Panu Rajala

Pitkän arkistopäivän päätteeksi Kansallisen Omapohjaan vilkaisemaan, kuinka Juhani Laitala tulkitsee Veikko Huovista. Kuvittelin että sinne voi näin kevään korvalla mennä vaan, mutta näytäntö olikin loppuunmyyty! Sain sattumoisin yhden peruutuspaikan. Ex-pääjohtaja Maria-Liisa ja Pauli sattuivat samaan näytäntöön. Vertailimme kokemuksiamme tämän kevään muistelmakirjailijoina, muistelimme kirjallisuuden laitoksen aikoja.

Konsta Pylkkänen etsii kortteeria on oikein hyvä pieni kirja, josta Jukka Rantanen oli dramatisoinut melko ohuita siivuja. Oli keskitytty toiminnallisiin kohtiin, muutamaan värikkääseen tyyppiin ja ruumiinjäsenten luonnehdintoihin. Itse kortteerin etsintä motiiveineen pysytteli taustalla.Varsinkin loppu, missä kortteeri viimein löytyy, töksähti yllättävän lyhyesti. Tunnin kesti esitys.

Juhani Laitala on hyvä tyyppi Konstaksi, muistuttaa vähän Risto Mäkelää, joka esitti hahmoa Kansanteatterissa 1960-luvun taitteessa. Laitala oli asteen leppoisampi, kontaktihakuinen, luonteva reaktioiltaan. Lavastuksen muodosti reikäinen rätti vai lakanko lie. Kun teos sijoittuu 60-luvun murrokseen, modernit ilmiöt ovat sekä kaukaisia että ennakoivat nykyisyyttä. Jaksaa vanha Huovinen vielä näinkin paljon kiinnostaa pääkaupunkilaisia: esitykset jatkuvat jouluun saakka.

Kodinhuoltopäivä Sepänkadulla, pyykkäsin, kävin parturissa, siivosin lehtiä jne. Paistettua haukea Kahvila Suomessa. Marja haravoi Hämeenkyrössä.

Eero Järnefelt -seuran kokous Tieteiden talossa, kevään viimeinen esitelmä. Puhuin siitä merkillisestä seikasta, että kaksi viime vuosisadan alun johtavaa kirjailijaa Aho ja Sillanpään saivatkumpikin tärkeimmät vaikutteensa samasta Järnefeltin perheestä, tosin eriaikaisesti. Eero Järnefelt oli kummallekin merkittävin opastaja, Aholle lähin kaveri, Sillanpäälle ihailtu esikuva. Kolmisenkymmentä kuulijaa, sihteerin Riitta Blomstedtin tarjoamat kuvanäytteetkin saatiin toimimaan. Tätä vähän jännitin, kun oli arvovaltaista kuulijakuntaa, perheen jälkeläisiä ja Suvirannan isäntäparia myöten. Ilmeisesti selvisin, kun kiiteltiin.

Nostin Kappelissa maljan itselleni, taas yksi työkausi matkoineen puheineen ja muineen ohi. Latvia oli lätkässä ihan vähällä yllättää Suomen, virkistävää.

Bussilla rattoisasti Helsinkiin ja jokseenkin suoraan Töölönrantaan, minne kokoontui kova oopperakolmikko: tulevan hankkeen säveltäjä, ohjaaja ja tietysti Waltteri, joka on potkaissut koko jutun liikkeelle. Pohjana vilkkaalle keskustelulle kirjoittamani libreton ensimmäinen näytös. Suurisuuntaisia suunnitelmia, katsotaan sitten kuinka Hämeenkyrön pää ne kestää.

Waltteri paineli maskiin Tristanin ja Isolden pääharjoitusta varten, minä tihkusateessa Töölönlahden rantaa kiertäen Villa Kiveen, missä Waltari-seura harjoitti kevätpippaloitaan iloisissa merkeissä. Jukka Virtanen kertoi hupaisia muistojaan Leo Jokelasta. Lisäsinkin yhden tarinan Jokelan Ifan kohtalosta (Kassilan kertomaa). Leena Laakso selvitti Palmun vaiheilta mikä oli se laulu, jonka Kokki itse romaanissa laulaa (Ostroonityttö) – leffassahan Jokela vetäisee tunnetulla tavalla Tummat silimät. Ja Pikku-Olli reposteli turkkilaisteoksen Valkoliljojen maa olematonta todellisuuspohjaa. Pariisin matkaa kovasti valmisteltiin. Ohjelmaa kylliksi ja väkeä paljon, puolisensataa. J. Parkkinen, A. Seppälä ja A. Kallio siinä lähinnä, kirjallistaiteellista veteraaniluokkaa.

