Panu Rajala

Ilman erityistä kerskumista pistettäköön aikakirjoihin tällainenkin päivä: Havahdun hereille tavanomaiseen aikaan klo 4 ja kun ei nukuta, selaan lehdet ja istun koneen ääreen: kirjoitan 2,5 sivua elämäkertaa aamun hiljaa valjetessa. Kun edellisenä iltana jättää työn kesken, on helppo alkaa ja jatkaa.

Suihkuun, kahvia, kamppeisiin ja kahdeksan junalle, Tampereelle. Siellä on yliopistolla vuoden 1918 seminaari, kolmas ja viimeinen kierros tällä erää. Kuinkahan jaksan istua koko päivän, mietin, mutta hyvin: kiintoisia ja täysipainoisia esitelmiä 9 kappaletta sekä avaus. Asialla taattuja konkareita kuten Haapala, Ylikangas ja Varpio sekä nuoria tutkijoita, hyviä puhujia monet. Havainnolliset blanssit ja taulukot mukana, mihin en ole vielä koskaan yltänyt. Paljonkin selkeyttävää jäi mieleen, tasapuolisesti, sikäli miellyttävä tilaisuus, että kukaan ei palopuhunut enää mistään. Omassa jutussani taisi olla eniten tulta, mikä johtui sitaateista. Pistän sen tuonne esitelmiin ihmeteltäväksi.

Komean teoksen ovat julkaisseet siellä – Tampere 1918, loistava kuvitus ja tieteellisen näköistä tekstiä. Tätä alkaa olla pian kylliksi.

Junalla kolkuttaen takaisin, niin että juuri ehdin Orioniin, missä näytettiin elokuvaharvinaisuus: Ingen morgondag, Arne Mattsonin ohjaus Waltarin pienoisromaanista Ei koskaan huomispäivää, filmattu 1957, Jarl Kulle pääosassa. Olihan kiintoisa tulkinta, vähän kireä ja synkänpuoleinen, mutta niinhän on Waltarin tekstikin aika pingotettua. Hauskoja tuttuja sivuosissa, Anneli Saulista Tapsa Rautavaaraan. ja Åke Lindmaniin. Mutta pääroolit riikinruotsalaisia. Harvoin näkee ruotsalaisia näyttelijöitä suomalaisissa sotavormuissa.

Kun rivakasti kävelin kotiin, alkaa juuri entinen vaimokulta iloisena kalkattaa elämäänsä ja laulujansa Kuustosen penkissä; tutunomaisia lauseita, toisto on turvallista ja antaa varmuuden, että elämä jatkuu entisellään ja Katri voi hyvin.

Ja nyt olen tässä, tätä nakuttelemassa kun puoliyö lähenee. Kevät antaa lisää voimia. Huomenna nousemme Prahan kirjamessuille.

Vielä kerran Töölön kirjastossa Waltaria, nyt runoja, esittelijänä Markkku Envall. Hyvä ja jäntevä juttu, onhan Markku tuntija jos kuka, mutta hivenen ihmettelin ankaraa kvalitatiivista suhtautumista Mikan runoihin ja muistiinpanoihin, jotka ovat harrastelua ja pöytälaatikkorunoutta eivätkä enempää pyydä ollakaan. Tunne ja huumori ovat niiden vahvoja ominaisuuksia, ja siihen puoleen tiukka formalisti Markku ei juuri silmäänsä kallistanut.

Muuten kiva ilta, kuultiin lausuntaakin ja päästiin lopulta kaljalle Janoiseen Loheen. Aria ja Kirstiä ehdin vilahtaen tavata ja onnitella Eero Vartiota komeasta Waltari-visan voitosta Jyväskylän kirjamessuilla. Eero on ylittämätön tietomies.

Sitä paitsi hän katsoo lumottuna tanssiohjelmaa sunnuntai-iltaisin , joten minulta on mennyt hyvä Wilder-sarja taivaan tuuliin, kun ei aina muista nauhoittaakaan, mutta väliäkö sillä. Olen siis hyvin tietoinen kanki-Kaikkosen ja kumppanien sankarillisista suorituksista, sillä kuulen ne selkäni takaa töitä edelleen paiskiessani. Tanssin voi myös kuulla.

