Panu Rajala

Kemijärvestä ja Summasta käy keskustelu edelleen kuumana, sekä Hesan että Hbl:n johtavat pääkirjoitukset, tv-keskustelu eilen ja radio paahtaa asiaa parastaikaa klo 8.30. Voisiko tästä tulla joku käännekohta? Tuskin, epäillä sitä sopii. Osakkeenomistajat ja globaali kannattavuus(=voiton maksimointi) kaiken määräävät, eivät ihmisten tarpeet paitsi siis omistajien. Tämähän on oikein räikeää työn ja pääoman, oikeastaan työttömyyden ja pääoman ristiriitaa, mutta kukaan ei tohdi enää tunnustautua edes marxilaiseksi. Pääomalla on kiire, ihmiset voivat lekotella. Paitsi ne harvat jotka jäävät raatamaan toistenkin edestä. Eikös ihmisiä irtisanota sillä perusteella, että jälkeenjäävillä olisi töitä. Loistava logiikka. Piiritanssi kuin Agatha Christien Kymmenessä pienessä neekeripojassa.

Voisihan iloita edes siitä, että Lapin mäntypuut jäävät pystyyn, mutta eihän se pitemmän päälle niin mene, puut vaan suunnataan suurimpiin ja tehokkaimpiin tehtaisiin ja tämmöiset pienet rullat kuten Kemijärvi saavat mennä. Joku on Kauppalehden mukaan sanonut, että parasta tehtaalle olisi että se vieritettäisiin puskutraktorilla Kemijärveen.

Marja lähtee käymään Tarvasjoella hehheh, hankkinut täältä omia juttujaan niin että painaa tukka suorana milloin voimistelemaan elävän soiton tahdissa tai ilman, milloin bongaamaan lintua, milloin uimaan tai opiskelemaan ranskaa. Minä täällä vaan nyhjään tän Waltarin äärellä, mutta eilen kävin matkailumessuilla Turkin osastolla ja uimassa samalla reissulla, toissailtana kuultiin Töölön perällä Ari Suutarlan kuvauksia vammaisten kehitystyöstä, joka kuuluu olevan huomattavan jalomielistä ja tehokasta. Viimeksi tarkisti poika vammaisten olot Vietnamissa ja Kamputseassa.

Villa Karosta Beninistä kuuluu pieniä suurpiirteisyyksiä varojen käytössä, mutta epäilenpä, että se on kaikkein pienintä sillä rintamalla. Kehitysapuahan tuupataan vaikka nyt Tansaniaan könttinä suoraan budjettiin eikä kukaan perään ihmettele mitä rahoilla tehdään. Toivottavasti jotakin. Beninissä sentään harjoitetaan hedelmällistä kulttuurivaihtoa, vaikkas se Um:n reviisorin kulmasta voi näyttää rahankylvöltä vailla vastinetta. Tuotto kun on näkymätöntä laatua, henkistä.

Jälkiviisaat sekoilevat selkäni takana, haukkuvat Vanhasta maalaispojaksi ja teinipojaksi USA:n matkan johdosta ikään kuin pääministerin omat intressit hallitsisivat eikä laajan virkakunnan ja Um:n järjestelyt. Nyt kuitenkin Kanerva ja Vanhanen ovat siellä lyhyen ajan sisään kipaisseet ja Halonen saa lepäillä reservissä. Eiköhän suhteet ole normaalit.

Luen Hufvudstadsbladetia ja pidän väkivaltana sitä, että Helsinki kahmaisee omin valloin kummallisen piikin Sipoosta itselleen. Olen samaa mieltä kuin Hannu Nyberg Hesarissa, että nyt ei ole syytä olla ylpeä stadilaisuudesta. Karlssonin kuva osuu sekin absurdin ytimeen.

Elämme vahvojen ja rikkaiden ja häikäilemättömien Suomessa. Kemijärvi on oikein hyvä koetinkivi. On syntynyt hallitseva luokka, jolle ihminen ei sinänsä merkitse enää mitään. Onkin suuri tutkimusaihe aikanaan, mistä ja miten tällainen epähumaani ajattelu on näin voitollisena kasvanut aikana, joka yrittää kaikin tavoin ylläpitää korrektia pintaa, puolustaa samaan aikaan rauhaa ja demokratiaa, luontoa ja ihmisarvoja, missä on oma ristiriitansa siinäkin. Koska taloudellista kasvua tässä vain suojellaan ja ajetaan.

