Panu Rajala

Niinenmaan Jussin kanssa nämä käytiin vielä kerran läpi saunassa, vettäkin ropisi välillä, mutta ei haitannut. Siis miksi Myllykolu on vajonnut tällaiseen alhoon kuin tämänkesäinen. Jussi muisti Sillanpään Seuran puheenjohtajana, että yhteistyötä tarjottiin nytkin tälle Näytelmäseuralle, mutta ei kelvannut. He vain ilmoitusasiana kertoivat, että tekevät omin päin Elokuun. Mitäs siinä sitten. Ehkä arvioivat, että meiltä ei mitään relevanttia asiantuntemusta voisi näihin Sillanpää-hankkeisiin herua.

&nbsp Mehän olisimme voineet varoittaa ainakin ottamasta ohjaajaa, joka ei tunne eikä ole kiinnostunut aiheesta ja keikkailee kahdessa muussa ohjauksessa samaan aikaan. Näin ei synny koskaan hyvää jälkeä. Toiseksi kirjoitin oikein lehteen jo toissa keväänä, että älkää ottako sitä Keravan heikohkoa sisäsovitusta, mutta tietysti ottivat. Kolmanneksi olisimme sanoneet, että katsokaa vähän omaa piiriä laajemmalle näyttelijöitä valitessanne, ettei mene ihan metsikköön. No totta kai tahtoivat mennä että ropisi.

&nbsp Ylöjärven Uutisissa oli Katariina Flemingin kova ja asiaan menevä kritiikki, josta Jussi kertoi ja minullekin ystävällisesti lehden lähettivät, eikä Aamulehden Kirsikkakaan kiittämistä löytänyt muualta kuin parkkipaikan ystävällisestä ohjauksesta. Mutta kyröläisillä nyt on se asenne, että me ollaan aina hyviä ja muilta turpa tukkoon. Ja tätä Hämeenkyrön Sanomat parhaansa mukaan pitää yllä. Jussi alkoi oikein pohtia, pitäisikö Sillanpään Seuran sittenkin vielä ruveta näytelmähommiin, kun se tommoiseksi muuten menee. Yhteistyöltä on pohja kumminkin viety.

&nbsp No otettiin vähän kaljaa siinä Kirkkojärven partaalla ja nautittiin Helinän salaattia ja Marjan kanansiipiä ja pari lasia punaviiniä painikkeeksi ja elämä alkoi valostua, ja puhuttiin jo muistakin asioista. Mutta voi sanoa, että meitä kahta näytelmäveteraania, jotka Hurskasta kurjuutta teimme jykevästi ja hartiavoimin, että meitä korpesi vieläkin hienon näyttämön alentaminen nyt nähtyyn tasoon.

Hämeenkyröstä kuuluu kummia tänne Helsingin hiljaisuuteen. Paikallislehti on kuulemma paperoinut koko sivun päiväkirjamerkinnöilläni, lupaa tietenkään kysymättä. Onkohan kirjoittajan sana nykyään näin vapaata riistaa. Asiallinen julkaisu kuten Aamulehti on aina kysynyt luvan pientäkin sitaattia varten. Tänäänkin pyysivät. Iltapäivälehdet ja vastaavat nyt siteeraavat joskus vapaasti, pienin paloin, mutta aikakauslehtikin kysyy aina, jos johonkin asialliseen yhteyteen katkelma laitetaan.

&nbsp Subjektiiviset kommenttini saavat ihan toisen painoarvon, jos ne lehteen präntätään. Ihmiset tietysti luulevat, että olen lehteen ne tahtonutkin. Sanoin että luvan kanssa saa eilisiä mietteitäni siteeratakin jos tahtovat, saas nähdä.

&nbsp Toinen kummallinen juttu on se, että tämä hohdokas Näytelmäseura on vetäytynyt vastalauseena mielipiteilleni Sillanpään juhlatoimikunnasta. Johan jotakin. Minä en nyt ensinnä kuulu koko toimikuntaan enkä ole muutenkaan juhlia järjestämässä. Osoite menee koko lailla sivuun. Onkohan heillä edes käsitystä, missä mitäkin tehdään. Tuskin vetäytymisestä suurta haittaa kenellekään koituu, juhlien taso voi päinvastoin siitä kohentua.