Sen sijaan olen hievahtamatta ruudun äärellä, kun Ensimmäinen piiri pyörii. Silläkin uhalla, että tulen sairaaksi ja mielialani putoaa polviin. Niin raskasta se on nähdä, niin loistavasti toteutettu, niin tosi ja syvä. Nyt sunnuntaiaamuna oli Teemalla kaiketi tahaton ironia: ensin toistettiin arkiston hämärästä 60-luvun vallankumousromanttinen sekoilu Nyt! ja päälle jyrättiin tämä vallankumousrealistinen mestariteos vuoden 1949 erikoisvangeista. Hyvä tilaisuus ajatella, mitä olisi voinut täälläkin tapahtua. Kuinka ne näyttelivät tiukasti säännellyt kohtaamiset, nämä vangit ja heidän vaimonsa! Se ei ollut enää näyttelemistä, se oli ihmisen äärireunalla olemista. Hienointa siinä oli juuri pidätelty tunne, valtava lataus.

Surua myös Marbellan lomamatkailijoiden tragediasta. Maailma on arvaamaton syöveri. Jokainen näin hyvä päivä, aurinkoa rannassa, ahventa lautasella, rakkautta rinnassa, on ihme.

Kevennystä: pitkän työpäivän päälle K50 disco jälleen Kappelissa. Mikään ei tee parempaa hartioille ja istumalihaksille koko päivän koneen tuijottamisen jälkeen kuin reipas parin tunnin rokkaaminen hikisessä tungoksessa, uskokaan pois. Täyttä on ja hyvä fiilis. Marja on tanssissakin rautaa.

Vielä mietityttää vuoden 1918 tulkinta, ei auta. Tampereen yliopiston seminaaria (24.4.) varten olen käynyt läpi uudestaan Juhani Ahon, Eino Leinon, Ilmari Kiannon ja Volter Kilven aikalaiskuvauksia ja ajatuksia. Kyllä ne ovat pysäyttäviä. Kuinka kammosivatkaan kirjailijat punaista pakkovaltaa, kuinka pettyneitä olivat omaan kansaansa ja kuinka riemuitsivat valkoisesta voitosta ja saksalaisten saapumisesta Helsinkiin. Kaikki tämä on aika lailla painettu alas myöhemmin, jopa kirjallisuushistorioissa ja muissa tarkasteluissa.

Eipä kukaan muista kai, että Leino kirjoitti kaksi kirjaa, toisen Helsingin valloituksesta ja toisen Vöyrin sotakoulusta; molemmissa intomielinen valkoinen näkökulma, aivan kritiikitön. Tampereen valloitusta hän kuvaa valkoisten sotapäälliköiden haastattelujen pohjalta kuin poikakirjan seikkailua. On kyllä syytä pysähtyä miettimään, miksi kansaansa syvästi kuvanneet kirjailijat kadottivat tässä taistossa kaiken myötätunnon häviäjiä kohtaan. Aholla se sentään lopuksi häivähtää esiin, Kiannolla on kirkasta kostonhalua, Leinolla iloista voitoniloa. Sillanpää oli suuri yksinäinen poikkeus. Volter Kilven kansallisissa itsetutkiskeluissa täräytetään suorat sanat sosialistien kyvyille ajatella, johtaa tai edes ymmärtää kansallisia ja valtiollisia asioita. Murto-osa sosialistien kansanedustjista oli hänen mielestään siihen kykeneväistä 1917. Myös porvarien hajanaisuus ja itsetuntemuksen puute saavat Kilveltä kyytiä.

Kun Väinö Linnan jälkeistä aikaa on eletty puoli vuosisataa, kaikki tällainen on lakaistu maton alle ja haluttu unohtaa. Ainakin suurimmaksi osaksi. Silti juuri aikalaistunnustuksilla on oma ohittamaton arvonsa. Ei niitä missään hourutilassa kirjoitettu, vaan ahdistuksen ja vapautuksen terästämin aivoin. Jälkeenpäin oli sitten täysi vapaus dramatisoida tarkoituksenmukaisia kuvauksia ja nostaa esiin punaisten oikeutettu näkökulma. Niillä, jotka verekseltä henkensä puolesta pelkäsivät kuten Aholla, oli vielä suurempi oikeutensa kertoa juuri silloiset tunnelmansa. Hänellä on hajamietteissään myös ajan maailmanpoliittinen näkökulma laajemmin hallussa kuin useimmilla ahtaasti omiin bunkkereihinsa linnoittuneilla taistelijoilla.

