Panu Rajala

Näin päättyi viimein monien vaiheiden vuosi.

Hyvästelimme Waltarin juhlavuoden eilen karonkassa Bottan Jääkäri-kabinetissa. Paikalla Waltari-seuran ydin juhlatoimikunnalla jatkettuna. Oli syytä tyytyväisyyteen kuten puheenjohtaja Anssi Arohonka yhteenvedossaan totesi. Harvoin jos koskaan on näin runsain määrin yhtä kirjailijaa muistettu, käsitelty, luettu ja toivon mukaan myös uudelleen arvioitu – sekä kotimaassa että ainakin seitsemässä muussa Euroopan maassa, saattoi olla jokunen lisääkin. Satakunta keikkaa kertyi omalle tililleni.

Juhlavuoden erityinen piirre oli se, että sitä ei johdettu ylhäältä valtiovallan toimin, vaan noin puolitoista sataa tapahtumaa syntyi etupäässä spontaanisti järjestäjien ja lukijoiden toimesta. Olihan valtuuskuntakin olemassa, mutta sen rooli jäi muodolliseksi. Tämä juhlatoimikunta kyllä heilui pääjuhlien järjestäjänä toimekkaasti ja johtokunta piti pitkiä kokouksia. Mutta pääosa oli vapaiden Waltarin harrastajien, kerääjien ja lukijoiden, kustantajan – jopa muutaman tutkijankin.

Ehkä on onnistuttu ainakin torjumaan muutamia kiisteltyyn kirjailijaan kohdistuneita pinttyneitä ennakkoluuloja, murtamaan totunnaista kuvaa ”viihdekirjailijasta” ja herättelemään akateemistakin horrosta, josta näkyy merkkejä – pari väitöstä viimein tulossa. Oma kirjani on myyty Akateemisesta loppuun näytekappaleita myöten.

Matti Klinge kiitteli kirjaani hyödylliseksi: oli saanut kuulemma virikkeitä taas omaan Waltari-harrastukseensa, mutta intressimme eivät mene ainakaan päällekkäin. Tähtäilemme kirjailijaa eri suunnista. Hän pitää Saarikoskea jotensakin Waltarin rinnalla, tietysti norsseja ja klassikkoja molemmat, mutta hiukan eri painoluokassa. Jospa Klinge kirjoittaisi aiheesta muutakin kuin päiväkirjaansa. Kävelimme taas yhtä matkaa kotikulmille, puhetta Ritva Haavikon Waltari-kirjasta sekä Salokanteleen Kross-kirjasta, jonka Matti pani matalaksi päiväkirjassaan. Kummastelin tätä ja kuulin perusteluja, jotka tuntuvat vähän von oben -henkisiltä, ikään kuin valmiin odotushorisontin sanelemilta. Taustalla käsitys venäläisestä ja saksalaisesta vaikutuksesta Viron kulttuuriin, jota Klinge taitaa suurvenäläiseen tyyliin liioitella. Luettava lisää Krossia jotta voin kunnolla keskustella.

On joka tapauksessa huokaisun aika. Kaikki taas tällä erää niin hyvin kuin takana. Kun selaan kertyneitä leikepinoja en voi kuin hämmästellä julkisuuden määrää, jonka vuosi on tuottanut. Viimeksi KU:n Viikkolehti ja Uutispäivä Demarikin ovat reagoineet laajasti, viime mainitussa Waltari-kritiikin ohessa peräti Aarne Laurilan ymmärtävä arvio viime vuoden romaanistani Kuningasajatus, jota ei juurikaan noteerattu. Aarne näkee, että nostan esiin harvinaisen kulman vuoteen 1918, jota ei ole kirjallisuudessa käsitelty aikoihin. Upseerien kuvausta hän pitää löytönä. Parempi myöhään…

Loppiaisiltana kävelyllä Marjan kanssa keskikaupungilla, ihailemassa Tuomiokirkon moninaisia valaisuja sekä kryptan erikoista seiminäyttelyä. Leuto leppoisa ilta, ihmisiä liikkeellä. Tuntui taas niin hyvältä elää kaiken keskellä.