Konsertti kirkossa, mahtavaa tasoa.

Hämeenkyrön Valtterit (jälkimmäinen W:llä) Yrjölä ja Torikka antoivat muhkeita näytteitä äänellisistä ja tulkinnallisista kyvyistään. Tenori ja baritoni hyvin täydensivät toisiaan. Valtteri sai ääneensä metallista voimaa ja kuultoa, Waltteri eläytyi teksteihin lämpimästi näyttämöllisin ilmein. Kuultiin Sibeliusta, Merikantoa, Kuulaa ja Hannikaista – Oneginin aariankin Waltteri vetäisi. Maila Böhm säesti antaumuksella.

Minä jännitin vähän Tarkin Helmiä, mutta turhaan. Olikin Helmi hienossa vedossa ja tulkitsi sen Sillanpään äitevainaan tarinan sydäntä riipaisevan elävästi. Vasta 88 täyttää, ja nyt jo oikein kypsynyt äärilleen tekstin sisäistäjänä.

Jere Lepola juonsi, ja heittivät Turkka Antilan kanssa Sillanpäätä hekin, Vilja Pylsyn valitsemia katkelmia lemmestä ja naiseudesta. Hauskaa kun nuoret miehetkin hehkuttavat intomielin tuttua klassikkoa.

Riitti meillä siinä juhlaa. Jos taas päästäisiin tavalliseen arkeen. Tässä ohessa nakutan melkein flow-vedossa tulevaa oopperalibrettoa Myllykoluun. Eilen siitä kokoustettiin Kehäkukassa täällä ja huomenna jatketaan Töölönrannan ravintolassa. Waltteri jo piipahti meillä asiaa pohjustamassa. Loistava parivaljakko meillä on rooleihin. Ihmeitä vielä tapahtuu, saattepa nähdä ja kuulla.

Ei nyt satanutkaan niin lujasti kuin luvattiin eikä varsinkaan ukkostanut. Se oli sikäli hyvä, että helaavalkeat Sikomäen laella voitiin viettää suunnitelman mukaisesti – paitsi että Katariina Pylsy ei saanut kirjoittamaansa näytelmää täysilukuisena esitetyksi, ei tullut näyttelijöitä. Niinpä sisukas rouva näytteli sen yksin poikansa kanssa. Lukuteatteri antoi kuvan entisajan helaavalkeista, ja Veijo Koskiranta säesti viululla hanuristin kanssa, laulaakin saatiin.

Kaffeella sitten Maisemakahvilassa, kohta senkin kausi aletaan. Eilen meillä jo pantiin savusauna käyntiin, hyvin höyrysi, entiseen tapaan antoi lämmintä. Yksi hauki katiskassa, kevään ensimmäinen saalis. Marja valmisti spelttijauhoissa, juhla saatiin.

Hoidettu Helsingissä pari juttua: Suomalaisen kirjoituskilpailuraadin viimeinen kokous Klubilla ennen kesää ja Marttojen Huovis-ilta Munkkiniemen seurakuntakeskuksessa. Molemmista selvitty ansiokkaasti, edellisessä maittava päivällinen ja hyviä tehtävänantoja syksyksi, jälkimmäisessä kahvia, kakkua, lahjoja ja lämpöä. Kutsuja Eila Virkkala viettti syntymäpäivää. Suorittanut estetiikan suullisen tentin Rafael Koskimiehelle tämän mökillä Keuruulla 40-luvulla. Muistaa luennoilta myös nuorenn Aila Meriluodon. Elävää kulttuurihistoriaa! Tiirakarin Ailalta sain muistokkaita valokuvia. Varttuneet naiset ovat viehkeitä, Huovisestakin kiinnostuivat.

