Panu Rajala

Alkoi syksyn Waltari-kiertue.

&nbsp Ensin Paasitorniin, missä äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen foorumi koolla. Onko muita yhtä aktiivisia jatkokouluttautujia kuin äidinkielenopettajat? Haikeata etteivät päivät enää ole Lappeenrannassa, mistä on vaihtelevaisia muistoja jo yli 30 vuoden takaa. Siellä villi meno ja iloisia hetkiä. Nyt ollaan asiallisia ja ahkeria. Puhuin Waltarista aikansa rajojen murtajana, ihan kohtuullinen aloitus ilman erityistä verryttelyä. Siitä se alkaa.

&nbsp Lasse Haverisen kanssa muisteltiin aikoja, jolloin hän harjoitteli Savonlinnan kasinon hovimestarina ja Putkinotkokin oli vielä voimissaan; kuinka lienee tilanne nyt? Kysyttävä Tarkalta, joka äsken kävi niillä main todistamassa Lehtosesta.

&nbsp Paasitorni oli sopiva aloitus siinäkin mielessä, että naapurissa Saariniemenkadulla Waltari syntyi sata vuotta sitten. Paikalla on nyt SDP:n uusi uljas puoluelinnoitus. Taottu laatta seinässä muistuttaa akateemikosta.

&nbsp Painelin sitten Seurasaareen, jonka kesäravintolasssa WSOY:n kirjailijat kertoivat tuotteistaan kirjakauppaväelle. Mukava ympäristö, sai sitä paitsi lenkkeillä tuttuja polkuja talomuseoiden lomitse. Vähän pitkä iltapäivä, mutta kohtelu ja tarjoilu hyvää kuten Paasitornissakin. Jari Tervo kysäisi, miksi kirjallani on niin vaikea nimi. Aiheellinen kysymys, mutta nimellä on merkityksensä, ytimeen menevä. Tervo ja Lasse Lehtinen paneutuneet lähihistoriaan, se on nyt vahva aihekenttä. Tervo ampuu ilmoille taas pienoisen löydön, josta tullaan puhumaan.

&nbsp Kirjallani on jo kaksi lukijaa yhtiön piirissä, kommentit toistaiseksi varsin innostavia. Anna-Liisa Haavikko haastatteli sähäkästi. Aikatalu kireällä, huomenna kuulen lisää.

&nbsp Täydensimme Waltari-päivän Kulosaaressa Beowulf-teatterissa, missä Jopi Elstelä on ohjannut isoisänsä teoksen Noita palaa elämään. Olihan aikamoinen koppero tuo teatterinsa rantapusikossa, mutta esityksessä oli ainakin vauhtia. Jopi on halunnut saada vähän kirjallisen tekstin kulkemaan ja tehnyt reippaan, miltei riehakkaan tulkinnan, joka menee kyllä välillä holtittomaksi kohellukseksi. Mutta ainakaan se ei seiso, mihin itse taisin syyllistyä, kun ohjasin saman näytelmän Vammalan Teatteriin kymmenen vuotta sitten. Teksti pitkittyy lopussa, pyyhkimisen paikkoja olisi. Epilogin Jopi onkin pyyhkinyt, nyt ei nähdä unta, vaan kamppaillaan verisesti oikean noidan kanssa ja nähdään ihmisen ikuinen pelko ja valmius julmaan puhdistukseen. Näin ajoittainen farssi kääntyy tragediaksi. Näyttelijät yritteliäitä, suorastaan yliyritteliäitä, kauhea meno päällä. Yleisö tuntui kovasti naureskelevan, mikä oli aika hyvä saavutus siihen nähden että teatterissa on epämukavin katsomo missä olen koskaan istunut.

Helsingissä myrskyää. Taisteltu myös tietokoneen kanssa, saatukin viimeinen luku ja tiedosto kunnolla lähtemään, täydennettykin sitä. Huomattu Hesarista, että tutkijatkin pitävät Vista-käyttöjärjestelmää hitaana ja epäluotettavana. Täällä muutama karmaiseva kokemus.