Jatkamme elokuvan käsittelyä Haagassa Ursulan ja Anssin luona; ehkä tässä piirissä jotakin tiedetään aiheesta ja taustasta. Seurasin itsekin aikanaan Viita-legendan valmistelua ja ilmestymistä, arvostelinkin sen silloin kiittäen Demariin. Anssi näki kai sen kimpoilun minuakin läheisemmin. Ursulaa ihmetyttää aiheesta Helenan hahmo: miksi tällainen kireä fiktiivinen kehys? Ursula ei tunnista elokuvasta juuri mitään tuttua, sentään runoilijaparin vanhimpana lapsena avaintodistaja. Kun päähenkilöillä on oikeat nimet, oikeat tunnusmerkit – miksi sekoittaa mukaan tätä teennäistä kuvitelmaa? Maailmalla tehdään hienoja kirjailijakuvia ilman tällaista temppuilua – vaikkapa Thomas Mannista tai viimeksi Selma Lagerlöfistä. Miksei meillä elämän, historian omiin kehyksiin luoteta. Se ei tietenkään tarkoita orjallista uskollisuutta tosiasioita kohtaan, vaan jotakin lojaalisuutta sentään. Eri asia, jos taide suuresti voittaisi näistä lisäilyistä. Pidimme Ryhmiksen näytelmää huomattavasti parempana, kaikki lisäkeksinnöt vain himmensivät alkuperäistä aihetta.

Puheltiin myös demarien surullisesta tilanteesta, josta Anssilla oli vakavaa pohdittavaa ja sisäpiirin tietoja. Kellot soivat pian puheenjohtaja Urpilaiselle? Vaikka onkin kuulemma hyvä yhdessäolojohtaja. Sauli Niinistö sen sijaan yllätti koko kansan häillään, taitavasti pitänyt salassa suhteensa. Mutta kommentointi näyttää heti valuneen ikäeron taivasteluun. Annetaan nyt Saulin ja Jennin onnen kukoistaa rauhassa.

Yliopiston kirjaston rauhassa. Senaatintori vilisee venäläisiä turisteja, navakka pakkasviima. Korkeavuorenkadun divarista löydän Jylhän Ristin lumessa. Tyyri väitti joskus, että parhaita sijoituksia ovat runokirjojen ensipainokset. Ajat ovat muuttuneet.

Hernesoppa kinkun luitten mausteilla valmistuu, ihanaa. Nautimme punssin ja pannukakun kera, parempaa gourmeta ei voisi löytää Pariisistakaan.

Käyn katsomassa viimein Putoavia enkeleitä, Marja oli jo kutsuvierasnäytännössä. Jokseenkin positiviinen kokemus, mutta tämä Helenan fiktiivinen rooli vaikuttaa kovin tehdyltä ja väkinäiseltä. Tommi Korpela pelastaa elokuvan melko mahtavalla Viidan tulkinnallaan. Hyviä kohtia, myös vieraita ja epäuskottavia. Kirjallista elämää elokuvissa kuvaillaan merkillisesti, niin tässä kuin Päätalossa. Tällaisiksiko he todella kuvittelevat kirjojen infoja? Naiset jäävät taustalle, nuori Aila on yksitasoinen ihastuja, sitten pelkkä kärsijä. Missä oikean Ailan rohkea iloisuus? Häivähtää hiukan varttuneessa kirjailijassa. Kustannustoimittaja on tietysti juoppo nainen. Hm. Kaikkein merkillisin on Lohtanderin esittämä groteski hullu psykiatri, jonka funktio jää täysin käsittämättömäksi.

Vuoden kohottavin tapaus: Ginan unelmahäät. Vihdoin he saivat Bellamyn kanssa toisensa. Kyynelehdimme illalla liikuttavaa jaksoa lempisarjastamme Sydämen asialla.

Poistan, palauttelen menneen vuoden aineistoja. Kaikkea kertyy. Haen SKS:n kirjastosta pinkan Yrjö Jylhän runokokoelmia. Ilkka Kuusistolla on ideoita libreton viimeistelyyn. Uusiin töihin.

alkaa merellä, Helsingin yllä keveitä tulituspyörteitä. K 50 täällä discoilee, meitä on pieni joukkue, huoletonta, rentouttavaa.