Lisäksi ahersin muutaman tunnin arkistossa ja kuuntelin Ilmari Pimiän herttaisia muistoja Kannakselta ja Kivennavalta. Aiomme Vesan kanssa vallata Kannaksen kesäkuussa, joukkueenjohtajana Martti Turtola. Hankin aiheeseen liittyvää kirjallisuutta kirjastosta. Tuuli Reijosen Kannaksen mosaiikkimaailma on hyvä suppea johdatus.

Lämmin kesäinen päivä! Nautin muikkuja ja kahvia Kauppatorilla, lokit kirkuivat, laivat tekivät lähtöä, merituuli puhalsi ja elämä maistui,

Viikko on vierähtänyt kotimaassa. Henkeä vedetty, vappua vietetty.

Taata lakitettu Hämeenkyrössä, FE:n juhlaraha esitelty ja kuultu, kuinka Turkka Mastomäki tulkitsi miehekkäästi kirjoittamaani kantaattia. VPK:n soittokunta kajautteli miltei Retuperän kunniakkaaseen malliin.

Mutta heti vapun perään oli terästäydyttävä ja paineltava ensin Raumalle, missä harjoitellaan Kuubalaista serenaadia. Lupaava harjoitus! Lauri Ketonen laulaa kauniisti Unto Koskelan runoa, avulias nuori Waltari on Reidar Palmgren (Norssin poikia tietysti) ja Satu Silvo tapailee sensuellisti Minna Craucherin viettelijätärelkeitä. Kirsi-Kaisa Sinisalo ohjaa vielä tämän ennen kuin siirtyy johtajaksi Hämeenlinnaan.

Me kirjoittajat, Tapio Niemi ja mä, olimme tyytyväiset tähänastiseen näkemäämme. Pientä pressiäkin pidettiin ennen kuin ajelin tukka hulmuten Tampereelle Akateemisen kohtauspaikalle. Siellä jouduin tiukkaan tenttiin, mutta yleisö suhtautui ystävällisesti ja ostelikin kirjaani aktiivisesti.

Junalla Helsinkiin, seuraavana päivänä pari kokousta ja arkistossa plarailua, kunnes uuteen tenttiin, tällä kertaa pää-Akateemiseen. Nyt saatiin hyvä ja älykäs keskustelu! Juhani Seppänen oli erinomainen haastattelija, tunsi aiheen jotensakin omakseen ja teki osuvia kysymyksiä. Mikäs vastaillessa. Yleisöä yllättävän paljon kauniina keväisenä illansuuna, satakunta sanoi joku. Tuttuja näkyi, kustantajan väkeä ja vanha luokkatoverini Qv muiden muassa. Kirjaa meni entistä enemmän. Tämä olikin viimeinen promootio tällä erää, tähän oli hyvä lopettaa.

Ja nyt mä olen taas Viehätyksessä, tulossa Kyröskosken Naiskuoron kevätkonsertista, johtajana ihana Tuulikki Nikkilä. Kyllä oli hersytteleviä naisia, hurmaa ja huumoria, herkkiä elokuva-aiheisia lauluja.

Päivällä Norhan sisarussarja kävi Sarkkilassa lintutornien taistoa (56 lajia), kotimiehen tehtävänä makkarasopan lämmitys. Siinä välissä poikkesin Tarkin Helmin luona harjoittamassa hänen tulevaa äitienpäiväjuhlan monologiaan. Helmi keitti kaffeet ja kertoi ratkihauskoja kylätarinoita, niistä pitäisi joskus kirjoittaa. Vielä pyöräilin Myllykoluun seurailemaan Ihmiselon ihanuuden ja kurjuuden ensimmäistä ulkoharjoitusta. Alkuasemissa ollaan, mutta Marko Saario tekee tarkkaa työtä. Ihmeellinen lavastusratkaisu on vasta tekeillä, herättää odotuksia ja kysymyksiä, sittenpä näemme kuinka se toimii.