Mitähän demokraattista on siinä, että vahva pääkaupunki polkaisee heikkoa Sipoota rumalla saappaalla varpaille? Kohta joku selittää, että vahvojen taloudellinen etu on jo sinänsä demokratiaa – ei sitä tarvitse enää ihmisiltä kysellä.

Tätä murheellista taustaa vasten tuottaa sentään vähän hupia lukea Tuomas Nevanlinnan mainio kolumni Vaalinnanvapaudesta Hesarista. Jospa sentään on tällaistakin halua jäljellä: vaalia arvokkaita asioita, joilla ei ole mitään taloudellista tai hallinnollista merkitystä.

Juttu Yrjö Saarisesta ja Waltarista tänään Hesarissa poiki yhtä ja toista kyselyä ja komenttia; olihan se helppo huomata komeiden kuvien ansiosta. Pistänkin siis sen pitemmän Hyvinkäällä pitämäni esitelmän tuonne kirjoituksiin, jos joku asiasta kiinnostunut haluaa vielä lisätä tietojaan. Oheen suositeltava myös C.E. Sonckin kaksiosainen teos Saarisesta, saatavana ainakin Hyvinkäältä, kaupungin kustantama, ilmestyi 1977, runsas ja hyvä kuvitus, poskettomia juttuja. Ja näyttelyyn siis mars mars Hyvinkään taidemuseoon kuka haluaa nähdä verevää värien loistoa.

Kun katselin dokumentin ensimmäisestä kuulennosta 1969 ja sen täpäristä vaiheista ja teknisestä uhkarohkeudesta ja riskeistä, ihmettelin kyllä ihan oikeasti mihin kaikkeen ihminen pystyy. Vaan ei lopettamaan sotia, väkivaltaa, vääryyttä ja kurjuutta maan päältä. Noiden avaruusseikkailujen jälkeen meidän työpöydän kokoamien eilen alkoi kieltämättä tuntua aika vaatimattomalta ponnistukselta.

Nuutin nuppuun päättyy juhlakausi viimeistään. Ei ole enää selityksiä ellei työ luista. Pimeätä ja harmaata ja märkää on vaan edelleen, mutta valoa kohti epäilemättä mennään.

Olihan hankalaa löytää kunnon apupöytä tai kuten sanotaan pieni atk-pöytä. Vaellus jättikauppakasarmeissa on kaikkine liikennekaarroksineen sinänsä tainnuttava kokemus. Kuinka osaankaan taas antaa arvoa pienille kulmakaupoillemme Rööperissä. Miten kodikasta täällä on kierähdellä verrattuna kehä III:n betonikolossihelvettiin.

Mutta löytyihän se jostakin Sotkan kulmauksesta yllättäen, tarkoitettuun paikkaan sopiva pöytä esiin vedettävin kirjoitusalustoin. Mutta sitähän ei saanut ostaa, koska se oli esittelykappale eikä muita ollut. Kauppa josta ei saa ostaa pöytää! No tyttö katsoi toisen liikkeen, missä niitä oli. Sinne sompailemaan halki harmaan tihkusumun ja loputtomien autoletkojen, löytyihän toinen Sotka jostakin Ikeakolossin ohesta, ja sain kantaa varastosta muoviin prässätyn paketin autoon. (Kuinka muuten autottomat tuolla asioivat?)

Koettelemus ei siihen päättynyt. Pöytä oli koottava. Levyjä, lautoja, heloja pussillinen, liimaa pienempi muovitasku. Olettavat että täällä ollaan alan miehiä ja kaikki työkalut on hankittu. Löytyivät sentään. Sitten ohjekuva auki. Insinöörit osaavat tehdä hyviä kokoomisohjeita, joita seuraamalla joutuu heti ymmälleen. Pari kolme tuntia tuskaisaa taistelua, ja pöytä alkaa olla kehikossaan, mutta huojuu arveluttavasti eikä oikein pysy liitoksissaan. Olin jo heittää toivoni, kunnes kumma kyllä tajusin yksien ihmeruuvien asennuksen ihan itse ilman kuvan tai ohjeen vähintäkään apua, koska niissä ei puututtu tällaiseen yksityiskohtaan. Pöytä nousi ja seisoo jokseenkin heilumatta. Huokaus ja hämmästys. Vedettävä tasokin liukuu kivuttomasti esiin ja takaisin. Ihmetys ja helpotus. Marja avusti ratkaisevasti kestämään hermoja menettämättä.