Joten ei voi vieläkään olla ihmettelemättä, kuinka silloin kuviteltiin, että maan tulevaisuus voidaan rakentaa kansanvaltuuskunnan kehittämien radikaalien lakien ja esitysten ja kiväärien varaan, kun elintarvikehuolto, talous, teollisuus ja maanviljelys oli jätetty hunningolle tai kyvyttömien räpeltäjien käsiin. Ei kai kansaa laeilla ruokita, kun ei edes hallintoa osattu käyttää. Eri asia, jos Tokoi olisi saanut tulemaan viljalasteja junissa Venäjältä, jos Rahjat olisivat tuoneet lisää aseita ja jos Lenin olisi voinut ottaa Suomen omaan bolshevistiseen sekasortoonsa uudeksi jäseneksi. Silloinkin vankileirit olisivat täyttyneet, ehkä vain idempänä, ja niihin olisi vaihtunut valkoinen osa kansaa. Lopulta Stalin puolestaan viimeisteli suomalaistenkin punaisten teloitukset, joten kaikki ei sentään jäänyt kotoisten verihurttien vaivoiksi.

Synkkiä aikoja, mutta niitä tulee muun ohessa tutkiskelluksi, kun ne kerran on näin voimallisesti taas nostettu historian syöveristä – onneksi kyllä tällä erää kohtuullisen sovinnolliseen keskusteluun. Mutta keiden pitäisi siis pyytää anteeksi ja keiltä, kun sellaistakin on vaadittu. Ei kai vaan punaisten aloittamaansa kapinaa? Vaiko valtiovallan sitä, että kapina kukistui ja nuori parlamentarismi sentään jatkui? Sillä sehän kapinalla juuri tahdottiin lopettaa ja samalla olisi mennyt itsenäisyyskin. Turhilla eleillä ei enää mitään rakenneta.

Eilinen keskustelu Tohlopissa on tuottanut yllättävän paljon myönteisiä kommentteja. Massakeskustelu jää pakosta tokaisuiksi, mutta joitakin näkökulmia saatiin näköjään silti esiin. Siellä oli rennompaa ja miellyttävämpää kuin odotin.

Punauhrivoittoisuus on edelleen voimassa, siitä saa riipaisevimmat puheenvuorot. Kuultiinhan sentään vähän totuuksia toiseltakin puolelta. Mikko Alatalo tuossa muistuttaa, että rauhan miehet ja väkivallasta varoittajat unohdetaan keskitieltä kuten Kyösti Kallio. Harvoin mainitaan sekin, että Väinö Tanner oli sosialistien puolella vankasti aseita vastaan ja pysyi sivussa. Verihurmos on kiinnostavampi aihe kuin hiekkaan valuneet sovitteluyritykset.

Vuodesta 1918 on nyt puhuttu riittämiin, ja vielä jatketaan ensi viikolla Tampereen yliopiston seminaarissa. Onkohan niin, että rauhallisena aikana dramatiikka on haettava menneisyydestä. Tohlopissa pysyimme kai kohtuullisen asiallisina, mikä kertoo siitä, että tämäkin kohta historiassa alkaa hiljalleen asettua kohdalleen. Sillä ei ainakaan kiihoteta enää uuteen vallankumoukseen kuten vielä 60- ja 70-luvuilla, jotka kultaisina muistamme.

Kotiin palattuan oli riennettävä kirjapalaveriin Bulevardille, sovittava hiukan kiireisestä aikataulusta, ja saman tien Tieteiden taloon, missä Lähti-idän instituutin ystävät järjestivät seminaarin Mika Waltarista idän ja lännen kuvaajana. Jälleen yleisöryntäys, parveketta ja ovensuuta myöten täyttyi sali. Vanhan matkaveikkoni Faruk Abu Chakran kanssa yritimme aihetta parhaamme mukaan valaista, ja Egyptin suurlähettilään Maasom Marzoukin läsnäolo ja puheenvuoro antoivat oman säväyksensä. Hän on kirjailija itsekin ja tuntui tietävän paljon Sinuhe egyptiläisestä. Kuultiin myös Aaro Söderlundin ja Jussi Nuortevan tervehdykset ja paljon yleisöpuheenvuoroja. Mainio tilaisuus, joka päättyi rattoisaan illalliseen instituutin ystävien seuurassa Rodolfossa.