Aina joku ystävällinen lähimmäinen ihmettelee, kuinka mä jaksan ja ehdin kaikkea. Joskus ihmettelen itsekin, vaikkapa juuri tämmöisen viikon jälkeen. Yritetään taas rauhoittua jatkossa.

No meidänhän piti vain viillytellä ja hyvästellä, mutta kuinka kävikään.

Kirjailijamuseon edessä törmäsimme hallavaan Allan Fosteriin, jonka piti juuri aloittaa Book Lovers’ kiertokäynti, mutta asiakkaita ei tullut. Me siinä olimme, ja Marjan aloitteesta lähdimme Allanin matkaan. Siitä tulikin unohtumaton. Edinburghin kirjailijoiden paras tuntija vei meitä paikkoihin, joihin emme koskaan olisi muuten löytäneet. Saimme perinpohjaisen yksityisopastuksen. Aivan toista kuin se näyttelijöiden valmiiksi harjoittelema turnee kirjallisissa pubeissa, sillä Foster oli itse tutkinut aiheitaan ja julkaissut kirjankin kaupungin kirjallilijoista, joita löytyy esitteeseen 28 kappaletta. Kirjailijoiden kaupunki todellakin.

Allan Foster tutkii itse Conan Doylea ja kirjoittaa hänestä uutta elämäkertaa, on löytänyt Sherlock Holmesin esikuvan täältä lääketieteellisestä tiedekunnasta (doktor Bell), joten kiersimme ahkeraan yliopiston kortteleita. Juttua riitti paljonkin, kun meillä oli yhteisiä tutkimusintressejä. Myös R.L. Stevensonin kantapubi esiteltiin sekä kahvila, jossa J.K. Rowling alkoi kirjoittaa ensimmäistä Harry Potteria. Ynnä paljon muuta. En tiennyt sitäkään, että Mark Twain vihasi Walter Scottia, koska piti pompöösiä Waverely-tyyliä syypäänä Yhdysvaltain sisällissotaan! Totta tai ei, Scottin monumentti täällä on maailman suurin yksityiselle kirjailijalle pystytetty, sitä ei Twain pystynyt estämään.

Voipuneina istahdimme kierroksen jälkeen Grassmarketin aurinkoiselle terassille ja jatkoimme aterioimaan sillankorvan Hamilton pubiin, jossa ensimmäisen kerran söimme juuri tänne tultuamme. Kierros kiertyi umpeen.

Lähden vielä Rose Streetin runollisiin pubeihin iltakierrokselle. Marja ei sano enää jaksavansa, mutta minä poika taidan vielä vähän jaksaa.

Huomenna klo 6 aamulla nousee kone Amsterdamiin.

John Knox House on viehättävä museo ja näyttää kuinka hyvin dramatisoidut äänitteet elävöittävät museota. Kannattaa soveltaa entistä paremmin Sillanpään museoissa, kun aitoja äänitteitä on käytettävissä. Uskonpuhdistajan parrakas hahmo heräsi eloon. Kolmannen kerroksen kattomaalaukset herättivät ihailua. Alakerrassa on Storytelling Centre, tarinailtoja, lauluja.

Vetäydyimme Royal Milen toiselle puolen The End of the World -nimiseen pubiin, missä nautin ensi kerran haggista. Olen tuntenut tervettä epäluuloa skottien kansallisruokia kohtaan, ehkä Knallin ja sateenvarjon kuuntelijana (Skotlannissa oli aina kamalaa), mutta tämä lampaanlihamuhennos maistui oikein hyvältä viskikastikkeella. Marja sai mehukasta hillitysti maustettua lohta, joten ei valittamista ruuan puolesta.

Laskeuduimme Castle Terracea alas ja löysimme pienen St. Mark’s Unitarian Churchin, jossa Arkle Theatre Company esitti David Mametin näytelmän Boston Marriage. Onpas Boston nyt kovasti pinnalla, mutta tämä näytelmä kuvaa naisrakkauden vaikeita kuvioita 1900-luvun alussa. Kolmen naisen hienosti näyttelemä esitys sopi hyvin kirkon alttarille – aika venyvästi seurakunta on suvaitsevaisuutta osoittanut. Mametin teksti ei ole helpoimmasta päästä. Ei ihme ettemme kaikkia vivahteita ymmärtäneet, kun sisäkkö puhui paksua scottishia ja daamit hienostunutta viktoriaanista dialogia kiertovihjauksineen ja merkkikielineen – olihan lesbous tulenarka aihe kuvattuna aikana. Mutta päärakenteissa sentään hyvin pysyimme.