&nbsp Näin yksityiset arvioni nousevat jonkunlaiseen viralliseen asemaan. Minähän olen vain yksi hiljainen kirjoittelija, en muuta. En kirjoita kritiikkiä mihinkään lehteen tai muuhun julkaisuun, puran vain oman henkeni painetta ja päästän höyryjä ulos. Lukee ketä huvittaa.

&nbsp Itse asiasta, Elokuu-romaanin ja teatteriesityksen vertailusta, ei kukaan virka halaistua sanaa. Eipä tietenkään. Eikö tällöin edes yhden päivystävän tutkijan kuulukin asiasta joku sana lausahtaa. Vai täyttä hiljaisuuttako odotetaan. Pitäisikö tosiaan aina maireasti kehua, meni syteen tai saveen. Siihen kai heidät on totutettu. Mutta ken leikkiin ryhtyy…

&nbsp Parasta painua taas vedosten ääreen, kustantajalla kuvitusta ja taittoa katseltiin ja aina vain hyvältä näyttää. Haastattelin Waltarista Aarne Laurilaa (joka kommentoi vaimean hienotunteisesti Myllykolun fiaskoa, mutta Töllinmäessä oli kuulemma mukavaa) ja Pekka Tarkkaa, jolta sain lainaksi leikekirjansa arvokkaita sivuja. älä hellitä, poika, paina paina!

Pumpulihääpäivämme. Sen kunniaksi ajelimme muistelemaan vuoden takaisia Sastamalan kirkon nurkille ja sieltä Ellivuoreen hääpäivälounaalle. Hyvin onnellisia olemme Marjan kanssa, sen saatoimme yhdestä suusta jälleen todeta. Joskus elämä hellii vasta tässä myöhäisessä keski-iässä.

&nbsp Sittenpä ajelinkin taas Helsinkiin ottamaan loppuryntäystä Waltarin parissa. Vallattoman Waltarin uuden painoksen lahjoitin vaimokullalle ja sain häneltä Karita Mattilan laulun The Man I Love kokoelmasta Fever.

Tässä mietin mennyttä vilkasta viikonloppua. Kun on etäisyyttä, asiat tarkentuvat. Lueskelin Niinenmaan Jussin kirjeblogista hänen huomattavan leppoisia mietteitään Myllykolun Elokuusta. Eihän Jussikaan esitystä onnistuneena voi pitää, mutta näyttää iloitsevan siitä, että se sentään tehtiin. No jaa, karhunpalvelushan se Sillanpäälle on, ei voi mitään. Joku voi vielä luulla, että tällaista ”puskista” (termi kirjailijan tyttärentyttären, käytyään katsomassa) se Sillanpää sitten onkin. Kamalaa.

&nbsp Miksi oikeastaan kiivailen moisesta? Joku tuossa ehdottaa, että taitaa olla oma lehmä ojassa. Niin totta vieköön onkin! Olen niin kauan roihuttanut sieluani Myllykolun tantereilla, että vieläkin laajasti luullaan minun siellä vaikuttavan. Kuinka nytkin oman paikkakunnan Alkon johtaja tiedusteli ystävällisesti: ”No mitäs siellä sinun teatterissasi nyt menee?” Eikä hän ole suinkaan ainoa.

&nbsp Siksi kärsin verikyyneleitä, kun Myllykolussa tehdään milloin mitäkin rötöksiä, joista en ole enää vähääkään vastuussa kun olen viisi vuotta ollut sivussa ja pysynkin näillä näkymin. Varsinkin jos vedetään Sillanpäätä noin lonkalta kuvitellen, että se on samaa puskateatteria kuin joku muukin. Ei ole! Siihen pitää heittäytyä täysillä ja antaa vain parasta. Sitä ei voi tehdä vähän sinnepäin.

