Panu Rajala

Voisiko nyt sanoa, että kehä kiertyy kauniisti umpeen. Lahden historiapäivillä aloiteltiin Waltarin juhlavuotta helmikuussa 2008 ja nyt matkaan samoille päiville hakemaan Historian Ystäväin Liiton tunnustusta Vuoden historiateoksesta.

Mutta ennen luovutusta seuraan talvisodasta käytävää seminaaria aamupäivällä. Kolme erinomaista esitelmää; Henrik Meinander hahmotteli talvisodan yleisiä yhteyksiä, Tiina Kinnunen valaisi napakasti naisten talvisotaa ja Lasse Laaksonen kertoi yhteenotoista Marskin ja kenraalien välillä. Mieleen jäivät Meinanderin esittämät varaukset siihen teoriaan, jonka mukaan Saksan lupaukset myöhemmistä aluepalautuksista olisivat ratkaisseet talvisodan rauhan. Tätähän Ylikangas on voimakkaasti esittänyt. Ikään kuin kylmäpäiset päättäjät olisivat tosiaan voineet luottaa lupauksiin ja siihen kuinka tulee käymään. Että näitä käytettiin epäilijöille perusteluina jotta rauha äkkiä saataisiin, tuntuu Meinanderin tulkinnan mukaan uskottavalta.

Kinnunen kertoi vaikuttajanaisista, Elsa Enäjärvestä ja Kyllikki Pohjalasta, vähän tavallisistakin. Katarina Eskolan kokoamasta kirjeenvaihdosta löytyi ihailtavia ja hupaisia esimerkkejä naisen huolehtivaisuudesta sodan keskellä. Laaksosen esityksessä Mannerheim suhteessa alaisiinsa tuli melko kriittiseen valoon. Kun hän on myös Renny Harlinin elokuvan asiantuntijoita, saa nähdä kuinka paljon tätä kriittisyyttä sitten tihkuu elokuvaan saakka.

Avajaisissa sitten julkistettiin tunnustuspalkinto. Matti Vanhasen seurue oli myöhässä, joten jako siirrettiin heti ohjelman kärkeen. Pienestä häslingistä huolimatta proseduuri saatiin vaivattomasti sujumaan. Päätin kiitospuheeni juuri kun pääministeri ja venäläiset vieraat astuivat saliin. Vanhanen oli valmistanut pienen esitelmän autonomian ajan merkityksestä, ja Venäjän duuman edustajan puheesta henki suorastaan vanhoja nostalgisia ystävyyden ja avunannon fraaseja.

Itse tunnustus tietysti lämmittää mieltä kovasti. Se on jo kolmas palkinto Waltari-kirjasta, ei hullumpaa. Merkille pantavaa, että nimenomaan historiantutkijat ovat kirjasta innostuneet, kirjallisuudentutkimuksen puolella on hiljaisempaa. Sain niin viljalti kehuja ja onnitteluja, että alkoi jo vaivaannuttaa. Junalla takaisin Helsinkiin yhdessä hujauksessa.

Kun katselimme Pressiklubia, hämmästyimme kuinka kokeneet debatöörit menettivät niin täysin malttinsa tyynen Jussi Halla-ahon seurassa. Leif Salmén, tavallisesti terävä ironikko, yltyi suoraan solvaamaan inhoamaansa ”fasistia” erittelevän keskustelun sijaan. Kovin kurttuisasti Saskakin siinä intteli, ja puheenjohtaja, jonka pitäisi olla tasoittava tekijä, yhtyi kumppanien kiivaaseen hyökkäilyyn. Kolme yhtä vastaan: olihan Halla-aho helisemässä, mutta selvisi ainoana tyylikkäästi ja taisi viedä pisteet. Oltakoon mitä mieltä hänen mielipiteistään, ainakin hän yritti rauhallisesti argumentoida – sikäli kun ei tullut koko ajan keskeytetyksi.

Torttukahvit olohuoneessa, Marja lauloi vähän vänrikkejä alkukielellä ja minä tyydyin lukemaan Risto Ahdin mitattomia käännöksiä Idylleistä ja epigrammeista.

Silti Runebergin palkintoraati olisi voinut noudattaa kohtuutta ehdottomuuden sijasta ja välttää palkitsemasta teosta, joka jo seitsemästi palkittu ja tuhannesti huomattu. Sääntöjä voisi todella muuttaa, tämä palkinto voitaisiin suunnata runoille, novelleille, esseille. Miksi kaksi päällekkäistä romaanipalkintoa? Vaikea ymmärtää. Jos kerran romaani, miksei huomattu vaikkapa Roger Åsbackan kiitettyä teosta Orgelbyggaren?