Kodikas räntämyrsky, joka antoi syyn olla lähetemättä Jyväskylän kirjamessuilla, jossa minulla ei muutenkaan olisi ollut mitään erityistä tekemistä. Eero Vartio pääsi Waltari-tietokisassa finaaliin, vaan enpä tiedä vielä kuinka pärjäsi, hei nyt tiedänkin: voitti tietysti. Onnea.

No minä selitin Waltaria ja Sinuhea Porissa torstai-iltana, ja tupa oli tupaten täysi, tuoleja tuotiin kirjastoon lisää, Waltari kyllä nyt kiinnostaa näemmä. Sieltä ajeltiin hyvään Hämeenkyröön, missä pidettiin Sisällissodan totuudet -seminaari lauantaina, ja kansaa riitti sinnekin ainakin parisataa, joten liikkeellä on oltu. Pertti Haapala piti erinomaisen valaisevan jutun vuoden 1917 ja 1918 taustoista, ja Marko Tikka terrorismista (hiukan outoa kyllä lyödä vain yhden tuomarismiehen kuva kankaalle ja julistaa: siinä on terrorin kasvot – olihan niitä herrajumala satoja muita ja molemmin puolin).

Meidän Raija Westergård pudotteli raivokkaan jutun naisten kohtaloista kapinan pyörteessä, ainahan sisällissota on rajua leikkiä, mutta mietin hiukan, pitivätkö kaikki joukkoraiskaukset paikkansa – en ole niistä aikaisemmin mistään kuullut. Tuttua kyllä myöhemmästäkin historiasta, ihan äskeisestä Balkanilla ja Afrikassa. Oman juttuni reivaan vielä johonkin kuntoon, mutta valkoista kirjallisuutta vähän tarkastelin: paikallisista ennen muita Walakorppea ja Sillanpäätä, kahta vekkulia, jotka kirjoittivat omat kapinakirjansa kilpaa Ala-Vakerilla kesällä 1918 – ja miten erilaiset! Aiheesta vielä enemmän.

Lopussa aikataulu romahti (Antti J veteli puolet yliaikaa) ja kunnon keskustelu jäi käymättä. Täällä sitä ollaan vieläkin lumen ja sohjon keskellä eikä aiotakaan Helsinkiin ennen kuin keskiviikkona, sillä kapinapuhe jatkuu vielä tiistai-iltana Tohlopissa. Saas nähdä mitä siellä keksitään.

Esko Tammivuoren puheilla Tapiolassa. Hän oli Istanbulin varakonsulina, kun Waltari vieraili kaupungissa. Hauskoja muistoja, valokuvia, hersyvää tarinaa. Mukana vaimo ja tytär omine näkökulmineen. Elämäkerta rikastui jälleen. Kuinka Waltarille järjestettiin juhlat Afroditen merkeissä! Enpä kerro enempää.

Siitä sujuva jatko Töölön kirjastoon, missä Lea Toivola keskittyi Mikael-romaaneihin ja islamin kuvaukseen. Ne ovat sopivasti minullakin työn alla. Tuntuu että on arvonpalautuksen paikka, romaanien uuvuttavan laaja kerronta kaiketi peitti aikoinaan osan sanomaa, jonka Toivola tulkitsi mallikkaasti. Islamin kuvaajana sisältäpäin Waltari oli huimasti aikaansa edellä, miltei ainoa länsimaissa. Mitä siihen oikeastaan sisältyi? Maailmanpoliittinen tilanne 1500-luvulla ja 1900-luvulla monitasoisesti limittäin. On aivan totta mitä Toivola sanoi: Waltari voi olla helppolukuinen, mutta ei missään tapauksessa helppotajuinen. Niin laajoja kokonaisuuksia hän historiassa liikutteli. Kirjailijoille on yleensä kelvannut kapea kotimainen lähitodellisuus. Eipä silti, saivathan Faulkner ja Sillanpää syviä irti pieneltä alueelta.

Eso:n ja Putkinotko ry:n järjestämä Waltari-seminaari yliopiston pienessä juhlasalissa ei tarjonnut kumoavia uutuuksia, pikemmin normatiivisia esityksiä, mutta jotain hauskaa aina tarttuu mieleen. Seminaarin vahva esiintyjä oli Norssin poika Juhani Salonius, jonka kanssa kirjoitimme ylioppilaiksi samana vuonna 1963, hän linjalta ja minä klassilliselta puolelta.