&nbsp Tietysti ajatellaan, että se luulee siellä että vain hän osaa ja tietää. No jotain tiedänkin näistä aiheista, ja tätä itsekylläistä Näytelmäseuraakin yritin ohjastaa edes pahimpien karikoiden ohi kun tunnen teoksen ja siitä tehdyt versiot läpikotaisin. Kyseessä on sentään yksi Sillanpään vaikeimpia teoksia, joka vaatisi erityisen satsauksen. Auttoiko mitään? Eivät edes kuunnelleet, päinvastoin motiivini raskaasti kyseenalaistettiin.

&nbsp Myllykolun näyttämöllä on ainutlaatuiset perinteet, vaikka itse sanonkin. Missä muualla on eletty semmoisia hetkiä? Jolloin kirjailijan sana ja kotimaisema ovat yhtyneet yhdeksi runoudeksi, ja oman kielen mehevyys on kajahdellut aitona. Siis parhaimmillaan, silloin kun on onnistuttu. On myös epäonnistuttu, tyytymätön olin monesti itseeni. Sillanpään dramatisointi on pirun vaikeaa. Siinä ei saa fuskata ja panna surutta omiaan. No turhaan tässä saarnaan. Eihän kukaan minua todesta ota. Ainut palaute on nimettömät herjaukset kuten ennenkin.

&nbsp Muuan syy vallitsevaan tilanteeseen on sekin, että esittäjät eivät saa eivätkä ota vastaan pätevää kritiikkiä, ja oma itsekritiikki on aikaa sitten hukkunut. Paikallislehti hellii heitä aina kehuilla, oli esitys millainen hyvänsä. Näin käy huomennakin, saattepa nähdä. Tällöin kaikki suhteellisuus katoaa ja on jo kadonnut.

&nbsp Hurskaan kurjuuden unohtumattoman onnistumisen jälkeen meillä olisi ollut kultainen tilaisuus kehittää laajapohjaista yhteistyötä seurojen välillä, käyttää harkitusti ammattilaisia ja nostaa teatteri valtakunnan huomion arvoiselle tasolle pysyvästi. Silloin meitä kiitti Helsingin Sanomien Lauri Merikin varauksettomasti muista puhumatta. Tv-dokumentti tehtiin, uutisiin päästiin. Myös pitkäjänteiselle markkinoinnille oli silloin hyvä perusta, katsojamäärä kävi ennätyksessä.

&nbsp Toisin kuitenkin kävi. Tahdottiin pikaisesti palata nurkkakuntaiseen näpräilyyn, seurojen väliseen typerään vuorotteluun, joka rikkoo kaiken linjakkuuden. Ja siinä pysytään niin kauan kuin Näytelmäseuran poppoo tahtoo yksin tällä pyhällä tantereella kerätä rahaa talvifarsseihinsa. Katsojamäärät ovat samalla romahtaneet, niitä ei enää edes julkaista. Haikeat jäähyväiset. Aika aikaa kutakin.

&nbsp Olisiko viisainta pitää miettimistauko ja lopettaa koko teatteri joksikin aikaa? Kun se on päästetty kaiken lisäksi niin kehnoon kuntoon. Tuntuu siltä, että Sillanpää on tällä erää loppuunnäytelty. Ja muille aiheille varmasti löytyy edullisempi paikka. Säästyisi museon miljöökin jatkuvalta kulutukselta, ja sitä voitaisiin sillä välin rauhassa ennallistaa.

Muistutettakoon samalla kaikille, että Elokuu jatkaa syksyllä Kuopion Kaupunginteatterissa, hienovireisenä esityksenä. Onhan se toisaalta vähän noloa, että Savon kaupungissa ymmärretään Sillanpäätä valovuoden verran paremmin kuin Hämeenkyrössä.

Suven ja runon ja Leinon päivä, mikäs tässä. Viileätä on mutta kaunista.