Mutta miksi me alistumme tällaiseen simputukseen? Eikö nyt tällaista pöytäpahasta voi edes esikoota, ettei joka tomppelin tarvitse ihan listojen kiinnityksistä itse aloittaa? Mutta mehän alistumme kaikkeen ja saamme tällaisia selviytymis- ja itsehillintäkokeita valmistajilta ihan kaupan päällisiksi. Kiitos siitä. Kuinka mielettömiä pakinoita Olli näistä kirjoittaisikaan. Herrasväki Jakari kokoamassa pöytää ohjeen mukaan ja minä ja ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen antamassa hyviä neuvoja! Lopun voi vain aavistaa.

Meidän oli palkittava itsemme K 50 discossa Kappelin kellarissa, minne Marjakin pääsi sisään, kun kaikkien henkkarit tarkistettiin; alle viiskymppisillä ei asiaa. Yläkerran Lilu meitä sinne houkutteli, ja hauskaa olikin. Juuri tällaisia rentoja huvipaikkoja ikäluokkamme tarvitsee. Hyvä meininki, sai hytkyä itsensä hikeen ja lattialla kyyristelystä kipeytyneet lihakset laukesivat. Suositeltava paikka, disco kerran kuussa. Pitäkää silmällä, tavataan Kappelissa.

Ilmeni että Egyptin uusi suurlähettiläs Maasoum M. Marzouk on kirjailija ja syvästi sivistynyt diplomaatti, joten meillä oli paljonkin puhuttavaa kun Abu Chakran kanssa kävimme häntä tervehtimässä lähetystössä. Abu Chakran lempiaihe on edelleen sokea runoilija Taha Hussein, jolla hän vannoo olleen yhteyksiä Waltariin ja Sinuheen. Olisi siis pidettävä kirjallinen kongressi aiheesta, joko Alexandriassa tai Kairossa, ja toinen Helsingissä. Saapas nähdä, mutta Faruk ainakin ajaa asiaa kuin heinäsirkkaa haulikkoon. Arabimaailman ja pohjoisen kansan yhteisymmärrys tuntui olevan suurlähettiläänkin sydäntä lähellä, joten pieniä mahdollisuuksia on. Abu Chakra esitelmöi aiheesta Suomen ja Arabimaiden ystävyysseurassa muistaakseni 29. päivänä kuluvaa kuuta.

Vilkaisin Viiskulman Primulassa Kauppalehteä, missä oli Lauri Helveen tylyjä kommentteja Kemijärven tehtaan tulevaisuudesta ja mahdollisuuksista. Kai me elämme niin kylmää ja piittaamatonta kauppayhtiöiden aikaa, etteivät inhimilliset äänet jostakin pohjoisesta edes kuulu etelän kabinetteihin. Käsitin hyvin, että vain osakkeenomistajien ehdoilla pelataan ja yhtiön kannattavuuden lisääminen on loukkaamaton arvo sinänsä. Valtio ei voi yhtenä omistajana häiritä toisten osakkaiden hyviä toiveita pussin paksunemisesta. Silloin viis veisataan alueen ja ihmisten hyvinvoinnista. Ja sitten on se metsien suojelukysymys, johon Helvekin harmistuneena viittaa. Kaikkiaan seuraamisen arvoinen opinkappale aikamme arvoista tämä Kemijärvi.

Jaa, on siellä sentään yksi vastarinnan kiiski ääntään korottanut. Odotinkin, ihmettelinkin eikö edes Paavo Väyrynen pukahda. Johan. Vaan tuskin on hänelläkään mitään sananvaltaa, menneisyyden kehitysaluepoliitikko koko mies, saattaa jopa ajatella pohjoisen maakunnan etuja enemmän kuin eteläisten ja ulkomaisten osakkeenomistajien ja sehän on tietysti paha virhe.

Hyvinkään taidemuseossa lämmin Yrjö Saarisen muistojuhla. Sonckin kokoelman lisäksi oli nähtävillä ilahduttavan runsas vähemmän nähty valikoima Saarista. Mikä värien leikki, intohimon ja vaiston kuohuva kokonaisuus. Yllätyimme suorastaan maalausten tuoreudesta ja voimasta. Millaisia ne ovat olleetkaan heti maalaamisen jälkeen. Kannattaa ehdottomasti käydä Hyvinkäällä tuonne maaliskuun puoliväliin mennessä.

Hauska oli myös tavata taiteilijan poika Yrjö Saarinen, hyvin isänsä oloinen vekkuli, voisi kuvitella. Kerroin terveisiä Satu Waltarilta, joka ei ikävä kyllä jaksanut lähteä paikalle. Muisti Yrjön ihan pikkupoikana, tämä taas Sadun nuorena neitona. Waltarit kävivät Sotalaivassa (talon nimi) Saarisia tapaamassa ja nämäkin joskus Helsingissä Tunturikadulla.