Salonius tiukkasi Waltarin naiskuvan taustaa eli miksi on niin paljon petollisia naisia ja eroottisia pettymyksiä. Kun Markku Envall kiersi vastauksen ja heitti minulle katsomoon, ja kun minäkin vielä panttaan selityksiä, Juhani pamautti pöytään Norssin spartalais-saksalaisen poikakasvatuksen, eikä siinä vallan vikaan osunutkaan. Tästä kerrotaan lisää syksymmällä sekä Erkki Nordbergin uudessa Norssin historiassa että minun Waltari-elämäkerrassani.

Sen sijaan sain tilaisuuden oikaista jälleen kerran iänikuisen myytin siitä, että Waltari palautettiin RUK:sta maitojunalla. Tosiasiahan on, että hän joutui lomalta palatessaan pahaan auto-onnettomuuteen ja hoidettavaksi Tilkkaan, minkä johdosta RUK keskeytyi. Kyse ei siis ollut kunnottomuudesta tai vielä vähemmän pasifistisista mielipiteistä, joita Lasse Lehtinen aivan harhautuneesti tarjosi syiksi äskeisessä kirjassaan. Ilmeisesti kukaan väitteiden esittäjistä ei ole vilkaissutkaan Waltarin kirjaan Siellä missä miehiä tehdään, mutta on muitakin oikeita dokumentteja asiasta. Salonius oli reilusti tyytyväinen antamaani tietoon ja lupasi levittää sitä edelleen maanpuolustuksellisiin piireihin.

Muuten Salonius vastasi kysymykseen, mitä Waltari sinulle merkitsee: ”Se on osa työtäni. Sieltä saa vastauksen kaikkeen.” Laittamattomasti haastettu valtakunnansovittelijalta.

Hauska oli myös kuunnella nuorten opiskelijoiden Minna Klapurin ja Johanna Tunturin raikkaita ajatuksia. Kauas on edetty ajoista, jolloin Waltari oli meillä Kotimaisen kirjallisuuden laitoksella nurkkaan pistetty viihdekirjailija, jonka nimeäkään ei oikein sopinut ääneen lausua. Nämä nykyiset opiskelijat ovat vailla ennakkoluuloja ja löytäneet oman Waltarinsa, jota tuntuivat vilpittömästi arvostavan, ennen muita Sinuhen ja Palmujen ansiosta. Dekkariseuran pj Kirsi Luukkanen puhui Palmuista, ja Sinuhe oli jokseenkin kaikkien suurin suosikki.

Sitä paitsi Juhani muistutti aivan oikein, että Waltarilla on myös lempeitä, empaattisia ja rakastavia naisia kuten Sinuhen Merit tai Ulla Möllersvärd, ja listaa voisi jatkaa. Tämä naiskysymys on näinä päivinä tietysti kihelmöivä, mutta keskusteluja käytiin myös Tulenkantajista, elokuvista, uusista sovituksista, politiikasta, uskonnosta jne. Waltari on tyhjentymätön, todisti tämä kolmetuntinen istunto vanhassa kunnon yliopistossa, ja silti vasta joitain pintakerroksia raapaistiin. Paikalla parisataa henkeä. Tilaisuus päättyi viinitarjoiluun ja vapaaseen ajatusten vaihtoon.

Suuri harmi oli se, etten ehtinyt Salokanteleen Jussin Jaan Kross-kirjan julkistamiseen, joka oli samaan aikaan kerrosta alempana, mutta en vain malttanut ajoissa jättää näitä Waltari-pohdintoja. Tutkittava myöhemmin rauhassa Jussin Krossia. Onnittelut siitä! Elämäkerran teko on kovaa hommaa, voin todistaa. Samalla hiton antoisaa ja hauskaa.

F.E. Sillanpään Elokuu Kuopion Kaupunginteatterissa, sovitus Marita Jama, ohjaus Lasse Lindeman. Kävimme ensi-illassa ja suorastaan yllätyimme: niin hieno tästä esityksestä lopultakin tuli. Se on ensimmäinen täysi ammattilaistulkinta teatterissa tästä romaanista ja osoitti sen draamallisemmaksi kuin saatoimme odottaakaan.