&nbsp Töllinmäki-päivää vietettiin perinteen mukaisesti, ja sattuikin aurinko juuri silloin iltapäivällä lämmittämään. Hyvin viihdyttiin pihamaalla ja kuultiin Raimo Siliuksen luetteloita ja tilastoja Tauno Palon elokuvista sekä Ullan ja Saran dialogi Taatan taiteilijarooleista; Ulla oli sitä ennen meillä lounaalla saaristolaisseurueensa kanssa, ja pienessä laitamyötäisessä purjehdittiin Töllinmäkeen ja hyvin kaikesta selvittiin. Sillanpään hengessä, sanoisin. Hauska oli nähdä taas Aarne Laurila joukossamme. Painelivat sitten vieraat Myllykoluun esitystä katsomaan, ja siunaavat ajatuksemme seurasivat heitä.

&nbsp Huomattavan kysymyksen heitti sentään Silius: koskahan viimeinkin filmataan Hurskas kurjuus? Onko kellään siitä aatelmia. Muinoin 70-luvun syvyydessä tv-teatteri sitä vähän suunnitteli, mutta siihen se jäi. Ei ollut ehkä kyllin punainen eikä poliittinen teos. Kukahan nyt näkisi mestariromaanin uudessa valossa?

&nbsp Tähän mennessä meidän esityksemme Myllykolussa on ainoa tulkinta! Eikö ole hiukan ihmeellistä, kun kaikki klassikot yleensä pyritään hyödyntämään. Eipä lueta Sillanpäätä koskaan radiossakaan, Ahoa ja Järnefeltiä kyllä. Eikä mikään kirjanurkkaus ole siellä edes suven päivinä Sillanpäähän kajonnut. Ikään kuin joku tyhjiö. Ja kun täällä Hämeenkyrössä vielä yritetään, tapahtuu sellaisia vahinkoja kuin nyt Myllykolussa.

&nbsp Tästä tuli mieleeni tutkimusavustaja Pollarin alakerta Leinosta eilen Aamulehdessä: hahmotteli Leinon pettymystä kansaan vuoden 1918 vaiheilla, mutta ohitti nopeasti Leinon valkoisen voitonhurmion, josta todistaa hänen kaksi teostaan, toinen Helsingin valloituksesta ja toinen Vöyrin sotakoulusta. Jos hän olikin kansaan pettynyt, saksalaisia hän ihaili oikein kovasti. Leinohan kuvasi Tampereen valloituksenkin innostuneesti valkoisen armeijan näkökulmasta. Mannerheimia hän puhutteli ranskaksi prinssikseen. Mutta tällaista ei oikein passaa kunnianarvoisen klassikon harteille painaa.

Heinäkuu alkaa toivorikkaasti. Maalla on vaihteeksi mukavaa. Kone waltareineen vanhassa paikassa yläkerran työhuoneessa, huolto pelaa. Tosin Marja kiikkuu tänään Tarvasjoella.

&nbsp Lenkkeilin Maisemakahvilan kautta Myllykoluun; siellä Kauno kavereineen naulaa katsomon penkkejä vahvempaan uskoon. Hyvä kun korjaavat, mutta kokonaissuunnitelma odottaa vieläkin aikaansa. Huomenna vähän yritetään palaveroida asiasta.

&nbsp Heti perään Jussi hälyttää Sillanpään Seuran kokoukseen ja talkoisiin Töllinmäkeen. Tänne kun tulee, joutuu heti kiinni kaikenlaiseen. Laitoimme pukit ja penkit ensi sunnuntain Töllinmäki-päivää varten kuntoon, katselimme vähän Rauhamäen valtavaa remonttia naapurissa (siitä on siis päästy kunnialla ja kunnon hinnalla eroon) ja pystytimme lopuksi ilmoitustaulun parkkipaikan kylkeen. Nyt sekin museo voi rauhassa aloitella kesäkauttaan. Mutta se kokonaissuunnitelma… Huomenna palataan asiaan.

Kun nyt Ikaalinen hakkaa Hämeenkyrön 10-1 kesäteatterissa, ja kun minulta on vähän pyydetty perusteluja eiliselle pika-arviolle, tässä muutama kohta vielä Elokuusta:

&nbsp Kaikki Keravalle tehdyn sisäsovituksen erheet oli uskollisesti toistettu Myllykolun avarassa maastossa. Siellä sitten selluttiin ja yritettiin keksiä tekemistä, vaikka vessasta. Tästä yritin ennakkoon varoittaa, mutta sain vain henkilökohtaisia herjauksia vastaukseksi.