&nbsp Verta käsissämme oli uudelleen tv:stä nähtynä aika hyvä kiinteä Waltari-filmatisointi, vaikka alkuperäistä novellia on käytetty vapaasti. Ajatella että tämä elokuva joutui esityskieltoon 1958 ulkopoliittisista syistä! Syynä prologin välähdys kapteenin vangitsemisesta, kuva tavallisesta vankileiristä ja sitten vapauttaminen. Tällaista ei saanut olla neuvostosuhteiden aikana. Totta että aika oli juuri kriittinen yöpakkasineen ja Poika Tuomisen ym. muistelmineen.

&nbsp Alexander Solzenitsyn saanut asiallisen ja kunnioittavan huomion kuollessaan. Kuinka onkaan aika muuttunut! Vielä 70-luvulla meilläkin häntä pidettiin matelijana ja lännen agenttina ja kansanvihollisena, muistakaa vain. Hirveässä paineessa eli ja kirjoitti mies monumentaalisen tuotannon. Ensimmäisen piirin tv-sarja oli kevään huippuja. Pekka Pesonen muistaa Hesarissa eritoten saman kohtauksen kuin minäkin: vankien kohtaamisen vaimojensa kanssa. Hyytävän hieno ja ahdistava! Luettava nyt pikimmiten lisää Solzenitsyniä, olkoon välillä vaikka puuduttava kuten Pekka totesi.

&nbsp Illalla elokuva Lady Chatterleyn oikeudenkäynnistä oli mainio, puolidokumentaarinen. vähän simppeli mutta osuva: romaanin rinnastaminen valamiehen ja -naisen seksuaaliseen kokemukseen hyvä keksintö, ehkä osoitteleva, mutta mehevästi toteutettu. Meillä oikein innostuttiin.. Näitä oikeudenkäyntejä oli meilläkin 60-luvun kynnyksellä: Mykle, Miller ja Salama, vähältä ettei Rintalakin. Silloin ratkaisevasti avarrettiin julkaisuvapautta. Ihme että seksikielteisessä Englannissa vapauttava kanta voitti. Mutta esimerkki ei siis heijastunut meille, Kravun kääntöpiiri poistettiin kaupoista kuten Punainen rubiinikin. Waltari akateemikkona antoi vahvoja lausumia näitä sensuuripäätöksiä vastaan. Nyt ollaan taas liukumassa ahdasmielisempään suuntaan, saas nähdä kuinka pitkälle.

Täydensin viimeisen luvun Waltariin, lähetin sen eilen klo 14.45. Valtaisa helpotus. Painoin sitä Helsingissä kaksi päivää pääksytysten, kuvaneuvottelussa kävin välillä. Aikataulu on tietysti tiukalla, mutta tehtyhän on, enää esipuhe ja liitteet ja tarkistukset, niin ja kuvatekstejä.

&nbsp Illalla veneellä saunaan Törmälle ja takaisin, täydellinen ilta: katselimme taas Petterin mainion dokumentin Tapsasta, ja päälle jonkun aikaa Kultamitalivaimoa, mutta se on sittenkin niin typerä, olkoon vain Ritva Arvelo upea ilmestys ja itse Tapsa tietysti luonteva keihäänheittäjä, vähemmän luonteva kemisti vai mikä se siinä oli. Artsi ja Saara olivat nähneet Nokian Sinisen unen ja pitivät oikein hyvänä, Kirsti ja Ari olivat tyytyväisiä Ikaalisten iloiseen ja surulliseen Gabrieliin.

&nbsp Pilvet riippuvat, kävelimme Maisemakahvilaan, minne emeritus rovasti Hannu oli haastanut minut kertomaan Elokuusta sekä romaanina että esityksenä; Myllykoluun menossa parikymmentä hänen vanhaa kurssitoveriaan. Hupaisaa istua kulttuuriladossa lounaalla korkeasti teologisessa seurassa.