Presidentilläkin on sanottavaa, aiheista ei puutetta. Baremboim pelleilee Wienissä. Sitten puku taas niskaan ja Marina Palaceen, puolustusministeri kutsuu.

Renny Harlin mainostaa Mannerheim-elokuvaansa tarmokkaasti ja taitavasti. Ammattimiehen tietoisku kuvin, dokumentein, marssitahdein, patrioottinen viritys ilmeisen vilpitön. Täyttää tässä seurassa varmasti tehtävänsä. Näkyy että Harlin on tosissaan, pilkkakirveet laskettava.

Tavataan kurssikavereita maanpuolustusjotokselta 1997, vanhoja norsseja, yllättävänkin monia Unio mystican lukijoita, pyhät tehneet tehtävänsä. Ei hullumpi alku tälle vuodelle.

Joulun olemus kypsyy ja tyyntyy. Eipä jäänyt valittamisen aiheita. Onnellista oli tavata rauhassa kaikkia lapsia kavereineen. Joulupöytä ei myöskään jättänyt toivomisen varaa. On ihmeteltävä tätä yltäkylläisyyttä, jonka keskellä saamme vieläkin täällä pohjoisella kolkalla elää.

Olihan vähän valkeaa luntakin, oli sopiva pieni pakkanen. Oli kaunista ja levollista ja hyvinkin hyväilevää.

Jäivätkö pari oopperaa pyhien parhaiksi taidekokemuksiksi. Cosi fan tutte oli ihana, etenevä, ilkeä ja hellämielinen yhdellä kertaa; loistava tv-taltiointi. Ja Tosca puri jälleen kaikessa traagisuudessaan, upeita laulajia, ruhtinaallista tarjoilua. Näinpä jokunen vuosi sitten Metropolitanissa Pavarottin juuri tässä jäähyväisroolissaan, tuolilla istuen kajautteli maestro, joten tunnelma ei tiivistynyt ihan sellaiseksi kuin tässä Veronan versiossa.

Paras esitys taisi sittenkin olla oman väen tiernapoikien (tyttöjen) riemukas esitys. Toisena Waltarin joulukertomus, isännän lukutulkintana.

Lukemiseen jää kuitenkin liian vähän tilaa joulun seurallisuuden keskellä, mutta musiikki kantaa ja kajahtaa. Heittelin vähän Tervoa ja Mankellia, kumpaakin alkukielellä.

Olihan dokumentti Ailasta, edelleen pirteästä ja energisestä runoilijasta. Oli myös uudelleen katsottuna elokuva Ranskalainen illallinen, teos taiteilijan työn pyyteettömyydestä, jouluun sopivasti taiteen laji oli ruuanvalmistus.

Kaurismäen Laitakaupungin valot yritti masentaa mielemme lopuksi, ei ihan onnistunut. Kankea teos, pelkistynyttä kurjuutta miltei Toivolan Juhan tapaan, mutta ei yhtä perusteltua. Kyselemätöntä pahuutta, yksioikoista tyypittelyä, sadunomaista syyttömyyttä. Akateemikon arvoinen synkistely.

Pakattava auto joulun saaliilla, suunnattava Helsinkiin. Mutta palataan ihan pian ensi vuonna. Viehätykseen jää joulutalo elämään.

Joulun hienoin momentti: kun kaikki valmistelut on niin hyvin kuin tehty, mutta joulukaan ei ihan vielä ole alkanut.

Ajatus on lainattu Sillanpäältä, ei auta, samoin kuin Seuran joulunovellin alku. Hauskaa oli pitkästä aikaa kirjoittaa vapaasti – vaikka sitten Akropoliin juurella. Niin pääseekin parhaaseen joulutunnelmaan – kuin Sylvian joululaulussa.

Totta puhuen olemme Hämeenkyrössä, tutussa Villa Viehätyksessä – lunta on ja varsinkin viimaa ja tuulta. Piti laistaa Sikomäen maisemakirkkokin taivasalla, nuoria tuli joulun viettoon ja kinkun maistoon sopivasti eilen ehtoolla. Ja kinkkuhan onnistui taasen. Tästä se käyntiin pannaan.