&nbsp Kun Sundvall kittaa koko ajan viinaa ja hortoilee tasaisessa humalassa, lahjapullon tärkeä merkitys hukkuu. Eikä alkoholisti ikinä roiski maahan pullosta. Eikä pyykkimuija tuo hänelle lisää viinaa romaanissa! Tämä omin päin lisätty kohtaus on niitä kuuluisia rikospoliisiasioita.

&nbsp Sundvall on joskus kirjoittanut näytelmiä ja haaveilee vielä siitä nelinäytöksisestä, mutta elää valhemaailmassa. Ei hän enää edes yritä kirjoittaa. On naurettavaa panna mies räpläämään konetta vahtikopissaan. Vielä naurettavampaa panna pyykkimuija tutkimaan hänen liuskojaan! Herrajumala.

&nbsp Joku uskollisuus alkuteokselle olisi sentään paikallaan. Tästä puuttui sitä paitsi tärkeä henkilö: tarkkailija Taave, mikä vaurioitti kokonaisuutta. Mistähän syystä?

&nbsp Henkilöistä Sundvall on koko ajan samassa amatöörimäisessä tekohumalassa ja Saima koko ajan tasaisen vihainen. Sundvall on ammattilaisen rooli, ottakaa mallia Ikaalisista! Ja Maija Länsilehdon pitää olla elegantti hotellinpitäjä Tampereelta eikä mikään homssuinen ruustinna kirkkohameessa. Eikä hän ryyppää Sundvallin kanssa! Eikä Sillanpään maailmassa klähmitä takapuolesta eikä rojahdeta noin vaan sänkyyn… Ei jumalavite, tulen vaan vihaiseksi taas jos jatkan.

&nbsp (Enkä sano mitään kammottavista kuolinnaamioista, jotka tuhlattiin alkuunsa ja esiteltiin hanhenmarssilla ja selin yleisölle!…)

Nyt on vielä kipaistava lukemaan Ihmiset suviyössä -maratonia kirjastoon. Siinä ainakin Sillanpään sana säilyy aitona ja oikeana.

Olihan autojen vyöry vastassa, kun ajelimme perjantaiaamuna Sylvään koululle.

Nipin napin ehdin Eijan haastatteluun MTV3:een ja radioon ja sitten avajaisiin, jossa seinät pullistelivat. Tiesin että väkeä tulee, mutta en ihan tällaista ryntäystä aavistanut. Rennosti seisoskelimme kohta Sauli Niinistön kanssa vessajonossa, kun virallinen vastaanottokomitea vasta patsasteli pääsisäänkäynnillä. Kohtuullinen kaaos saatteli 24. Vanhan kirjallisuuden päivät liikkeelle.

&nbsp Niinistö puhui avajaisissa iskevästi ja henkevästi muutamasta kirjalöydöstään, joista Edgar Allan Poen esiinnostaminen osui Waltarinkin erääseen esikuvaan. Hyvin päästiin lounaalle ja sen jälkeen pääseminaariin. Ei koskaan ole nähty tällaista tungosta juhlasalissa, minultakin vietiin tuoli. Loistava yleisö.

&nbsp Paavo Lipponen pudotteli omalla lakonisen herättelevälle tyylillään ajatuksia Waltarista ja vallasta, oli perehtynyt aiheeseen ja heitti muutaman hauskan herjauksen mm. väärän kuninkaan päivästä, jota kannattaisi kokeilla meilläkin. Jyrki Nummen tehtävänä oli edustaa akateemisuutta, ja siinä hän kunnostautui odotusten mukaisesti. Piret Saluri käytti viisaan ja sydämeen käyvän puheenvuoron Waltarista ja Virosta ja menneestä maailmanhistoriasta; monia kohtauskohtia, vallankäyttöä pahimmillaan, kirjan merkitys kauneimmillaan. Markku Envall selosti Waltarin ohjeita nuorille kirjailijaksi aikoville. Ja itse päästelin muutamia sitaatteja siitäkin, kuinka Waltarin perheessä otettiin vastaan tieto akateemikkonimityksestä 1957. Lisää elämäkerrassa.

