Panu Rajala

Aamulla aurinkoa ihailemassa meren rannassa; tästä kevät nousee.

&nbsp Kun tämä Lillqvist kuulee Pispalassa kuinka punikit parjaavat Mannerheimia homoksi, niin totta kai se täytyy ottaa aiheeksi animaatioelokuvaan, muuten kulttuurimme olisi tätä näkökulmaa köyhempi. Laura Kolbe puolusti vakavana taiteilijan oikeutta ilmaista tärkeä kantansa.

&nbsp Hetkinen, kun tv:ssä oltiin hehkuvasti sitä mieltä, että meillä on vain yksi tulkinta kerrallaan ja keskustella ei saisi toisista, niin eikö tässä nyt juuri jumalavita keskustella aika vilkkaasti? Silloin kun esitetään vastaväitteitä, se tulkitaan keskustelun estämiseksi eikä huomata että sehän juuri taitaa olla sitä kaivattua keskustelua. Olisiko hyväksyvä hiljaisuus sitten parempi?

&nbsp Enkä minä ainakaan ole huomannut, että kukaan olisi vaatinut Smedsin Tuntemattoman kieltämistä. Kolbe kehui ranskalaista debattia, joo varmaan intellektuaalista, mutta jos siellä tulkittaisiin de Gaulle homoksi tai Sarkozy ammuttaisiin teatterissa, niin kai se vähän vastaväitteitäkin herättäisi eli sitä keskustelua. Kun sitä käydään siellä, se on ihailtavaa, kun meillä se on keskustelun estämistä. Hienoa aamu tv.

&nbsp Jälkiviisaat jatkavat samasta perin kiinnostavasta teemasta, eli oliko Mannerheim siis homo vai ei. Onko taiteilijan saanut peräti tappotuomioita? Huvittavaa sekin että homous on edelleen loukkauskivi, naistaiteilijankin provokatiivinen koukku, vaikka kaikkea suvaitsevuutta ja tasavertaisuutta on hurskaina saarnattu. Nyt siellä ihmetellään ketä muuta ei saa pilkata? No kokeillaan. Seuraavaksi animaatiot Kekkosesta sadomasokistina ja Halosesta lesbona. Ja sitten valmiiksi vartioimaan, ettei kukaan vaan liikaa reagoi ja esitä vastaväitteitä.

&nbsp Mutta hei, tämähän onkin nurinkurisuuksien päivä. Mopo saa rauhassa karkailla kuten Vesa Hesarissa sitovasti osoittaa.

Sittenkin mentävä Kalevala-seuran jäsenkokoukseen, koska Michael Branch sai vihdoinkin siellä hyvin ansaitsemansa tunnustuspalkinnon. Kuten perusteluissa kävi ilmi, meillä ei kovasti ihastuta, jos joku ulkopuolinen tai peräti ulkomaalainen tulee ronkkimaan meidän tieteitämme. Michael teki tätä 1800-luvun alkupuolen osalta ja joutui kai vähän nurkkaa seisomaan. Tutkimus A.J. Sjögrenistä kulki toisella tavoin kuin suomalaisten vakiintunut käsitys vaikkapa M.A. Castrénin suuruudesta. Tässä voi sanoa, että vaihtuvia näkökulmia syrjitään ja entisiä omia puolustetaan. Nyt vasta uusi sukupolvi oli kypsä Branchin ansiot näkemään, kiitos siitä. Palkittu piti hauskan, ohuesti ironisen kiitospuheen.

&nbsp Toimin Lontoon yliopistossa Michaelin alaisuudessa 1986, ja sepä oli mukavaa ja leppoisaa aikaa, Michael järjesti Kalevala-päivänkin iltajuhlineen silloin laitoksellaan ja aiheesta seminaarin. Aina hänellä oli aikaa puhua ja pohtia minunkin opetukseeni liittyviä asioita. Hannelen kanssa bunkattiin samassa pienessä työhuoneessa ja viihdyttiin hyvin, aika primitiivisissä mutta henkisesti innoittavissa oloissa, ja välillä otettiin pienet sherryt kirjakaapin laatikosta. Onnea Michaelille!