Thomas oli aika hyvä jouluelokuva, muutenkin kuin Pöystin ja Siimeksen ansiosta. Näitähän katsoisi vaikka lukisivat puhelinluetteloa. Mutta onnistuiko Enbuske provosoimaan ketään hereille uskonnonvastaisella hyökkäyksellään? Epäilen. Nyt suvaitaan kaikkea, jopa väärinkäsityksiä, yksinpuolisuuksia. Ja joulunalushäirintää uskovaisia kohtaan. Uskonnon voimaa et koskaan nujerra. Et ainakaan heiveröisillä järkisyillä.

Joulun pyhä kolmikko on jo kannettu sisälle: kinkun lisäksi sahti ja kuusi, tietysti omasta rannasta. Näillä pärjätään. Savusauna saa odottaa ensi joulua, mutta nykyvaihe enemmän kuin lupaava! . Alhaalta kuuluu jo valmistelevaa naurunremakkaa. Jouluhan on.

Kävimme aamulla perinteisellä tervehdyskierroksella ensin naapurissa Ylivakerin Laurin ja Paulan pirtissä, siellä uusi ihme: tytär Sanni Pauliina silmittelee tarmokkaana ensimmäistä jouluaan! Ja Korkalan Tyyneä, uskollista kissanhoitajaamme tervehdimme ja tietysti lenkki päättyi vankkaan tukipisteeseemme Ylivakerin taloon, missä Taunon ja Hilkan kanssa vaihdoimme uusimmat kuulumiset. Tauno sai vankkaa joululuettavaa, mutta kiristi lupauksen ettei tarvitse ihan joka riviä lukea… ”Sää tunnet sen Waltarin pian paremmin kuin se itse”, tokaisi isäntä.

Haudalle enää matkaamme joulurauhan jälkeen. Elinaa muistamme, tuli äsken kuluneeksi tasan 20 vuotta hänen kuolemastaan. Ja Kyrön Joulussa on sopivasti kaksikin kuvaa innokkaasta partiolaisesta joskus 50-luvulla. Kiitos kaikesta, kaunis vaimoni! Vaan onpa ihana tämä nykyinenkin, en parempaa mistään voisi löytää.

Kun nyt aion pitää pientä hyvin ansaitsemaani taukoa monenmoisen hillumisen jälkeen haluan toivottaa kaikille, jotka ovat jaksaneet näitä rivejä silloin tällöin silmäillä ja joskus kommentoidakin:

Vihdoin saatiin Vesan kanssa aikaan, että mentiin katsomaan Päätalo-leffaa. Olihan meitä pari aika hyvää asiantuntijaa. Vesa seurasi Päätalon tuotantoa Hesarissa pari vuosikymmentä ja minäkin jotakin kirjoitin.

Vaikutelmia: kohtalaisen aito kuvaus, ajankuva hyvä. Kai Lehtinen erinomainen Päätalo, samoin Laina oli oikea tyyppi. Mutta Leenasta oli tehty liian sileä ja kaunis. Yleensä näyteltiin oivallisesti. Itse sovitus vain oli kovin loiva ja laimea. Kovasti keskityttiin kirjailijaksi kasvamiseen, monet repäisevät vaiheet jäivät sivuun. Waltarin opaskirjaa siteerattiin ahkerasti, hyvin sopikin valittuun teemaan. Tästä tuli melkein Waltari-juhlavuoden elokuva. Kummun Kalle jäi sovinnaiseksi väläykseksi, aineksia olisi todelliseksi originelliksi.

Loppukohtaus meni aivan lekkeriksi. Eihän ”kirjamessuilla” silloin tällaista ollut. Voiko joku kuvitella Leenaa ja Kallea pussaamassa yleisön nähden? Ville Repo oli kyllä osuva tyyppi. Pekka Salojärvi vetäisi uskottavan roolin isänään.

Mehän muistelimme Vesan kanssa Hemingwayssä, kuinka istuimme Rosendahlissa pientä karonkkaa Kallen ja Leenan ja Salojärven ja Paula Pesosen kanssa Pyynikin Kesäteatterin Pohjalta ponnistaen -esityksen ensi-illan jälkeen 2000. Se oli Kallen viimeisiä julkisia esiintymisiä. Hieno ilta, josta Salojärvi kiitti Pariisin postikortilla.