&nbsp Olihan ponteva seminaari, yksi parhaista mitä olen kuullut ja elänyt. Jo tämän takia kannatti pannat päivät pystyyn Waltarin hengessä. Runojakin kuultiin, Päivi Istala oli erinomainen juontaja, Seela Sella ja Veikko Honkanen hienoja tulkkeja, tällä kertaa Veikolla enemmänkin tekemistä Mikan runojen esittäjänä. Olihan aihe vähän hellittää kaupungin vastaanotolla ja kirjatoukkien ehtoohuveissa Ellivuoressa; uudistettu konsepti toimi, saatiin hyvää ruokaa ja juomaa ja kuultiin lisää Waltaria ja Vesan pakina ja Ollin laulatusta ja Anssin tietokilpailu ja tanssittiinkin tunti kaiken päälle. Kun aamun sarastaessa katseltiin Rautavedelle huoneen parvekkeelta, tuntui elo raukealta mutta onnelliselta.

Lauantain lähti jo väljemmin liikkeelle, ei niin suurta ryntäystä, mutta väkeä silti. Taisin unohtaa eilen huutokaupan, missä Ari Suutarla huusi 1900 eurolla sen Hankalan kosinnan, jota moni tavoitteli. Näin Arin kokoelma taas täydentyi, ja sokeasta Areista tulikin lauantaiseminaarin suuri tähti. Sitä ennen istuttiin läpi bibliofiilien historiaseminaari, missä Tarmo Kunnas luisteli yleisin linjoin historiallista romaania, Heini Tola ja Kaari Utrio sentään konkreettisesti oman työnsä tuntumasta ja sydämellä henkilöistään, varsinkin Tola, jonka Fredrika-näytelmä alkoi heti kiinnostaa. Kokeneet esiintyjät takasivat tason.

&nbsp Mutta silti sanon, että vihkipappimme Ari räjäytti pankin – ihan kirjaimellisesti. Juttunsa iltapäivällä kirjojen keräilystä oli riemullista kuultavaa, ja Arin hevosen huumori kukki parhaimmillaan. Jukka Parkkinen piti tiukan kompetentin jutun Waltarin suljetusta huoneesta dekkareissa ja päivät päätti ja kruunasi Matti Kassilan mahtava luento Palmujen filmaamisesta; tällaisia kulttuurihistorian tähtihetkiä koemme lopulta aika harvoin. Päihdyksissä kaikesta kirjallisesta annista hotkaisimme vielä jälkipalaksi Neljä päivänlaskua installaatioina, tila-, sana- ja säveltaideteoksena Kaarina Karjulan ohjaamana Bäckmanin talossa; jännä elämys, piste iin päälle. Päivänlaskuja on nyt kuultu Kai Hyttisen (radiossa), Sellan, Honkasen ja nyt tämän ryhmän esittämänä. Siitä on tullut näiden aikojen hittiteos, ja sen se ansaitsee. Ilmestyessään herätti lähinnä hämmennystä.

&nbsp Arvatkaa maittoiko sauna ja olut ja vihdanläiske, järven tyven vilpoisa syli Kirkkojärven rannassa.

Aina tulee joku vastaisku jos niin komeasti saa sanoa. Maakunnan lehdistöhän kuvasi päivät hyvin ja näkyvästi, Aamulehtikin virkeästi, mutta sunnuntaina Hesarin kesätyttö Taina Latvala huomasi vain vanhat ihmiset ja Lipposen kahvijonossa, esitelmistä tai asiasta ei mitään, koska sehän on liian vaikeaa kirjoitettavaa. (Ai niin, yhden ainoan pitkäveteisimmän huomasi sentään mainita!) Näinhän toimittajat nykyisin tekevät, vähän liepeiltä pientä henkilöjuttua ripotellaan. Se on suunnilleen sama, jos toimittaja selostaisi jalkapallo-ottelua väliajalla tapaamiensa ihmisten kautta eikä kertoisi itse pelistä mitään.