Romaani ei ole helppo sovitettava, hankaluutena sisäistyneet henkilökuvat ja kertojan takautumat, jotka valaisevat vasta myöhään heidän taustojaan. Talon dramaturgi Marita Jama oli onnistunut niveltämään nämä melko kevyesti sisäisiin monologeihin kautta matkan. Ehkä kirjallinen sävy voi ohimennen oudoksuttaa, mutta se luontuu Sillanpään maailmaan, missä ei tavoitella velttoa luontevuutta, vaan ladattua draamaa. Muutenkin alkuteoksen tyyli ja sävyt oli ihailtavan eheästi säilytetty.

Lindeman laittoi teoksen vapaasti 50-luvulle ajan iskelmineen ja pukuineen, ja ihmeen hyvin ihmiset tähän kehykseen solahtivat. Tämä aika on sentään monille katsojille muistoissa tuttu. Hyvä on sitoa esitys johonkin selvään aikaan, koska tapakulttuuri on kaukana nykyajasta.

Esityksen kertova rakenne lataa hitaasti mutta varmasti ne räjähdykset, jotka tulevat ensimmäisen jakson lopussa ja sitten ukonilman finaalissa. Lindeman sai pidetyksi vahvan jännitteen yllä vielä Viktor Sundvallin kuoltuakin. Ihmisten jälkilaineet suorastaan kouraisivat ja liikuttivat aina viimeisten repliikkien nuoreen tulevaisuudenuskoon saakka.

Näyttelijäin työ oli kautta linjan erinomaista. Jukka Auvisen Viktor Sundvall on ilman muuta suuri tulkinta, pienin elein ja ilmein etenevä itsepetos, vanhojen tunteiden lämmitys, suistuminen ja lopulta tilinteko menneestä ja suuri purkautuminen. Ei yhtään falskia kohtaa, ei mitään näyteltyä juopumista, mikä tässä olisi pettävä houkutus. Ihmiskuva viimeistä piirtoa myöten.

Naiset Seija Pitkänen (Saima) ja Annukka Blomberg (Maija Länsilehto) tekevät vahvasti ja tarkasti ensin tuon kaartelevan ystävyytensä ja sitten katkeran yhteenottonsa ja hienosti taas palaamisen perustasolle kolmiodraaman loppuselvityksessä. Kun olin puhumassa harjoitusten alussa, ajattelin, että roolit olisi hyvin voinut nähdä toisinkin päin, mutta nyt juuri tämä Pitkäsen karski katkeruus ja Blombergin hienostunut lempeä väistely vaikuttivat ihan oikeilta ratkaisuilta.

Nuoret olivat aivan valloittavia, niin tosia ja aitoja: Katja Tervon herkkäilmeisyys Tyynenä, Taaven, Markus Petsalon puhdas rehti avuttomuus (mikä tanssiasu!), Lotta Huitin Iitan verevä naiseus, täyttä tavaraa ja sitten Maunon, Karri Lämpsän terve ja rento maskuliinisuus; tästä viimeisestä parista kasvaakin esityksen eräänlainen tunnus niin alku- kuin loppuasetelmassa, mikä sekin on hyvin harkittu. Siitä elämä jatkuu, kaikesta huolimatta.

Elämän epäsointuisuus on teoksen teema, ja esityksessä se nousi miltei kurkkua kuristavaksi. Näyttämö on pieni ja karu studio, esineitä ei paljon tarvita. Ihmisten läsnäolo kantaa, jännite ei katkea kertaakaan.

Nautimme teatterin suurenmoista vieraanvaraisuutta, väliajalla piispa Leon seurassa, ensi-illan maljankohotuksissa ja Sammon muikkupöydässä, missä ryhmällä oli onnellinen tunnelma. Käynnistäni palaverissa tammikuussa oli esittäjille kuulemma hyötyä, mistä iloitsen. Hyvillä mielin katselimme kaapunkia, missä Marja kävi ensimmäisen kerran. Kaunis kevätpäivä ja yö Puijonsarvessa kruunasivat muistettavan vierailun. Käytävä taas uudelleen, jos Lassen aikomukset ohjelmiston osalta kehittyvät siten kuin hän puheissaan uumoili.

Esitykset jatkuvat toukokuun puolimaihin ja jatkuvat syksyllä. Pitäkää varanne, jos satutte käymään Kuopiossa päin.