Kun kaiket päivät jotain nakuttaa, helpointa on välillä hetkeksi lysähtää tv:n ääreen. Niinpä tulee nähdyksi yhtä ja toista. Pitikö joku esim. tätä Lacrimosaa todella eleganttina taide-elokuvana? Pakahduttavaa tunnetta oli ja kaunista musiikkia ja hivelevää kuvaa Italiasta. Mutta muutenhan se oli puhdasta Nyyrikin viihdenovellia, olkoon kuinka tosipohjainen hyvänsä. (Katselin vain osan, loput kuuntelin kirjoittaessani.)
Elämän makua on sentään Sydämen asialla sarjassa, jota seuraamme kuin kotikylän tapahtumia. Ikävä vain, että Hämeenkyrössä ei koskaan ollut noin kotoisaa ja välitöntä. Yorkshiren nummet ovat vallanneet mielemme, sinne on joskus päästävä. Ja olihan se onni, että sympaattinen joskin vähäilmeinen Nick Rowan saatiin viimein uusiin naimisiin monen selkkauksen jälkeen. Sarjassa valmistellaan suuria muutoksia, tänään Mike Bradleykin saapui näyttämölle. Muistamme ennen nähdyistä, kuinka hänen sitten avioliitossaan täällä kävi. Ihmeellistä että jaksavat loihtia niinkin tuoreita ja reheviä jaksoja, puhumattakaan mehevästä tyyppigalleriasta.
Hämeenkyröstä puheen ollen, siellä käydäänkin nyt paikallislehdessä vilkasta kulttuurikeskustelua, en muista moista aikoihin. Mutta voi olla niinkin, että tämä keskustelu ja haikailu ovatkin sitten ainoita tuloksia kulttuurikunta-nimityksestä, jonka kunta otti kyltikseen. Hyvä edes niin. Mutta hauska olisi nähdä todellisia uudistuksia ja konkreettista toimintaa siellä kunnan yläpäässä. Vai onko aikomuskin vain paistatella menneisyydellä ja katsella tehtyihin tekoihin.
Nythän Kemijärven ja koko puuteollisuuden tilanne alkaa paljastua kaikessa karvaudessaan, kun valtiolta vaaditaan summattomat suojellut metsät hakattaviksi tehtaan tarpeisiin. Ihmisten työ, tuottavuuden maksimointi ja luonto taas vastakkain. Ratkaisu ei olekaan niin yksinkertainen kuin vielä eilen hajamielisesti kuvittelin. Ympäristöaktivistit väijyvät vielä uudelleen avattavan tehtaan porteilla.
Ihmisen onni voi olla yksinkertainen: kävely lumisilla kaduilla pienessä pakkasessa Sepänpuiston laitaa, Norssin ohi ja Korkeavuoren mäkeä Rikhardinkadun kirjastoon ja takaisin, pienelle hyödylliselle hakumatkalle. Palautuivat kouluajat mieleen, kuinka temppelinomainen oli tuo kirjojen ja unelmien linnake silloin ja on edelleen.