&nbsp Illalla oli Waltarin Gabriel tule takaisin näytelmän tv-version (1979) esitys Töölön kirjaston Waltari-salissa, seuran järjestämä tilaisuus, valtava yleisömenestys. Seela Sella ja Antti Litja muistelivat kuvauksia, päärooleissa olivat ja puhetaidon opettajani Ritva Ahonen kolmantena, Hannele Lauri hauskassa pikkuosassa. Lämmin iloinen tilaisuus, ja itse näytelmä yllätti taas myönteisesti, Mirjam Himbergin ohjaama tulkintakin pitävä ja moderni tragikoomisessa vähäeleisyydessään. Kummallista ellei mikään teatteri ota tätä uudelleen, ja Tv1:n tai Teeman pitää se esittää uusintana, niin paljon toisarvoisempaa löydetään arkistoista. Varsinkin kun Ylen toimittama dvd reistaili äänen osalta, tietysti.

&nbsp Esityksen jälkeen oluella kuulin täsmälleen samanlaisista naisten huijaustapauksista kuin Waltarin säälimättömässä komediassa, siis tänä päivänä. Ei ole tippaakaan näytelmä vanhentunut, jos teatterit niin luulevat.

Totta puhui Antti, juttu Nauticuksen uudesta painoksesta komeili aamulla Hesarin kulttuurissa. Hyvin ylöspantu, Anssilta saatu lisätietoa kirjan antikvaarisesta arvosta. Sanoma kestävä ja taas ajankohtainen Viron juhliessa. Vexi Salmi teki aiheesta hyvän kolumnin Iltalehteen. Postissa jutkahti uusi kiintoisa aineistonivaska sotavuosien tiedotuksista Salomaalta, hitto kun tulee hyvään tarpeeseen.

&nbsp Kovan työrupeaman jälkeen lohduttauduin sillä, että Mike ja kaunis juristi sopivat riitansa Aidensfieldissä ja näyttävät jatkavan romanssiaan. Vaan mehän tiedämme ikävä kyllä kuinka siinä loppujen lopuksi tulee käymään.. Sonnustauduimmekin Vanhan ylioppilastalon musiikkisaliin kuuntelemaan huomisen Kalevalan päivän kunniaksi kanteleensoittoa.

&nbsp Timo Väänäsen esitys oli hänen taiteellinen tohtorinväitöksensä pääkonsertti, siinä sivussa tanssi tai ainakin ojenteli Päivi Järvinen. Sähkökanteleen vongauttelu vaihtui välillä reipastahtiseen rämpyttelyyn. Tanssija eläytyi hallituin liikkein. Tätä saimme ihastella Ekmanin romanttis-koristeellisen Väinämöisen kasvojen alla. Hm. Mitähän Seppo Heikinheimo -vainaa olisi tuuminut tällaisesta musiikillisesta väitöstilaisuudesta. Häikiön kanssa kaipasimme ainakin vastaväitöstä.

&nbsp Mutta tapasimmehan pitkästä aikaa Hannele ja Michael Branchin! ja muuta kalevalaista älymystöä lähinnä SKS:n riveistä, Senninkin, miten hauskaa. Ilta ei suinkaan mennyt hukkaan. Stokkan herkun kautta kotiin iltateelle ja kirjoittamaankin ehdin vielä. Waltari seikkailee jatkosodassa.

Hajallinen työpäivä vieläkin: artikkeli, haastattelu ja kaksi luentoa. Selvitty hyvin.

&nbsp Tempaisinkin aamulla jutun siitä Nauticus/Waltarin kirjasta ja lähetin Hesariin. Antti M sanoi panevansa heti lehteen. Raimo Salomaan vihjeen perusteella selvisi kirjan tarkempi ilmestymisaikakin: alkukesällä 1941. Joskus asiat sujuvat.

&nbsp Menin lounaalle Kosmokseen, missä itse Katri otti aurinkoisesti vastaan. Aikaa vierähtänyt siitä, kun täällä nuorina väijyttiin looshiseuraa harva se ilta. Komeita roolikuvia ilmaantunut seinille. Selkouutisten toimittaja haastatteli siinä kilinässä, ja poronpaisti oli mehukasta, voitti Saludin vasikan 6-1. Puhuttiin arvatkaas mistä.