John Irving näkyy vierailleen Suomessa puhumassa uusimmasta romaanistaan, joka kuvaa samaa aihetta kaiketi uudempaan aikaan sijoittuen. Pinnalla ovat homojen oikeudet. Ranskassa vahvistivat jo samaa sukupuolta olevien liitot.

On valahdettu uutisköyhään suvantoon, kun Thatcher alkaa olla kaikilta puoliltaan käsitelty, samoin Bostonin onnettomat pommiveljekset. Baijer päihitti raskaasti Barcelonan Uefassa, Suomessa lätkäfinaali roikkuu vielä ilmassa. BBC:n uutisissa korostuu tykittävä toisto, samat aiheet jyräävät illasta toiseen ja tulevat puhki käsitellyiksi, mutta nyt on ihmeen hiljaista. Valtiovarainministeri George Osborne paukutti pitkän puheen Glasgowissa varoittaen skotteja mahdollisen itsenäisyyden tuomista taloudellisista ongelmista. Sama mies, joka itki Thatcherin hautajaisissa, ja kyllä niistäkin kyynelistä on täällä juttua piisannut. On myös arvosteltu sitä, että PM David Cameron piti vaimoaan kädestä kirkossa. Huolensa kullakin, myös journalisteilla.

Huomasin että tutkivan journalismin tähti David Walsh luennoi Lance Armstrongista kertovasta kirjastaan Royal Lyceum Theatressa. Päätin poiketa kuulemaan. Teatteriin paineli väkeä yhtenä virtana. Onkohan tää nyt oikea paikka? Siellä menee tavallisesti Ibsenin A Doll’s House, jospa nämä menevät sitä katsomaan. Ehkä luento on jossain sivuhuoneessa. Mutta ei tällainen nuorten miesten virta voi mistään Nukkekodista olla näin kiinnostunut.

Vähitellen uskottava, että kaikki työnnyimme suureen teatterisaliin kuulemaan David Walshia. Suosio vähän kuin Esa Saarisella. Valkotukkainen Walsh esiintyi kuin lavatähti ainakin, esitti ensin videopätkiä pyöräilijän vaiheista ja haastatteluista ja puhui sitten yli tunnin väsymättömästä 13 vuotta kestäneestä doping-jahdistaan pyöräilijän jäljissä. Paljon vihaa, syrjintää ja epäilyä häneen sen aikana kohdistui. Kerran hänen lehtensä Sunday Times tuomittiin jo 10 000 punnan sakkoihinkin ”perättömistä” kirjoituksista. Tuli mieleen meidän hiihtojupakkamme ja STT:n tuomio taannoin. Mutta Walsh peri lopulta voiton ja todisti doping-epäilyt. Armstrongin oli tunnustettava kaikki kuuluisassa tv-showssa. Siinä hän sanoi pitkin hampain antavansa anteeksi jopa David Walshille. Tämä kertoi, ettei anteeksiantoa ole kuulunut. Hän arvioi, että Armstrong maksaa Sunday Timesille moninkertaisen hyvityssumman jos vain voi välttyä julkiselta anteeksiannolta.

Walshilla oli oma motiivinsa sitkeään jahtiin. Hänen poikansa on kuollut pyöräilijänä ilmeisesti dopingin vaikutuksesta. Armstrong oli vaarallinen esikuva.

Vetävä tilaisuus, Walsh näytti kuinka täysi yleisö pidetään otteessa herkeämättä vain kertomalla dramaattisen tapaussarjan yksityiskohtia. Hyvä yhden miehen show, otan oppia. Lopuksi voittoisa tietokirjailija jakoi signeerauksia ehtymättömän näköiselle jonolle. En sentään ostanut kirjaa. Niin kiinnostunut en ole pyöräilystä saati dopingista. Mutta tutkivan journalismin oppituntina erinomainen.