Helppoa ei ole Päätalon sovittaminen, sen tunnen omissa nahoissani. Tein samaa työtä ensin Mikko Niskasen elokuviin ja sitten Pyynikille. Kahakorven ohjaama elokuva onnistuu kohtuullisen hyvin, ainakaan ei lähdetty fuskaamaan. Niskasella oli enemmän hermoa. Draamallista jännitettä on hankala Päätaloon sovittaa, kerronta etenee niin verkkaan. Kuinka sanoikaan Tuomas Anhava: ”Kun lukee Päätaloa, on kuin söisi kylmää kaurapuuroa lautasen toisensa jälkeen.”

On siellä kuumaakin, suuta voi polttaa parhaissa kohdissa. Elokuvassa mielisairaus jäi irralliseksi, tuska ikään kuin jatkuvaksi mielenpaineeksi. Mutta kelpo työ, ainakin seiskan arvoinen. Yleisöä lisäksemme kaksi henkeä. Menkää äkkiä katsomaan jos mielitte.

Faija täyttäisi tänään 99 vuotta. Valtiovarainministeriöstä tuli vieläkin joulukortti!

Tapasin Abu-Chacran, joka kertoi kuulumisia Kuwaitin Lähi-Idän runokongressista. Kuulosti yltäkylläiseltä kaikkine puitteineen. Kummastelimme Kairo-ryhmän toimintaa: joulukuuksi aiottu Waltari-seminaari sitten peruuntui, saa nähdä nouseeko vielä esiin.

Koko syksy on yritetty mennä edes elokuviin, nyt viimein onnistui. Maalaukseen kadonnut nainen Kino Engelissä: intensiivinen kuvaus tutkijan intohimosta, joka ohittaa muun elämän. Samalla taideteoksen analysoinnin ja restauroinnin oppitunti. Lyhyt, vähän ohut, mutta vaikuttava. Tässäkin oli kysymys taideteoksen suhteesta todellisuuteen, jota niin yliolkaisesti on ainakin meillä väheksytty.

Lakimiesuutisissa on kuulemma merkittävä arvostelu kirjastani teemasta Miksi juristin pitää lukea Waltaria. Tämä jos mikä innostaisi faijaani, olisipa vain näkemässä.

Kotona olen kuulemma jo monena päivänä uhonnut, että tämä on nyt viimeinen juhlavuoden W-tilaisuus. Nyt se kumminkin koitti. Hurautin Pasilaan puhelemaan Waltarin ja Sillanpäänkin joulutarinoista Nadja Novakin ja Seppo Puttosen hyvässä seurassa. Meillähän on nämä kaksi ylivoimaista joulun kirjailijaa. Sopiva lopetus kiivaalle kiertueelle. Juttelu tulee Tv1:n aamussa ensi tiistaina aatonaattona, sanoivat.

Tuntuupa tyhjältä. Mitäs nyt tekisin. Lähdin hyvästelemään Kotiseutuliiton pitkäaikaista (yli 40 vuotta!) toiminnanjohtajaa Markku Tanneria hänen läksiäisiinsä Kalevankadulle. Jonkun verran ehdin Markunkin keikoilla heilua, milloin kotiseutupäivillä Hämeenkyrössä, Ikaalisissa, Kannuksessa, Suomussalmella ja vallankin Vuonislahden markkinoilla, miehen kotitantereilla. Paikalla oli kansallisen perinnetiedon johtoväkeä, Lepolan Marjakin Hämeenkyröstä, piirakoita ja kuohuviiniä saatiin. Pekka Laaksonen piti rennon ja luontevan puheen, johon Markku vastasi. Ansioista miestä kehuttiin eikä syyttä. Kuinka moni on käynyt Suomen jokaisessa kunnassa?

Ja aina ilmaantuu Union lukijoita, saan vaikuttuneita kommentteja. No toistakin laitaa tulee, lähinnä nuorilta tieteilijöiltä. Kaikkia ei miellytä kirjan kertova kansantajuinen ote.