&nbsp Jatkoin Briossin kautta Ressuun, minne ei norsseina jalalla astuttu kouluaikoina. Komea koulu, eipä silti. Nyt siellä toistakymmentä virkeätä ranskantaitajaa valmistautui Waltarin jäljille Pariisiin, johtamaan yleisiä kävelyretkiä huhtikuussa Suomen kulttuurin promootiossa. Puhelin elämäkertaliuskojeni pohjalta nuoren Mikan seikkailuista Pariisissa 20-luvulla, muistiinpanoja syntyi. Alkoi houkutella ajatus liittyä mukaan nuorten kävelyille. Avril à Paris?

&nbsp Illan suussa vielä Toimelan teatteripiiriin puhumaan niitä näitä, Eeva-Liisa sinne vamppasi ja Arja Pekurinen veti tilaisuutta. En voi vastustaa naisten kutsuja. Näissä riennoissa käy sitä paitsi fiksuja naisia, hyviä katsojia, aktiivisia keskustelijoita, miehiä ei yhtäkään. Puhetta klassikoista ennen ja nyt, kun taas on tulossa Tšehovia, Lokkia ja Ivanovia. Provosoin nykyaikaan siirtämisiä vastaan (jotta katsoja saisi itse päätellä mikä muuttunut ja mikä ikuista) ja sieltähän väiteltiin kipakasti vastaan. Kiva ilta, kiitos siitä.

&nbsp Oli hyvä syy kallistaa lasit punaviiniä päivän päätteeksi Vanhassa Ankkurissa Pursarilla kahden Marjan kanssa, joka bongannut koskikaraa Inkoossa ja käynyt ranskantunnillaan. Innostuikin Pariisin keikasta, vaikkapa taannoisen kihlamatkan muistoissa. Ihanan Mariuksen finaali Teemalla antoi lisää intoa. Saas nähdä ehditäänkö, mutta voisihan sieltä samalla onkia muutaman tiedon Waltarin uusimpien ranskannosten vastaanotosta. Avril à Paris!

Kotona katselen Voimalaa, kerrankin aika hyvää ja tasapainoista kirjallista keskustelua tai keskustelua lähinnä kustantamisen ehdoista. Touko alkaa selvitä jännitteistä, puhui asiaa tyynesti ja fiksusti. Eikä siellä muutkaan sekoilleet, vähän tämmöistä papillistakin sanomaa kai tarvitaan á la Mäkelä. En minä ole koskaan kokenut kustantajia ongelmallisiksi, vaikka olen neljän kanssa puuhaillut (Otava, WSOY, SKS ja Tammikin), aina on kohdeltu asiallisesti ja hyvin. Ehkä tuommoiset Järvelän kaltaiset hermokimput sitten törmäävät liian vähäiseen huomioon ja korostuksen puutteeseen, mene tiedä. Ylipäätään, jos hyvin kirjoittaa, aika hyvän kohtelun saa kustantajalta. Henkilösuhteet luontevia ja läheisiä, näin pienessä maassa. Kuten viitattiin, monet kirjat katsovat tulevaisuuteen, kauaskin. Ei niitä tässä ajassa vielä oikeaan arvoon saada, ei vaikka kuinka markkinoitaisiin.

Palannut Kuopiosta, missä aloitettiin Sillanpään Elokuun harjoitukset Kaupunginteatterissa. Marita Jama on tehnyt mielestäni hyvän, romaanin ytimeen ulottuvan sovituksen, jossa vaikeat takautumat on ratkaistu rytmillisillä monologeilla – tosiaan sävellyksen muoto kuten dramaturgi ilmaisi. Lasse Lindeman ohjaa ja isännöi keskustelutilaisuutta näyttelijöiden kanssa, jossa tarinoin niitä näitä lähinnä romaanin taustasta ja vähän sen rakenteesta ja sisällöstä. Syntyi vilkas ja toivon mukaan antoisa keskustelu. Näyttelijävalinnat lupaavia, varsinkin pääroolin (Jukka Auvinen) osalta. Kirjoitin pyynnöstä myös lyhyen tekstin käsiohjelmaan. Esityksen valmistumista kannattaa seurata; tätä ennen Elokuu on esitetty vain Keravalla teatterissa eikä aivan onnistuneesti; Matti Kassilan hieno elokuva tietysti muistetaan. Sitä on vaikea ylittää, mutta teatteri voi intiimissä studiossa kuten Kuopiossa tavoitella romaanin hermoa ja rytmiä vähintään yhtä intensiivisesti.