&nbsp Kiirehdimme Jumesniemeen, missä maan vanhimpiin kuuluva Sasslinin koulu juhli 160-vuotista olemassaoloaan. Aivan väärentämättömät juhlat, juuri sikäläiseen tyyliin. Lounaalta myöhästyimme edellisestä syystä, mutta muistelmia kuulimme ja laulua ja saimme kahvia ja pullaa ja kakkua, ja kaikki oli kohdallaan. Koulun pihassa on kirkko, ja Adam Sasslin määräsi testamentissaan, että koulun yhteydessä tuli toimia todella kirkon ja opettajan piti olla pappi. Pitkälle 60-luvun puolelle kai näin toimittiinkin.

&nbsp Omat muistoni kohoilivat, asuinhan tässä koulussa kesällä 1972 ensimmäisenä varsinaisena Hämeenkyrön kesänä, ja pidimme täällä pienet teatteri- ja kirjallisuuskurssitkin, apuna silloin Markku Kontro, Eeva-Liisa Haimelin ja Tiia Louste, jonka kanssa vietimme kesällä hehkuvan romanttisia hetkiä. Oi niitäkin aikoja. Kyläläiset tuntuivat hyvin muistavan… Erinomaisen hauskaa oli tavata kylän vankkoja isäntiä, Matti Jaskaraa ja Heikki Kärkimaata, joiden jykevä olemus aikanaan kohotti parhaan näytelmämme Töllinmäen tohtorin arvoa aivan ratkaisevasti. Repliikkejäkin vielä muistelimme: ”Sinä olet Sillanpää jonkunmoinen herra, mutta mulla on rahat!” Uusintaa toivoivat, mikäs siinä. Väinö Murtomäki esitteli meille juhlanäyttelyä (vuoden 1642 Biblia paikalla), Jukka Sarjala piti juhlapuhetta, piispa emeritus Kortekangas oli paikalla ja monia tuttuja muutenkin kohtasimme pitkästä aikaa, eräänkin kylän ja koulun sielun, 42 vuotta keittäjänä toimineen Kerttu Lepistön. Sarkosen Maija on tuttu jo sieltä 36 vuoden takaa. Kunnon kyläjuhlat ja paljon enemmän, huomattavan kulttuurihistoriallisen pisteen aiheellinen kohotus. Hankin kainaloon tukevan kyläkirjan Iloa ja eloa, näytti heti selaamalla kokonaan toisentasoiselta kuin meidän kylien hajanainen ja huolimaton kirjanen.

&nbsp Näyttelyssä huomasin nyt vasta dokumenteista, että F. E. Sillanpää todella aloitti koulunkäyntinsä Jumesniemessä, vaikka ei sitä paljon muistele. Vanhempana pitivät täällä kauppaa lyhyen aikaan 1890-luvulla. Vain ohuesti tallennettu vaihe, mutta sen kunniaksi olivat komeasti lyöneet kyltin koulun seinään.

&nbsp Paljasjalkainen kreivitär aika mietteliäs elokuva illalla Teemalla. Sydämen asialla jatkaa hyvää taivaltaan, uusiakin osia luvassa syksyllä, hienoa. Ainoa todella seuraamisen arvoinen tv-sarja inhimillisyydessään, aitoudessaan ja karhean luonteikkaassa otteessaan.

Christian W. Lindberg on etevä ja hauska muusikko, trubaduuri, joka Tukholmasta vierailee näillä rannoilla kesäisin. Hän antoi jälleen pienen konsertin partnerinsa Veronican kanssa Maisemakahvilan kellarissa, ohjelmassa omien laulujen lisäksi Bellmania, Evert Taubea, sävellyksiä jopa Bertel Gripenbergin runoihin. Hyvin ja sydämellisesti esittivät. No meitähän oli kulttuurikunnassa heitä kuul

Eilen katselin BBC:n sarjan avausta antiikin Roomasta. Sattui sama ajanjakso kuin Waltarin Ihmiskunnan vihollisissa, mitä nyt on plagioitu Amerikassa. Melkoisen pelkistetty kuvaus Neron ajasta, jos vertaa Waltarin valtaisaan ja rönsyilevään kuvaukseen. Tämä sarja oli sitä mieltä, että Nero ei tervehtinyt laulaen Rooman paloa. Sen sijaan Poppaean kuolema kuvattiin aitoon sarjafilmityyliin, samoin Pison salaliitto ja sen kukistaminen. Olin kyllä odottanut karumpaa ja asiallisempaa käsittelyä.