&nbsp Tässäkin jäivät lukipiirit ja lasten tapahtumat kokonaan sivuun, samoin notkuvat kirjatiskit ja monet upeat näyttelyt, Vanhan kirjallisuuden päivät on runsauden sarvi, tälläkin kerralla ennätysyleisön saartelema suurtapahtuma. Harvassa kesähuminassa on niin hyvä ja syvä tunnelma. Tapaamisiin taas vuoden päästä kesäkuussa!

Arkistossa koko päivä, vielä keksin muutaman kirkkaan idean. Loppua kohti kirkastuu, kuinka tärkeä asema henkilääkäri Osmo Kannaksella oli Waltarin elämässä. Kuuntelin vanhan haastattelunsa, leppoisa seurapiirilääkäri, kansanmiehen järkeä ja korkeaa taitoa. Henkinen tuki ellei suorastaan hengenpelastaja.

&nbsp Illalla taas futisjuhlat. Olipa trilleri, kuvakin katosi jännimmissä paikoissa. Turkki oli sisukas ja taidokas, niin lähellä tasapaleiä ja jatkoajan yllätystä. Mutta ei, Saksa on vahva, voittamaton. Loppuottelu Venäjää vastaan huippujännittävä. Kuinkahan näitä viikkoja ovat kestäneet nbe, jotka eivät jalkapallon päälle ymmärrä. Suurin maailmanlaajuinen kansanliike.

&nbsp Huomenna matkaamme Vammalaan ja Ellivuoreen, sieppaan Vesan kyytiin. Vanhan kirjallisuuden päivät alkavat täydellä ryminällä. Kuka tohtisi jäädä pois? Tietokilpailu odottaa kirjatoukkien ehtoohuveissa. Olli laulattaa, Vesa pakinoi, Sella ja Honkanen esittävät. Sitä ennen tasokkaat seminaarit. Huutokaupassa kovimmat Waltari-harvinaisuudet. Sinne on mentävä!

Juhannus takana, kosteaa ja hilpeää. Kokko roihusi vaikka likomärkänä. Lenkkeiltiin raesateessa , soudeltiin saunaan vuotavalla veneellä. Huippukohtana lasteni järjestämät juhlat Tampereella maisterispaperiensa kunniaksi. Olipas liikuttavaa ja kohottavaa. Tähän on sentään tultu, kuiskasin äidilleen kielojen peittämällä haudalla.

&nbsp Helsingissä sataa, miten viihdyttävää. Loistava sisätyöilma, jatkan askartelua. Käyn kirjastossa ja näen, että Matti Kuuselan juttu onkin jo Aamulehdessä. Oikein hyvä, vain pari nimilipsahdusta: tietysti Jorma Kaimio, luokkakaveri, ja sopimuksen tein Touko Siltalan kanssa. Jotta näiltä toimittaja säästyisi, pitäisi sittenkin aina tarkistaa. Mutta miehekkään jutun teki Matti.

&nbsp Illalla mainio elokuva Topralli, täysin järkivapaa sekoilu, esikuvana Godard, puuttui vain ranskalaisen äly ja taito. Katrin debyytti näyttelijänä hyvä ja ilmeikäs, ainoa joka teki työtä tosissaan kuten aina. Lupaava kyky nuorena. Nyt on vain jäätävä odottamaan jatkoa hienosti alkaneelle elokuvauralle.

Vielä Helsingissä! Ei ole aikoihin tapahtunut. Puolen tunnin päästä käännän auton nokan tielle, sieppaan Ainon ystävineen ja Eeva-Liisan kyytiin, naislastissa suunnataan kohti Kyröä juhannuksen viettoon. Kaipa siellä Marja jo odottelee laittamisineen.

&nbsp Täysin kiinni työssä, mutta sainpa toiseksi viimeisen luvun lähtemään toimittajalle. Vielä viimeinen taisto. Riitta laittaa kivaa elävää kuvitusta kustantamossa, sivuja taitetaan, kansiehdotuksenkin näin. Kirja syntyy vääjäämättä omaan tahtiinsa. Vielä hyppelen kirjastoissa katsomassa jotain, saan viimeisiä vihjeitä, jopa Waltarin vakitaksikuskin haastattelun litteroituna!