Muistaakseni Klingen mielestä Sillanpää Kuopiossa on kuin Ovidius Tomiissa, mutta hyvä kun vereksiä tulkintoja tulee muualtakin kuin kotikonnuilta, missä helposti jämähdetään raiteisiin, sen tunnustan omaltakin osaltani. Kuopiossa tehdään vankasti oman maakunnan aiheita ja luotetaan myös kotimaisiin uusiin teksteihin, mikä ilahduittavaa.

Puhelimme Lassen kanssa Puijonsarvessa kaikenlaista lähinnä teatterin maailmasta illastaen ja muistellen menneitä. Tampereen Nätyn tilanne oli esillä; jos OPM:n uudet suunnitelmat taideyliopistosta pitävät, Näty ilmeisesti ajetaan alas ainakin nykymuodossaan. Kuinka tämä vaikuttanee draamalinjan asemaan, kenties vahvistavasti? Sen ongelma vuosikymmenet oli ontuva yhteistyö Nätyn kanssa, vaikka tilanne lienee viime vuosina kohentunut. Kun Tampereella juuri on ruvettu keskittämään teatterikoulutuksen laaja-alaisempaa yksikköä, OPM näyttäisi nyt vetävän maton sen alta. Eipä tekisi yhtään enää mieli olla tässä sopassa professorina.

Junamatka Savoon ja takaisin on leppoisa ja antaa mahdollisuuden lueskeluun ja miestiskelyyn, Waltari jauhaa kaiken aikaa mielessä, mutta pari kirjoituspäivää silti menetin; otettava tuimasti kiinni. Kauno alkoi soitella Hämeenkyröstä, seminaari vuoden 18 tapahtumista näyttää sittenkin järjestyvän, kun pantiin viimein veteraaniaktivisti asialle. Eiköhän se siitä, ollaanpa kuuntelulla.

Kello kahdeksalta valkenee jo, vastapäisen talon yllä taivas sinertää. Kynttilästä kevättä.

Muistellaan, palautellaan kapinan alkua 1918. Helsingissä seminaari tarkasteli eilen tapauksia punaiselta puolelta kuten ennenkin. Mediassa valkoinen terrori hallitsee edelleen keskustelua. Juuri nyt Kimmo Rentola pohtii radiossa vasemmiston hajoamista. Traumaattinenhan muisto on siellä. Jos veteraaneja vielä löydetään tai isovanhempien kertomuksia, ne ovat punaisten leireistä (Tv1 tänään, Hesa eilen). Tällä tavoin Esko Salmisen väite pitää paikkansa: ellei punainen totuus, niin ainakin punainen katsantokulma on yhä vallitsevana.

Antti Alanen ja Yrjö Varpio puhuivat äsken aamutv:ssä elokuvista ja kirjoista maltillisesti, mutta korvaan sattuu, että sana kriittinen tarkoittaa aina punaisen kulman ymmärtämistä, ei koskaan punaisiin itseensä kohdistuvaa kriittisyyttä. Sodan jälkeen ilmestyi valkoista kritiikitöntä kirjallisuutta (punaisia vahvasti kritisoitiin), mutta 50-luvulla Linnasta alkaen viimein oikealla tavalla kriittistä eli valkoisia kritisoivaa, siis tasapuolista.

Joissakin lehtijutuissa, vaikkapa Huovialan alakerroissa Aamulehdessä on uskallettu kertoa, mistä kapina alkoi ja mikä oli tavoitteena. Se on sitä kriittisyyttä, jota ei esiintynyt punaisessa kriittisessä kirjallisuudessa tai historiantarkastelussa – tai jos esiintyy, sen peittoaa punaisia ymmärtävä jälkikriittisyys joka on oikeata kriittisyyttä.