&nbsp Kauno poikkesi Myllykolusta palatessaan, istuimme parvekkeella ja pohdimme kulttuurikunnan hieman umpinaisia kysymyksiä. Satakunta henkeä oli upeana iltana katsomossa, tätä tahtia pääsevät parintuhannen katsojamäärään Elokuussa. Kukahan enää uskoisi, että Hurskas kurjuus veti heti 7700 ensimmäisenä kesänään ja toisenakin 3500. No olenpa ainakin osaltani yrittänyt vilkastuttaa mielenkiintoa esitystä kohtaan. Paikallislehti panee minua paikalleni taas kolmen jutun verran. Ikävä kyllä toimitus lopetti asiallisen keskustelun Annika Erosen kanssa alkuunsa. Kaiketi oli vaarana, että lukijat valistuvat liikaa itse pääasiasta, Sillanpään romaanista. Helpompi heitellä löysää henkilöherjaa kuten näytelmäseuran veteraani Mäensivu tuossa näkyy heittelevän.

&nbsp Kaunon kanssa puhelimme korkealentoisia, ja siitä pamahtikin mieleeni, että Sibelius-akatemian vt. professori Anssi Hirvonen soitti päivällä ja kertoi vaikutelmansa Elokuun esityksestä. En henno toistaa kun ovat niin loukkaantuvaisia siellä seurassa. Mutta asiantuntevat katsojat näkevät, missä nyt mennään, ikävä kyllä. Varsinkin ne, joilla on entistä vertauspohjaa Myllykolusta. Anssikin herkistyi muistelemaan Helmi Tarkin taituruutta, vivahteita ja murteen käyttöä silloin entisinä kultaisina vuosina. Kyllä harrastajakin voi olla mestari, kunhan saa oikean tehtävän, itselleen luontuvan.

&nbsp Waltarin finaali: Koiranheisipuu. Pala kurkussa luin iltamyöhällä. Nyt se on selvitetty. Tekijänsä avomielisin novelli näyttää kuinka elämäkerrallinen tieto voi avata sen tunnustukselliset ja eroottiset tasot, jotka puolestaan käynnistävät kertojan luovan prosessin.

Matkalehden fiksu toimittaja Sari Pöyliö pyörähteli eilen etsimässä Hämeenkyrön matkailuprofiilia. Ei sellaista oikein ole, lohdutin, oppaana toimiva Jouko Hannukin sanoi yrittäneensä turhaan tavoitella jotakin kunnan matkailuohjelmaa tuekseen. Mutta muuten katseltiin ja puheltiin.

&nbsp Sari kertoi kuvaavan puhelinkeskustelun, kun hän varasi ilmoituksen perusteella majoituksen maatilalta tuolta vastarannan maisemista. Hänestä tuntui kuin olisi pyynnöllään pahasti häirinnyt isännän päivärauhaa. Emännän piti keskeyttää kaivonpuhdistus ja ryhtyä mökkiä lämmittämään. Myllykolussa kun pyörähdimme, opas tiukkasi aggressiiviseen sävyyn millä asioilla oikein liikutaan. No Maisemakahvilassa sentään saimme totutun ylivuotavan ystävällisen vastaanoton ja munkkikahvit, hyvä Katariina.

