hämmentävän ainakin toimittajia. Onko hän nousemassa vähitellen arvojohtajaksi? Paikka on vapaana.

Katselimme Laineen tuttua Tuntematonta tunnin verran ennen kaupungille lähtöä. Nyt kiinnittyi huomio Ahti Sonnisen taitoon käyttää vaihtuvaa marssimusiikkia taustalla, samoin edelleen tulee ihailluksi dokumenttiaineiston sulauttamista kerrontaan. Näyttelijäkaarti on vahva, ei voi vastustaa.

Tihkuisella matkalla Lisa Sokolovan näyttelyyn törmäsimme Merja Rehniin, joka aikanaan toimi vuoden Hämeenkyrön kulttuurisihteerinä – nyt vähän laajemmilla aloilla. Sokolovan ”Elämyksiä Helsingissä” näyttely on raikas, valloittava: tutut näkymät tuoreesti ja ulkopuolisesti, silti tai siksi rakastaen nähtyinä. Värimaailma kuin Pariisia, puistot kuin Pietaria. Ihastuimme siinä määrin, että tuttu näky Eiran puistosta tuli varatuksi.

Reissun jälkeen ehdimme vielä nähdä Tuntemattoman lopun, vaikuttavaa. Siitä helppo siirtyä Åke Lindmanin elokuvaan Etulinjan edessä, samaa jatkosotaa käytiin. Harry Järvin esseitä olen lukenut (Konst är kvalitet), joten kiintoisaa oli perehtyä hänen sotamuistoihinsa. Elokuvalle toi oman dokumenttipohjan hänen autenttinen haastattelunsa ja valokuvansa. Jännää oli se, että Järvin konekiväärikomppania oli niin tuiki erilainen kuin Linnan, ilmeisesti: täällä oltiin sivistyneitä, kohteliaita, ei kiroiltu eikä purnattu, oltiin lojaaleja johtajille ja urheita silti taisteluissa. Uskon että tämäkin kuva sodasta pitää paikkansa. Ohjaajana sentään Lehtoa näytellyt mies. Oli erilaisia joukkoja, ruotsinkieliset hieman kultivoidumpia kuin suomalaiset korpisoturit. Sekin auttaa ymmärtämään Linnan romaanin ristiriitaista vastaanottoa aikanaan; ei se ollut pelkkää sokaistua idealismia ja sen tuottamaa torjuntaa, vaan myös kokemusperäistä erimielisyyttä.

Marja laittoi loistavaa kuhaa à la Mannerheim; sen voimalla jaksoi hyvin katsella illan juhlat Linnassa, joita kommentoidaan nyt riittämiin kaikkialla. Surusilmäinen, yhä häikäisevän kaunis Tanja Saarela jäi mieleen. Tiia upeana, ansaitsi juhlavuotensa ja Katri mitalinsa. Ja vilahtihan siellä Istanbulin matkakumppani Jukka Parkkinenkin, palkittu mies, ja kirjailijoita sentään muutamia muitakin. Mutta akateemisia ja yliopistoväkeä, virkamiehiäkin vähän, poppareita, näyttelijöitä ja urheilijoita yhä enemmän. Hyvä kuva ajastamme.

Mitä mieltä itsenäisyydestä? Minulle kelpaa tämä aste oikein hyvin, vielä on vähän omaa kansallista leimaa ja liikkumavapautta mielin määrin. Mitä puuttuisi? En juuri keksi mitään. Ilta-Sanomien haastatteluun ’Mikä parhainta Suomessa’ vastasin: ilmaisvoimainen kieli ja valoisat suviyöt, vuodenaikojen mahtava vaihtelurytmi. Mutta se oli tiputettu lehdestä, ilmeisesti olin hillunut siellä kylliksi.

Nokialla voidaan juuri nyt olla eri mieltä Suomen erinomaisuudesta. Aamulehden etusivu jää historiaan, samoin Matti Kuuselan loistava kolumni vesiongelmista Pakistanissa ja Nokialla. Onni täällä vaihtelee, kloorivesi voitelee.