Tässä raiteisiin iskostuneessa keskustelumaastossa, jota ei hevin huomaa kun se on niin itsestään selvä, ymmärrän hyvin, että Kuningasajatukseni kaltainen kirja sivuutetaan syvän hiljaisuuden vallassa, koska se sattuu tarkastelemaan tapauksia vaihteeksi valkoisten toimijoiden näkökulmasta. Vai onko paljon tällaisia kuvauksia? Tuskin yhtään tulee mieleeni Haavikon (Yksityisiä asioita) tai Marko Tapion kesken jääneen yrityksen (Arktinen hysteria) jälkeen.

Toisenlainen kapina kiehuu keskuudessamme tänään. Kansanliikkeet lakkautettujen tehtaiden jälkimyrskyssä ovat perätin tervetulleita; ihmiset eivät vaieten ja nöyrytyen alistu ihan mihin hyvänsä. Ainakin ääntä pidetään ja mustataan reippaasti yritysten mainetta täällä ja Saksassa. Jotain se on sekin. Björn Wahlroosin kyynisyys ällistyttää: että yritysten yhteiskuntavastuu on vain tehokkaan voiton tavoittelua ja osakkeenomistajien etua, ei muuta. Tässä voi tulla käänne ajatteluun, onhan se äkkiä tullut ilmastokysymyksissäkin. Kaikkea ei voi katsoa vain kaikkein kylläisimpien kannalta, jotka myös ovat nälkäisimpiä.

Kuinka liiketaloudellinen ajattelu hiipii kaikille aloille näkyi huvittavasti jopa Matti Klingen laajassa kiinnostavassa haastattelussa (Hbl toissapäivänä); ennen liike-elämän toimijoita väheksynyt Klinge puolusti poliittisten toimijoiden leirinvaihtoa Suomen sodan 1808-09 jälkeen osakepelureiden logiikalla: kun vanha yritys vajoaa, on heitettävä pelimarkat uuteen ja nousevaan. Näinhän juuri Stora Enso ja Nokia toimivat, ja kansaa jää jalkoihin mutta mitäs siitä.

Olisiko kapitalistinen kansanliike pelastus? Näin ehdottaa Heikki Ikonen Aamulehden asiat-liitteessä; siis että ostaisimme osakkeita kaikin ja allaisimme niiden voimalla vaikuttaa yrityksiin. Lienee toivotonta, kukaan meikäläinen ei saa semmoista osakepottia kasaan, että sillä olisi merkitystä, ja jos saisi, kääntyisi hän kuten Wahlroos ja Klinge neuvovat aina siihen suuntaan, mistä edullisin potti kiiltelee. Yksityinen yhteisöllisyys on voimissaan.

PS Historiantutkija Marko Tikka puhuikin äsken asiaa radiossa, jotain tiukan tasapuolista sentään siellä tutkimuksen puolella. Mm.että lähes puolet uhreista kuolivat vankileireillä espanjantautiin. Mikä ei tietenkään vähennä katastrofin koko kauheutta.

Eero Vartio piti ansiokkaan esitelmän Waltarin saduista seuran kokouksessa Töölön kirjaston nimikkosalissa. Hän oli koonnut satujen bibliografian, esitteli tärkeimpien motiiveja ja teki myös hyvän ehdotuksen: pitäisi julkaista Mika Waltarin Kootut sadut, mahdollisimman täydellinen laitos ilmestymistietoineen. Tätä kannatimme, terveisiä kustantajalle. Yksi kuvitettu satu on kuulemma tulossakin.

Waltarihan oli suurten sadunkertojien jälkeläinen, niiin itämaisten kuin kotoisen Topeliuksemme. Kerronnan polveileva, vuolas juoksu toistoineen ja formuloineen tulee maailman satuperinteestä. Hän vain kykeni laajentamaan sadut historiallisten romaanien monikerroksiseen kontekstiin, Sinuhesta alkaen. Siinäkin pohjana muinaisegyptiläinen taru, jota Waltari käytti vapaasti hyväkseen.