&nbsp Kiva on joskus katsella tätä touhua vieraan vilpittömin silmin. Siitä tulikin idea, että Hämeenkyrö voisi profiiliaan vieläkin madaltaen poiketa kaikista kunnista maassamme. Täällähän on tietääkseni sinnikkäitä matkailuyrittäjiä, mutta yleinen ilmapiiri ei suosi heidän ponnistuksiaan. Mitä jos tämä tunnustautuisi reilusti maan matkailijaepäystävällisimmäksi kunnaksi, joka suhtautuu vihamielisesti vierailijoihin. Minimoidaan tarjonta ja käännetään selkä kyselijöille. Se voisi olla virkistävä valtti: kunta joka ei totisesti tuppaudu teitä miellyttämään! Koettakaa jotenkin selviytyä. Mitään ulkopuolisia kiinnostavaa kesätapahtumaa ei ole eikä tule. Loistava ajatus. Tällaista satakuntalais-hämäläisen kansanluonteen rehellistä ilmentymää voisivat tulla ulkomailtakin ihmettelemään tänne EU:n takamaille.

&nbsp Kansanluonteesta puheenollen, aina huvitun mielevistä mielenosoittajista. Jos kirjoitan näille sivuille oman mielipiteeni vaikka nyt näytelmästä, en saa tietenkään perusteltuja vastaväitteitä saati toisenlaisia tulkintoja, mutta erilaisia vähemmän kekseliäitä (nimettömiä) pudotuksia postilaatikkoon. Tältä pohjalta ei ole ihan helppo ponnistaa kukoistavaksi kulttuurikunnaksi, mutta miten olisi maan ainoa tyystin kulttuuriton kesäkunta. Se jotain olisi tässä kesätarjonnan kiehuvassa kirjavuudessa. Jos tänne meinaat, ole sitten hiljaa ja heitä henkiset huolet!

No nyt on oikaistava ylläolevasta eräs kohta, kun Myllykolun oppaana toimiva Antti reippaasti soitti ja kielsi olleensa aggressiivinen toimittajalle. Päinvastoin hänen tulkintansa mukaan toimittaja käyttäytyi hyökkäävästi. Mutta miksi hän niin olisi tehnyt? En ollut juuri paikalla, joten relata refero.

&nbsp Positiivista on se, että kerrankin joku ottaa reilusti suoraan yhteyttä ja selvittelee asiaa. Tämä on noteerattu ja otettu vastaan.

&nbsp Mutta on täällä ripeätä toimintaa muuallakin. Aamulla muuan hortoilija tuolta kivitalon puolelta anasti Hesarini ja muutenkin häiriköi aamukahviamme, joten pyysin viranomaisia ja talon isännöitsijää vähän pitämään silmällä häiriöpesäkettä, kun siellä muutenkin bilettäminen tuntuu yltyvän ja mopoilu tiellä kiihtyvän. Kyllähän panivat heti toimeksi ja täällä kävi aamupäivän mittaan kolmekin valvovaa henkilöä tarkistamassa tilannetta.

&nbsp Jos jotain vaikkapa kulttuuriasiaa kuntaan soittelee, niin eipä konsanaan samalla rivakkuudella asioihin tartuta. Kunpa edes kohentaisivat sen Myllykolun repaleisen ja ikivanhan kirjanäyttelyn, näin juhlavuoden kunniaksi.

&nbsp Waltarin plagiaatti sävähdytti, kun viimein sain anastetun ja lyttyyn käännellyn Hesarin käsiini. Juuri Ihmiskunnan viholliset, jota olen viimeksi lukenut. Mika ei pitänyt pintaansa ulkomaan huijareiden kanssa, niinpä veijarit yrittävät vieläkin hänestä hyötyä. Kiinnostavaa.

Voi voi sentään. Olenpa taas kirjoittanut pahasti. Aamulehti tempaisee koko sivun ohjaaja Söderströmin maineen palauttamiseksi. Taisin tosiaan arvioida häntä pikaisesti neljän minuutin puheenvuoron perusteella Maisemakahvilan pihassa. Eikä Olli Helen tietenkään kerro mihin arviointi perustuu. Jututhan pitää tehdä tarkoituksenmukaisesti valikoiden. Vilkaiskaa tuolta ylempää heinäkuun neljänneltä.