Onpas Saska Snellman virkistynyt kovasti: jo toinen hieno kolumni lyhyen ajan sisään. Lenin-patsaan perusteista poika kirjoittaa todella terävästi ja vastaansanomattomasti. (Hesarin kulttuuri tänään) – Saarikosken sukua, epäilemättä.

Mikään ei niin piristä aamua kuin hyvin kirjoitettu juttu. Valitettavasti hyvät ajankohtaiset pakinat ovat poistuneet, siis kokonaiset kaaret, johon Ukkola S Kuvalehdessä parhaimmillaan pystyy, mutta useimmat jäävät irtoheittelyjen, kevytvitsien varaan.

Selvitetty viikonlopun lehtiä, Venäjän vaaleja etupäässä seulotaan. Vielä jatkuu keskustelu Smedsin Tuntemattomastakin. Eilen oli Eija Salon oivaltava palanen yleisönosastossa, kriittinen ja ajateltu. Kirsikka jatkaa kriitikkorintaman ylistystä kulttuurissa.

Olin kyllä huvittunut ja kosketettukin siitä sattumasta, että Ilta-Sanomat julkaisi viikonloppuna peräti täyteläisen ”PR -numeron” kuten toimittaja hauskasti ilmaisi. Tällaista sattuu harvoin, varsinkaan niin loistokasta kirjan (Kuningasajatus) esittelyä kuin on Kaarina Timosen ja Pekka Elomaan havainnollinen kaupunkikierros autenttisille tapahtumapaikoille. Katrikin sai kuvallaan mainostaa kerran ansiokasta tarinaa. Tuntemattomasta heittelin mitä mieleen tuli Marisa Lappalaisen soittaessa; siitäkin kertyi näköjään sivu täyteen. Heittely jatkunee.

Kaisu Mikkola osoitti urheutta, kun valitsi vaan oman suosikkinsa eikä vilkuillut sivuseikkoja kuten missä on asunut ja mitä harrastanut ja onko saanut muita palkintoja. Finlandia-kisassa valitaan paras teos ja sillä siisti. Minun on vielä tutustuttava paremmin Hannu Väisäsen kirjoihin, valitan että jääneet tähän saakka.

Ovatkohan nostalgia, syntyjuuret, lähtökohdat nyt suurten ikäluokkien ohjelmassa erityisellä paikalla. Sitähän Heimat on Teemalla, mitäpä muuta. Sitä Hannunkin oululaistakautumat. Me rupeamme kaikki muistelemaan kun työ ja elämäntahti harvenevat. Väisästä on verrattu Proustiin; aika rohkea rinnastus, mutta jotain yhteistä löytynee.

Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelma alkaa hahmottua, sen äärellä istuttiin Stockmannin yläkerrassa. Jos nyt kaavaillut kohdat pitävät, täytyy valmistautua yleisöryntäykseen. Waltari on teemana vetävä, mutta niin ovat esiintyjätkin. Vammalassa tavataan kesällä ja sitten tulevina kesinä kaiketi Sastamalassa.

Palattu maalta, saatu paljonkin aikaan.

Onkohan missään enää niin yltiöisänmaallisia juhlia kuin Hämeenkyrössä tämä lottayhdistyksen ja suojeluskuntien yhteisen historiateoksen julkistaminen Koskilinnassa. Se oli herranpoijjaat juhlallinen tilaisuus. Mikrofonin käytössä nyt oli vähän toivomisen varaa, mutta puheiden sisällön kyllä arvasimmekin me takana istuneet; Heimo Nordfors ja Tuomiston Pekka kertoivat sitä paitsi ihan kiinnostavaa tietoa. Ehkä oli kuten mainio emeritusrovastimme totesi kahvijonossa: ”Kun kerran sodatkin on kestetty niin kyllä me kestämme tämän juhlankin..”