Monet sadut varsinkin Kiinalaisesta kissasta (1932) on kirjoitettu ja kerrottu alkuaan Satu Waltarille. Kun istuin hänen vieressään ja kuuntelimme Eeron analyysejä ja hiljaa hän kuiskaili kommenttejaan, tuntui siinä historia keskuudessamme viivähtävän. Myös Esko Tammivuori, entinen Istanbulin konsuli, intoutui muistuttamaan itämaisista sadunkertojista.

Hyvästä tilaisuudesta astelee myrskyn riepottelessakin rikastuneena ja kohonnein mielin kotiin. Waltari-seura on lähtenyt juhlavuoteen suotuisissa tunnelmissa.

Olikohan Hitlerin psykoanalyyttisestä profiilista todellista hyötyä? CIA aloitti psykologisten profiilien laadinnan maailman johtajista, ja metodi on jatkunut Saddamiin saakka. Onkohan Halosesta ja Vanhasesta tehty vastaavia tutkimuksia? Mikä on heidän lapsuudentraumojensa merkitys heidän päätöksilleen.

Hesan kulttuurissa taitavat olla aiheet vähissä, kun vielä kerran kolumnisti käskee Vanhasen mennä katsomaan Smedsin Tuntematonta. Pääministerin pitäisi ehdottomasti mennä teatteriin näkemään, että Suomi on kuollut. Sielläkö hän sitten viisastuisi. Teatterin kassavirta ainakin on voimissaan. Miten pääministerin siis pitäisi reagoida, jotta kulttuurissa oltaisiin tyytyväisiä. Lyödä kintaat tiskiin ja todeta, että kuolkoon loputkin? Vaiko havahtua joihinkin reippaisiin, pelastaviin päätöksiin Kemijärvellä. Eikö ole jo myöhäistä elvyttää vainajaa.

Vai pitäisikö umpirauhallisen Vanhasen ehkä ryhtyä teatterin sodanvastaisen kiihotuksen jälkeen hillitsemään sotahimojaan. Ei hän tietääkseni ole edes Natoon kovasti menossakaan. Amerikoissakin tyytyi ihailemaan Arnoldin miekkaa, joka on melko vanhentunut ase. Vanhasta on enemmänkin syytetty passiiviseksi kuin sotaintoiseksi, joten ei hänessä siinä suhteessa ole paljon pahennettavaa. Olimme samalla Maanpuolustuskurssilla, ja siellä vallitsi hyvin tyyni ja asiallinen tunnelma, ei kukaan yllyttänyt sotaan. Mikä hiton velvollisuus ylipäätään on mennä teatteriin yhteiskuntaoppiin, kun maailmaa näkee omilla silmilläänkin.

Ja eikö sinne koko eduskunta kohta komenneta Smedsin sulkeisiin näkemään, kuinka helvetin huonosti kaikki menee, kun autoritaarisesti totellaan upseereita. Ai niin, se lopun ampuminen on siis symbolinen, eikä sitä pidä ottaa henkilökohtaisesti. Mainio näkemys! Taisi se Jokelan ampujakin ampua symbolisesti väärää maailmaa, tuskin ketään henkilökohtaisesti. Paljonko mahtoi lohduttaa.

On kiva aikanaan lukea joku teatteritieteilijän analyysi tästä sodasta ja sen sanomasta. Kuinka sen voisi tiivistää. Tähän asti on luettu tunteenomaisia halleluja-purkauksia. Saska Snellmanin löytämää ydintä, luokkasovun purkautumista (mitä ei ole Linnan romaanissa) ei nähdäkseni kukaan ole jatkanut, mutta enhän minä kaikkia julkaisuja lue. Jos Sarastien ja Rokan sopu olisi säilynyt, olisiko Smedsin Suomi yhä elossa? Tuskin vaan, konsensus oli elinaikanaan kulttuurikriitikkojen kirosana.

Turhaan minäkään tätä enää jauhan, tää oli nyt sen Hesarin kolumnistin syytä. Tulkoon hiljaisuus.

Tali-Ihantala 1944. Olihan nähtävä kun Ruotsin kuningaskin on nähnyt. Sitä paitsi Åke Lindmanin viimeinen suurtyö, Åke on reilu Sörkan kundi, kenellä on pitempi ura elokuvassa ja teatterissa? Matti Kassila pystyy kilpailemaan, mutta ei hänkään futiksessa.