&nbsp Eilen saunottiin miehissä Taunon saunalla, naapurit tästä koolla ja paljonkin puhuttiin. Peuranmakkaraa ja olutta vauhdittajina. Mikä voisi olla vapauttavampi instituutio kuin kylänmiesten sauna. Ihmeteltiin vähän sitä Paasilinnan autotörmäilyä Westendissä. Uskon kyllä, että kirjailija voi olla niin syvissä mietteissä tai muuten erityisessä mielentilassa, ettei katsele kaistoja. Waltari ihaili nuoruudessaan automobiilien kiitoa, mutta ei viisaana miehenä koskaan tarttunut rattiin. Sillanpäästä nyt puhumattakaan! Mitähän siitäkin olisi tullut, olisiko pysynyt tiellä ollenkaan.

&nbsp Arvostan pitkiä sadepäiviä. Sisätyöläisen juhlaa! Elämäkerta ottaa pitkiä harppauksia loppumetreillä, mutta aina vain tuntuu maali kuin kiusallaan etääntyvän. Onkohan niin etten malttaisikaan luopua. En ole aikoihin tehnyt näin mieluista aihetta, seurustellut näin syvän ja hienostuneen hengen parissa. Olisikohan minulla jotain oppimista Waltarin tunnetusta nöyryydestä. Hän todella oppi painamaan päänsä kun eri puolilta lyötiin. Mutta hänen nöyryytensä pohjalla oli sekä herkästi haavoittuva että arvostaan varsin tietoinen persoonallisuus.

Eilen sillanpääläiset iltamat Mahnalan lavalla. Taas nähtiin, että jos ihmiset vain vaistoavat, että siellä on vaarana kohdata jotakin kulttuurin tynkää, niin eivät tule. Tanssiväki loisti poissaololla eikä kirjaston ystäviäkään kovin paljon paikalle ilmaantunut. Kulttuurikunta elää elämäänsä.

&nbsp Voisihan ohjelma olla railakkaampikin, mutta idea oli hyvä: virittää iltamat Sillanpään mainion ’Ohjelmaa’ -novellin henkeen. Jussi Niinenmaa sentään räväytti terveyspuheensa ihan ponnekkaasti ”rivosuisen ja märkäviiksisen” suutari Seet Järvisen hahmossa. Oli luentaa ja lausuntaa ja ihmeellisen tolkutonta tanssinkekkalointia á la Jumehniemi. Muuten rohkenen olla vähän sitä mieltä, että Sillanpään teksti välittyisi jopa huumorissaan paremmin, jos sitä ei luettaisi vanhoin taatamaisin korostuksin.

&nbsp Tanssi nyt oli pääasia, ja Kylänmiesten johdolla iskettiin taas mokkasiinia permantoon – jo toisen kerran samalla viikolla. Poistokirjojakin myytiin kirjaston valikoimista, mikä aina riepoo, kun varastot hupenevat, mutta minkäs teet jos rahaa ja tilaa uupuu. Kirjaston hyväksi tässä juuri rahaa kieruttiin, mutta eipä ollut kansan käsi kyllin karttuisa. Arpajaisissa Marja voitti uuden kirjan, mutta hullummin kävi Kaunolle: sai Pitkon punavärisen taulun ja joutuu nyt ihmettelemään minne sen voisi kätkeä.

Pitkästä aikaa lempeän helteinen pyhäpäivä, saatoin lukea Ihmiskunnan vihollisia ulkona puutarhatuolissa. Ehkä synkein ja pessimistisin lukemani romaani, pahuuden, julmuuden, keinottelun, rappion ja karmeiden rikosten kyllästämä. Ihmisvihaajan kirjoittama?

&nbsp Elokuusta poikkesi pari katsojaa raportoimaan, kuulemma oli ankea ja tylsä näytelmä, mutta yleisömenestys hyvä. Pilvipoutainen sää ihanteellinen.

&nbsp Oli mentävä hakemaan henkistä kirkastusta Sastamalan Gregorianasta. Rakas harmaakivinen vihkikirkkomme täyttyi hartaasta kansasta, ja nautittiin soinnukkaasta keskiaikaisesta soitannasta ja laulannasta, arkkiluutun ja viola da gamban sävelistä, vokaaliyhtyeen valoisasta sanomasta, sopraanon kultaisesta kurkotuksesta taivaan korkuuteen. Rovasti Virtanen kertoili meille väliajalla kirkon historiasta ja rakenteista, ja muutenkin valaistuimme ja päivän raskas paino valahti harteilta.