Esitelmäni panen vähän myöhemmin näkyviin kokonaisuudessaan, kun siitä on tulossa lyhyempi versio julkisuuteen pikapuoliin. Jälleen sain joitain lisäviitteitä yleisöltä, jota oli seisomaan saakka. Siitä nämä tilaisuudet ovat hyviä, että omakin tieto ja näkemys karttuu. Hyvinkäällä kunnon talvi, pieni pakkanen. Waltari-seuralaiset tekevät retken näyttelyyn 1.3.

Vähän kankeasti sormet kulkevat näppäimillä. Mutta joulutauko on ihmiselle tarpeen. Mustin joulu aikoihin, ainakin maalla noin ikkunasta katsoen. Sitä valoisampi ja hellempi sisäisesti.

Jäi mieleen aatonaaton hartaus Sikomäen ulkoilmakirkossa, vaikka täysikuu ei ikävä kyllä valaissut tapahtumaa, taivas pilvessä. Ari Suutarla vetäisi persoonallisen saarnan kirgisialainen parantajanlakki päässään ja Betlehemistä hankittu paimensauva kädessään. Marja luki evankeliumia hyvällä menestyksellä. Väkeä riittää tähän tilaisuuteen, vaikka kalliolle on liukkaita polkuja kiivettävä henkensä kaupalla.

Muuten rentouduttiin lasten hyvässä seurassa. Turkkilainen joulupukki kävi ja oli antelias. Kinkkua ja sahtia riitti, samoin lipeäkalaa ja muuta tarvittavaa jotta joulu olisi täydellinen. Luin uudelleen Orm Punaisen, kun Tuomas Anhava luki siitä muhkean joulukuvauksen taas ääneen radiossa asialliseen tyyliinsä. Muutenkin oli radiosta paljon iloa, Taatakin saarnasi tasaisin väliajoin. Joku elokuva tarttui silmään televisiosta, Being Julia Somerset W. Maughamin romaanin mukaan oli ihana teatterimaailman satiiri.

Niin ja savusaunaa pantiin alulle, sehän tässä tärkein oli. Pätevä kirvesmies, hirsien veistäjä löytyi, ja Tauno raivasi Voipaannokan töyrästä tarvittavaan perustusten valukuntoon. Impivaaramme alkaa tänä vuonna viimein kohoilla sankkaan kuusikkoon.

Hauska oli palata Sepänkadulle ja silmäillä täällä levollisia pikkupyhiä. Uutta vuotta otettiin vastaan riehakkaasti talon kattotasanteella kilpailevia ilotulituksia seuraillen (kaupungin ja oopperan). Sitä ennen haettiin vauhtia Salokanteleitten rennosta vastaanotosta Kulosaaresta, missä tuttua kirjallista sakkia ja yhdet kihlajaisetkin juhlittavana. Tyttäriä piipahteli iltapäivällä ja myöhemmin Artsi ja Saara kohottelemaan keskiyön maljoja. Menneitä vielä muisteltiin, suuri muutosten vuosi takana ja tähän on tultu. Onnea tälle vuodelle! Juhlavuosi tästä toivon mukaan kehkeytyy monellakin tasolla, mutta sen eteen on tässä ensin tehtävä rivakasti töitä.

nousemme pulkkaan ja helistelemme Helsingistä kohden Hämeenkyrön joulupitäjää, missä pyhät vierähtävät. Joten on vain toivotettava kaikille käväisijöille, viivähtäjille, vastaajille, ilahduttajille

Valtiosihteerin ei olisi oman etunsa vuoksi missään nimessä kannattanut lähteä sohimaan taiteen kentälle, sehän on selvää. Eikä yleensä maallikon. Taiteilijat ja kriitikot tietävät aina yksin ja parhaiten, mikä on oikea tulkinta, kuinka joku esitys on nähtävä. Näytti kuin Hesarissa olisi oikein odotettu provokaatiota, ja kun sellainen taivaanlahja tipahti, kahtena päivänä peräti viisi asiantuntijaa riensi kaatamaan tämän onnettoman Volasen näkemyksen Smedsin teatterimissiosta. Olisi kyllä eduksi, jos kommentoija on nähnyt esityksen, josta kirjoittaa.