Esko Lammin kirjoittama paksu juntikka Isänmaan parhaaksi (Suojeluskunta- ja lottatyötä Kyrösjärven seudulla 1917-1944) näyttää sinänsä pätevältä ja ainakin seikkaperäiseltä teokselta ja tulee kulumaan omankin työni lähteenä. Mutta heti osui silmään, että luku ”Frans Emil Sillanpää ja maanpuolustus” on vähän kummallisella asenteella ja väärillä tiedoilla kirjoitettu; siihen täytynee totuuden nimessä puuttua myöhemmin. (Muuten: Pulla ja Waltari kirjoittivat 1932 näytelmän Isänmaan parhaat.. sama kaiku on askelten.. no se oli kyllä kevyt satiiri)

Hauska oli poiketa Ylivakerille pitkästä aikaa ja kertoilla kuulumisia, molemmin puolin. Tauno tosissaan tokaisi: ”Olipa virkistäviä tietoja.” Olivat Hilkan kanssa juhlassa kutsuvieraina kuten mekin, joten riitti siitä sananvaihtoa ja monesta muusta. (Alisa ja Elisa, ent. kälyt, ovat juhlineet kuuskymppisiään railakkaasti Lontoon humussa, soittelimme illalla.)

Matkan päätapaus Kutsumuksessa Risto ja Tarja Auttilan vieraina, entisessä kodossani tuolla rannassa; nyt tehtiin ne kauan hierotut vanhan saunan kaupat ja nautittiin päälle ruhtinaallinen iltapala. Uusi vaihe, samalla lähtee savusauna nousemaan toivon mukaan, sekin hitaasti mutta varmasti. Eihän olisi Katrin ent. Kutsumus voinut saada parempia nykyasujia kuin nämä Auttilat; osaavat antaa arvon persoonalliselle rakennukselle ja parantaakin huikeasti sen tasoa siitä mihin me jäimme.

Siispä Viehätyksen kiihkeän joulusiivouksen (!) ja asioiden hoidon jälkeen tyytyväisin mielin räntävihman läpi jyräsimme Marjan korjatulla Golfilla takaisin Sepänkadulle. Kissamme Simakin kävi meitä ylhäisesti tervehtimässä kunnes vetäytyi taas talvikotiinsa Korkalan Tyynen hellään hoivaan, sekin pari mäen päällä metsämökissä kuin vanhasta satukirjasta. Helsinkiin oli kaiken jälkeen silti hyvä palata.

Iltapäiväkävelyllä kaksi taidenäyttelyä, joiden avajaiset aikanaan jäivät väliin sattuneista syistä.

Inari Krohn on palannut kotoisiin luontoaiheisiin ja tutun näköisiin sisäkuviin itämaisten retkien jälkeen, hyvä niin. Herkkää ja tarkkaa, lintukuvia ihastelimme takahuoneessa, vanamon hentoa kauneutta ja kehrääjän yölentoa. Näyttely Duetossa.

Tuntemattomasta keskusteltiin sielläkin. Ohjaaja Väinö Lahti vakuutteli, että siinä on monia vahvoja kohtauksia ja tottahan se on. Toinen ääni kuului kyllästyneen kerta kaikkiaan näihin nykyaikaistettuihin klassikoihin.

Jatkoimme Taidehalliin, missä komeita kellarista kaivettuja kultakauden töitä ja uudempaakin. Oskar Kleineh oli uusi tuttavuus, vanhoista tehosi taas Järnefelt ja Danielson-Gambogi, Marjan suosikki, sekä monet muut. Vanhat mestarit pitävät pintansa, lähtiessä ihastelimme Birger Kaipiaisen seinäkeramiikkaa. Molemmat näyttelyt päättyvät sunnuntaina.

Täyteläisen kuva-aterian päälle Annankadun kiinalaiseen myöhäiselle lounaalle ja kotiin katsomaan nyt vaikka sitä Taru Mäkelän Pikku sisarta dvd:ltä, jonka Matti toi kehuvin saatesanoin; eipä tehnyt täällä erityisen suurta vaikutusta. Jotenkin konstruoitu, suunniteltu, hidas, säyseä ja odotusten kaltainen. Mutta kaunis, kiltti, söötti tarina.