&nbsp Yöllä luin Ihmiskunnan viholliset vahvistunein voimin sen lohduttomaan loppuun saakka.

Vaihteeksi tällaista kulttuuria: painelimme Parkanoon Käenkosken lavalle, missä Matti ja Teppo villitsivät tanssikansaa. Marja ja veljensä Artsi tuntevat nämä pojat jo nuoruutensa Turusta, joten meitä oli kova fanijoukko, Saara innokkaimpana. Koko juttu oli Marjan hohdokas idea. No tulipa ainakin tanssittua hiki selässä, irtonaista liikuntaa on sekin näiden poikain rivakassa tahdissa. Illan päätti mainio kappale, jossa vaaditaan pöytä täyteen kuplivaa juomaa, eikä olla ihan nuoriakaan enää, sen naamasta jo huomaa… Mutta jalka nousee sentään.

&nbsp Muuten pyöräilty myös Timin männylle ja katsastettu Paavo Yrjölän muistokivi, josta huomaammekin, että Amsterdamin kultamitalista on näinä päivinä kulunut 80 vuotta. Radio-ohjelma tässä Paavoa muistelikin ja siteerasi kirjaani Vesan kertoman mukaan. Kuka tietää että olen huomattava urheilukirjailija…

&nbsp Myllykoluun virtaili aika harvakseen autoja parvekkeen ohi, mutta Alisa sinne paineli sisarineen ja kävi täällä ensin ilmoittautumassa. Ne varmaankin tykkää että ihan kiva näytelmä. No mikäs siinä sitten ellei enempää vaadikaan. Kertoipa muuten, että Kangasalan Rampissa oli ollut hieno viimeinen näytäntö, katsomo aivan täynnä. Onnea heille komeasta kesästä! Minä luen tässä jo Ihmiskunnan vihollisia, helkatin monisyinen ja runsastietoinen romaani alkukristittyjen ajoilta Roomasta. Ei enää montaa piirtoa puutu elämäkerran viimeisistä luvuista.

Kangasalan Ramppi-teatteri: Suden hetki. Kirjoittanut Aulis Aarnio ja ohjannut Sina Kujansuu.

&nbsp Näin myöhäiseen meni tällä kerralla ennen kuin ehdimme tuttuun Ramppiin. Mutta kannattipa ajella aurinkoisena pyhäiltana. Eletään heleintä heinäkuuta, mikä kukkaloisto Törmällä ja Soinilassa, kun päivällä lenkkeilimme.

&nbsp Rampissa huomiomme kiintyi nyt erityisesti Sinan hienoon ohjaukseen. Ei ole koskaan näyttämökuva elänyt sillä tavoin Kangasalla, komeita joukkokohtauksia, aina jossakin tapahtui, mutta ei liian keksittyä ja tuputtelevaa, edes lasten kohdalla. Juhannusjuhlassa oli todellista tunnelmaa. Puvustus huolellista ja huippuluokkaa kun elettiin 30-lukua, apua saatu Hämeenlinnan Kaupunginteatterista.

&nbsp Tähän oli siis satsattu ja saatu sponsoritukea kuten ennenkin, mutta kuinka onkaan joukko siellä kehittynyt! Yhtään heikkoa roolisuoritusta ei silmä tavoittanut, ja äänet kuuluivat hyvin ilman poskimikrofoneja, yksi kokoava mikki edessä. äänimaisema hienosti hallittu, kuoro-osuudet tehostettu. Musiikki reipasta ajan iskusäveltä. Mutta rajantakaisen kommunismin uhkaa ei samalla tavoin tehostettu, ehkä ei vielä 1929-32 ollut sillä tavoin aihetta.