Minulla se suuri etuoikeus, että mentiin leffaan parhaan asiantuntijan Vesa Karosen kanssa. Poika tunnistettiin jo Bristolin aulassa ja muuan fiksu veteraani tuli kiittämään hyvistä kolumneista ja kirja-arvosteluista. Olikin harvinainen elokuvayleisö: varttuneita miehiä.

Itse elokuva on kritiikkejään parempi, voimme tässä todeta. Se on hyvin todellinen sodan kuvaus, karu, jyrisevä, järkälemäinen. Siinä ei ole turhaa dramaturgiaa eikä juonen kiekauksia eikä yhtään naista. Se menee samalla logiikalla kuin sota arvataksemme menee eteenpäin tilanteesta toiseen mitä todellisuus vastaan tuo. Sitä ei ole sokeroitu eikä kehitetty jännitysmomenttia eikä lisätty myöskään kauhuelementtiä. Se on paljasta sotaa Talin-Ihantalan rintamanosalla. Kovinta sotaa. Efekteissään kerrankin uskottavaa, todistavat mukana olleet, ei komeaa leiskuvan punaista tai muuta pyromaanista briljanssia. Mutta voi siinä korvat mennä lukkoon.

Jotenkin tämä koruttomuus ja rehellisyys miellytti meitä. Olisihan voinut tilanne käydä vielä selvemmäksi, sen koko dramaattisuus. Nyt saimme sen kuvan, että suomalaisten nerokkaasti keskitetty tulivoima ja saksalainen lennosto lopulta pelastivat Suomen ja jyräsi ryssät perääntymään. Koko tulihelvetti, miesten ihmeellinen kestäminen kalliomaastossa ilman poteroa, jäi sittenkin kokematta. Odotimme vielä kovempaa loppunousua.

Panssarisodasta sai hyvän käsityksen, Reino Lehväslaihokin yhtenä rämäpäänä joukossa. Korpraali Väisäsen yksittäinen tuhoamistyö oli Vesan mukaan vielä suurempi kuin tässä nähty. Siihen liittyy mysteerio: Väisänen katosi jäljettömiin poistuttuaan kenraali Vihman autosta. Mitä tapahtui pojalle? Tätä ei elokuvakaan kerro.

Muutenkin sain leffan jälkeen, kun istuimme Hemingwayssä Guinnes-lasillisilla, kuulla Vesalta paljon kiintoisaa taustaa ja myös täydennystä ja oikaisua elokuvan tapahtumiin. Sodanjohdon ankaria kiistoja ei ollut mukana, ja muutakin loivennusta oli tehty. Vihman kaatumista oli aikaistettu. Sehän oli sinänsä turha ja mieletön näytös, kertoi Vesa. Laguksen osuus, isän ja pojan, oli hyvä. Lindman ja Benedict Zilliacus ovat tuoneet suomenruotsalaiset ja vapaaehtoisetkin mukaan kuten edellisessä elokuvassa, joka perustui Harry Järvin autenttisiin kokemuksiin. Tässä ei ole vastaavaa keskushenkilöä, tässä sotii koko kollektiivi. Paitsi että Bez oli itse tulenjohtajana Tali-Ihantalassa. Tuntemus nousee omista kokemuksista. Alkaa olla viimeisiä kertoja kun niihin voidaan nojautua tekovaiheessa. Kovia naamoja.

Totesimme myös, että olihan tämä vähän toisentasoista sotaa kuin Smedsin raikuva musiikkishow teatterissa, missä Vesakin oli käynyt Tuntematonta komeutta todistamssa ja hyvin säilyttänyt kriittisen mielensä kylmänä. Tässä nyt saattoi miettiä mitä siellä todella tehtiin ja mitä pelastettiin. Ja kuinka mahdottomissa oloissa. Sotasankareina vilahtelee tässä vanhoja kunnon taistolaisia. Jotakin ehkä oppineina. Reipashenkinen sodanvastaisuus on nyt hyvin mahdollista ja hauskaa, kun miehet ensin torjuivat murskaavan ylivoimaisena kiilana jyräävän vihollisen. Ihan oikeasti.