Yhtä vähän ihmettelen. Smeds halusi itse erottaa taiteen ja politiikan. Mutta jos Huutavan ääni korvessa halusi toisaalta yllyttää huolehtivaan yhteiskuntaan kuten Moring tänään selittää, mitä muuta se on kuin politiikkaa? Mistä muusta poliitikot tänään puhuvat? Tai jos Tuntemattoman loppua tulkitaan vihanpurkauksena Suomen itsenäisyyden menetyksestä, eikö sekin vähän liity politiikkaan. Tai Tšehovin sisaret, jotka pantiin selvittämään Kajaanin kunnallispolitiikkaa. Kun teatteri osallistuu kovalla vimmalla yhteiskunnalliseen keskusteluun, eikö siinä ole politiikankin raja aika lähellä ja ylitettävissä.Vai onko tämäkin jotain 70-luvun kaikua, ja nyt viha on puhdasta vihaa ilman yhteiskuntapoliittisia osoitteita?

Minusta virkamieskin saa sanoa vaikka sitten hölmönkin oman ajatuksen, ja jotain jyvää siinä oli. Siihen ei vain tahdottu tarttua, koska aihe on vähän liian polttava. Parempi puhua asian vierestä ja tyrmätä a priori asianomaisen horisijan pätevyys. Kukaan ei ole vielä esittänyt varsinaista kontekstiin sijoittavaa analyysia Smedsin jatkosodasta, kuohuntaa vain puolesta ja vähän varovin varauksin vastaan. Yksinäinen keskustelija ei hevin lähde kuopasta etenemään, kun tietää että siellä on vastassa tämä viisinkertainen taiteen puolustuspanssari.

Eilen muistelin Tyttönorssia, kun Marja-Liisa ja miehensä Jore kävivät lounaalla ja joulutervehdyksellä. Tyttönorssit olivat meidän poikain salaisia ja julkisesti väheksyttyjä unelmia 60-luvulla. Marja-Liisa on lajin ehdottomasti puhdashenkisin tuntemani edustaja, ihana nainen. Paljonhan siinä muisteltiin kadonnutta nuoruutta. Muisteltiin myös repäisevää isäänsä Mikko Mensosta, joka kuulemma olisi pitänyt minua sopivana miehenä tyttärelleen, mutta toisin kävi, minkäs sille enää voi. Muisteluikään on tultu, hauskaa sekin.

Joten loppuiltaan sopi hieno joulukonsertti Johanneksen kirkossa, Kauppakorkean ylioppilaskunnan kuoro oli herkän taspainoisessa vireessä, kaikki kauneimmat laulut vedettiin ja parvelta Laura Pyrrö ja Raimo Sirkiä valoivat lisää loistoa lämpimään iltaan. Tästä joulu alkaa virittyä.

Risto Volasen juttu totalitaarisesta ja väkivaltaan yllyttävästä teatterista iski kyllä virkeäksi aamun Hesarissa. Siinä oli suorastaan syvyyttä, koska siteerasi Smedsin entistä näytelmää Huutavan ääni korvessa Kajaanissa. Edes ammattikriitikot eivät yllä tällaisiin sisäisiin yhteyksiin tai yleensäkään syvyyssuunnassa vertaileviin arvioihin. Ilmankos IS kiinnostui asiasta ja soitteli kannanottoa; saas nähdä mitä ovat huomiseen keränneet.

Aihe puhutti eilen Kirjailijaliiton joulupäivälliselläkin, ja arvata saattaa, ettei kirjallisen teoksen näin rämäkkä käyttö ohjaajan tarkoituksiin innostanut suuresti alan ammattilaisia, joiden pääaiheena tuntuu tapaamisisssa olevan tekijänoikeuksista ja kustannussopimuksista huolehtiminen.

Kyröläinen tipahtaa luukusta ja kertoo kuinka hyvin menivät joulukahvit Rauhamäessä. Hienoa. Haikeaa oli jäädä ensimmäisen kerran 32 vuoteen pois, mutta pätevät syyt pitivät täällä. Ja muistojen kiinteistöä ryhdytään sitten kauppaamaan, mikäs siinä. Nyt voisi joku kulttuuritahtoinen taho heräillä, jos sellaisia vielä niillä leveyksillä liikuskelee.

Löysin Myyrmäen antikvariaatista kaipaamani kirjan – antikka.net on käyttökelpoinen palvelu kieltämättä. Toinen kiva elämysten kauppa on Compact, joka muutti Pursasilta Fredalle. Lahjat kertyvät. Tytär kylässä ennen joulua, kaikenlaista valmistelua, leppoisaa vaikka työrauha säröilee. Onneksi Heimat eli Kotiseutu loppuu pian; sen hieno jännite pitänyt hallussaan ties kuinka monta tuntia tänä syksynä. Palkinnutkin katsojan. Mutta mitä kaikkea olisin säästyneenä tuntimääränä saanut aikaan?