&nbsp Auliksen teksti on tutkittua ja punnittua kuten aina, mutta nyt taisi olla enemmän vivahteita poliittisessa kuvituksessa kuin joskus. Vasemmisto ja oikeisto halkesivat myös omassa keskuudessaan, Lapuan oikeus ei kaikkia IKL:n piirissäkään saati kokoomuksessa miellyttänyt. Sama taisto työväentalossa sosialidemokraattien ja kommunistien kesken. Tässä oli ihan kiintoisia dialogeja, vaikka historia sinänsä on tuttua. Jos jonkun toiveen esittäisi, tekstissä voisi joskus olla jokin irtonaisempi, ikään kuin odottamattomampi langanpää.

&nbsp Jalmari Finnen tyyppi oli näytelmän väriläiskä, siinä tuli uusia piirteitä esiin. En ainakaan muista lukeneeni Finnestä näin aktiivista poliittista toimijaa, valistuneen yksinvaltiaan ajajaa, mutta Aulis oli saanut tietoja Finnen ja Esko Riekin (EK) kirjeenvaihdosta. Sina puolestaan tehnyt Finnestä (hupaisa Jarmo Salo) sisäisen kuvan, tällaisen lennokkaan filmari-Jannen, jolta eivät ideat loppuneet.

&nbsp Monien hyvien roolien joukossa nousi vahva kommunisti Hongisto esiin (Pentti Aittokallio) ja eritoten esityksen tähti, sinimustien kärkihahmo Toivo Aunus Koskenvirta, jota Julius Haarla ihan oikean suvun edustajana esitti iskevästi ja terävästi. Kerrankin nähtiin näyttämöllä uskottava ja todellinen kotifasisti ilman karikatyyrin tai helpon pilkan koristeita. Se on jo jotakin. Isänmaalliseen luutnanttiin oli rohjettu sirottaa jopa jokunen rehti ja sympatiaa herättävä piirre. IKL:n kesäjuhlastakin kehkeytyi oikean ja puhtaan tyylin mukainen tapahtuma kauniine voimisteluesityksineen. Näin loppu nousi vaikuttavaksi, kun sen pohjaa ei ennalta purettu leimaamalla äärioikeisto pellejoukoksi; riittävää kritiikkiä kuultiin kyllä Tulenheimojen kotona. Hauska oli havaita, kuinka Hannu Kylä-Laaso oli kehittynyt tehtailijan pettyvässä roolissa ja vanhat konkarit Jussi Saari tannerilaisena työväenmiehenä ja Kalevi Pietilä sinimustana rovastina pitivät hyvin kutinsa.

&nbsp Uusia naisia oli, eteviä: varsinkin Trine Laurokari luokkien välissä seikkailevana Almana ja Heli Pajula tyylikkäänä pankkivirkailijana. Aina luotettava Marja-Liisa Niittynen kommentoi lääkärinä poliittisia liikahduksia, joita Aulis itse viisaana kansanedustaja Tulenheimona ikään kuin pani paikoilleen. Tietysti myös Pentti Lahti-Nuuttila toi parlamentaarista arvovaltaa suutarimestariin ja vallankin Ukko-Pekan radiopuheeseen, ja mainion Siirin (Terttu Koivuniemi) olivat työväenkokouksiinsa löytäneet.

&nbsp Kaikkiaan näytelmä on hyvin maltillinen ja humaani, vaikka esitteleekin yhteiskunnan ääripäät siekailemattomasti. Pessimistinenhän se myös on, loppu kiertyy takaisin alkuun: uusi uhri maassa, pieni poika todistajana. Kansan eheytymisestä ei vielä ole juuri aavistusta. Kokonaisuus toimi kuin kohdilleen trimmattu orkesteri, väkeäkin vilisee siellä nelisenkymmentä päätä. Myönteinen yllätys kertakaikkiaan, hatun noston arvoinen suoritus kaikilta. Ramppi on nyt noussut pysyvään painoluokkaan ja Pirkanmaan johtavaksi kesäteatteriksi Tampereen tarjonnan kilpaillessa edelleen keveyden ja tyhjän ilonpidon taidoissa.

&nbsp Suden hetki menee enää kerran, ensi tiistaina, joten mattimyöhäisillä on vielä tilaisuutensa.