&nbsp Mutta nyt on rauhoituttava ja otettava pari päivää tyhjentymisen ja levon kannalta, ensi viikolla jatketaan. Kokko on koottuna jonkunmoinen, venekin kaiketi korjattu, uusi pihakeinu kuulemma hankittu. Ei muuta kuin matkaan. Ja takaisinhan kohta tullaan, papereita pöytä täynnä, syyttävin katsein, tähänkö meidät jätät? Ehei, kohta nähdään.

&nbsp Hauskaa kosteanhilpeätä juhannusta kaikille kykeneville!

Keinahtelin Kyröstä kuunnelleen levyltä Arto Paasilinnaa (Liikemies Liljeroosin ilmalaiva) – kieltämättä siinä on vakavalla naamalla kehitelty poskettomia tarinoita. Ihailen Arton asiantuntemusta mitä moninaisimmissa tekniikan, byrokratian ja ilmailun yksityiskohdissa. Esa Saario lukee mehevästi, matka taittuu.

&nbsp Takana vaiherikas viikonloppu, joka alkoi Tampereella yliopiston juhlasalissa: nyt vuorossa täkäläinen publiikki, jossa Alma ja Vilho (tosin poissaollen, Provinssirockissa..!) saivat maisterinkirjansa. Erinomaista. Juhla oli viritetty ilman asianomaisten marssimista parnassolle; kuuntelimme siis Jarmo Rantasen katsausta omaan elämäntyöhönsä Tampereen kukoistuksen hyväksi sekä Teatterin ja draaman tutkimuksen maisterin Maria Salomaan hienoa, vapautunutta ja säkenöivää puhetta valmistuneille. Tunsin ylpeyttä entisen oppiaineeni puolesta, ja tämä kuohuviineilläkin noteerattiin. Gaudeamus igitur laulettiin, Almaa ja ystäväänsä Anninaa onnittelin, olipas iloista ja liikuttavaa. Kuinka sattui vielä lasten entinen opettaja Eila Vorne tulemaan vastaan aseman pasaasissa; sain kiittää hyvin annetusta perusopetuksesta aikoinaan Heinijärven ala-asteella.

&nbsp Juhlat jatkuivat lauantaina Koskilinnassa, kun pelikaverimme Asko Myllymäki täytti hämmästyttävät 70 vuotta. Kun on seurannut miehen laukaisuja ja torjuntoja kentällä, ei ikinä uskoisi tuohon ikään ehtineensä. Siellä pelaavat harmi kyllä ilman minua tämän kauden. Mutta missäs Pitko lusmuili kun ei tullut onnittelemaan? Jutun oli sentään värkännyt Askosta Aamulehteen, missä asianmukaisesti mainittiin paitsi rankkariansionsa myös jätteenpolttolaitoksen vastustus ja kyrökoskelaisen perinteen harrastus. Istuimme hyvässä seurassa Sonja ja Jorma Nikkilän ja Hirvelän Jussin kanssa, saimme vankkaa villisikaa, joimme hyvää sahtia ja kuulimme Yrjölän Matin urheilullisia muistelmia. Askohan oli aikanaan Ponnen puheenjohtaja. Ehkä tästä vielä kerkiän kentälle minäkin.

&nbsp Loppu oli nurmenajoa, Taatalan kunnostusta, veneen tyhjennystä, kokon kohottelua, ja jalkapalloa, tietysti lämpöistä seurustelua rakkaan Marjan kanssa; latauduin, lepäsin ja luin Turms kuolemattoman mystis-eroottisia seikkailuja sikanien maassa. Turkin yllätysvoitto Tšekistä nostatti mieltämme, kelpasi taas palata tänne Sepikselle työkoneen äärelle. Täällä on Aino pitänyt omia valmistuijaisiaan perin siististi ja toivon mukaan kohtuullisen äänettömästi. Tiskit odottavat.