Onhan Törhösen Raja 1918 vähän toista, näkyy saavan kiittäviä kritiikkejä, pidetään Törhösen parhaana. Minäkin ennakossa yllätyin myönteisesti, vahva elokuva vähän tunnetusta aiheesta. Historiaa mahdollisesti oikaisevat vahvistukset suo anteeksi mielihyvin.

Hämeenlinnan taidemuseossa esitelmä 1600-luvun kirjallisuudesta.

Tapaan ensin Piparkakkutalossa ihanat entiset oppilaani Saara Tiuraniemen ja Taija Tuomisen, edellinen Hämeen taidetoimikunnan uusi pääsihteeri ja jälkimmäinen taas vapaa kirjailija ja kouluttaja. Vaihdoimme tietoa mainioiden aterioiden äärellä. Voisiko olla innostuneempi kulttuurimanageri kuin Saara, jota ei byrokraatiksi luulisi. Pohdimme tietysti Waltarin juhlatapahtumia ym. ja tytöt kertoivat Hämeenlinnan vireästä kulttuurielämästä. Kuulosti aivan muulta kuin Ernon tai Mollen taannoiset narinat kaupungin takapajuisuudesta.

Saara sitten johdatteli taidemuseoon, missä katsastimme Rembrandt-näyttelyn: pienen pientä herkkää grafiikkaa, mutta aika suppea verrattuna viime syksynä näkemääni vastaavaan näyttelyyn Budapestissa. Omakuvia sarja, joitakin muita muotokuvia ja paljon Raamattu-aiheita. Puuttuivat kokonaan ne iloiset eroottiset kuvat, joita ihailin Budassa. Rembrandt ei ollut vain hienostuneen valohämyn porvarillinen maalari, vaan aikanaan tunnetumpikin grafiikastaan, jossa on enemmän elämää. Juhlavuosi tuotti erilaisia näyttelykokonaisuuksia Euroopan turuille.

Lasketin sitten esitelmäni, joka yksi sarjasta: näyttelyä lähestytään siellä fiksusti eri suunnilta, minä siis kirjallisuudesta. Tehtävissä on se hyvä puoli, että ne aktivoivat asioihin, joihin ei muuten tulisi tartutuksi. Päätän nyt viimein selättää Cervantesin Don Quijoten, joka ennen aina jäänyt kesken. Kun vaan malttaa kiemuraiset pakatut lauseet ja toistuvat yhteentörmäykset ja rönsyt, romaani alkaakin vetää ja sen julma pohjaironia kajastaa selvemmin. Kuulemma Kekkosen lempikirja; tästäköhän UKK karisti kaiken idealismin ja turhan ritarillisuuden toiminnastaan ja päätyi raakaan realismiin? Macchiavellin rinnakkaisvaikuttaja? Vaikutus paitsi Kiveen myös Waltariin ilmeinen: huumori tietysti ja tämä seikkaileva kaksikko, yhtä hyvin Kiho ja Piukkanen kuin Sinuhe ja Kaptah, universaalit taistelijaparit seuraavat Don Quijoten ja Sancho Panzan jäljissä.

Juttuni punainen lanka oli se, etttä suuret merivallat ja löytöretkien maat sekä kardinaali Richelieun Ranska tuottivat 1600-luvulla hämmästyttäviä taiteen nousuja, monet lajit keksittiin kuten romaani ja varsinainen draama. Espanja tuotti näytelmiä kuin turkin hihasta, sitten tulivat Molière ja Shakespeare. Turkkilaisvaara oli merkittävä, paine kallistui länteen. Saksa oli hajallaan uskonpuhdistuksen ja sodan jaloissa, Italia pirstoina, Ruotsikin kulutti voimia uskonsotiin, Venäjä tuli hitaasti ja Suomessa vasta opeteltiin omaa kieltä.

Kotiin Sepänkadulle tavaralastissa, asuntoa kohentelemaan ja Petterin Sinistä laulua taas silmäilemään.