Istuimmepa iltaa vaihteeksi KOM-ravintolassa kuulemassa ja katsomassa kahden ihanan naisen laulu- ja runoesityksiä. Tiia Louste ja Tiina Weckström tulkitsivat Ilpo Tiihosta, Aale Tynniä, Ailaakin ja monia muita Carita Holmströmin säestyksellä. Oli karheampaakin tekstiä kuten Saisiota, Sinkkosta ja Turtiaista sekä Anna-Elina Lyytikäisen huumoria. Kiva kokonaisuus, taitavia taiteilijoita, Marja oli aivan hurmoksissaan tämmöisestä.

Jos haluaa pienen ulkomaanmatkan vähällä vaivalla, kannattaa käydä Itäkeskuksessa. Siellä on erilaista kuin missään muualla. Sillä välin kun Marja hoiti asiaansa, poikkesin lähetystorille ja löysin heti oivallisen, solakasti muotoillun ja siistin lukutuolin, ja uskoa sopii että halvalla. Ravintolamaailman thai-ruoka oli maittavaa. Ja eksoottisia tyyppejä näkee enemmän kuin missään muualla tässä maassa.

Mitä on sanottava siitä, että toiset silmälasini, jotka huolimattomasti unohdin lentokoneen etupussiin (joka muutenkin kaikkea nielevä katiska), katosivat sen tien ilmeisesti ikuisiksi ajoiksi. Huomasin unohduksen heti Thomas Cookin koneesta poistuttuani Las Palmasissa, mutta eivät tietenkään päästäneet takaisin hakemaan niitä. Välittömän etsinnän aloitukseen lentokentän toimistosta kului ehkä kuusi minuuttia. Tähän päivään mennessä laseja ei ole löytynyt. Kuka oli näin nopea välistävetäjä? Ja kuka mahdollisesti hyötyy juuri minulle mitatuista laseista, silmätkin vähän eri paria. Ei ne kehyksetkään niin kummoisia olleet.

Dokumentti Stanislavskista Teemalla erinomainen, ja se jatkuu. Paljon uutta aukeni ainakin minulle, erityisesti sponsorien merkitys uuden teatteritaiteen synnytyksessä. Miten sysäävä oli kouluaikoinani Tšehovin Lokin esitys Kansallisteatterissa syksyllä 1962, Kaliman ohjaus tietysti. Tajusin äkkiä mitä on taide. Pitäisi palata Tšehoviin, silloiseen mielikirjailijaani. MTV-aikoinani vierailin Moskovassa jollain tv-festivaaleilla 1984 ja osuinkin Taiteelliseen Teatteriin Tšehovin kuoleman 80-vuotisjuhlaan. Olipa pompöösia menoa, kirjailijan henki kaukana. Teatterin henkilökunta istui näyttämöllä, ja pitkiä puheita pidettiin. Tšehov olisi pitkästynyt kuoliaaksi.

Valtiopäivät on avattu ja köyhän asiasta muistutettu kolmenkin puhujan suulla. Mitkä sitten lienevät käytännön ponnistukset, jää nähtäväksi kuten meillä toimittajilla on tapana sanoa. Puhemies Niinistö nousemassa arvojohtajaksi presidentin rinnalle ja pian ohi.

Kiva keksintö tämä kanavien vaihto. Saatiin kansalaisille vähän ylimääräistä aivojumppaa ja käsityötä. Siitä kiitettävä Ylen herroja.

Mekin jumppasimme aikamme ja räpläsimme kaikkia kapuloita ja lehteilimme ohjekirjaa (ensin väärää) kunnes kaikki jumittui Menuun, mistä ei päässyt edes pois. Painelin nappuloita idioottimaisessa noidankehässä epätoivon partaalla. Uskoimme jo että tällä televisiolla ei enää katsella mitään. Sitä ennen Teema vilahti sentään näkyviin jossakin kanavalla 319.

Vasta kun Marja neuvoi rauhassa odottamaan, että tehdasvalinta ja kanavahaku saavat rullata loppuun saakka, kanavat ihmeeksemme loksahtivatkin uusille paikoilleen. Yksinkertaista kun onnestaa.

Toivottavasti keksitte pian taas uutta digivoimisteltavaa, muuten tv:n katselu käy liian helpoksi. Kun nyt sai maksutta selata kaikkia viittäsataa kanavaa – voi mikään turhuuden tulviva kukinto. Ei tulisi mieleen jokapäiväisesti tarvita. Tyydyimme surumielin seuraamaan Mariannen ja sisarensa epäonnea kosijoiden kaikotessa Jane Austeniin perustuvassa sarjassa Järki ja tunteet.

Viimeistään nyt päästävä täyteen työvauhtiin. Alkuvuosi kuluu yleensä ihmetellessä ja vanhoja papereita kokoillessa. Raikas talvi jatkuu.

Kirjoitankin tilauksesta aloittamani näytelmän treatmentia väliaikaan saakka, käyn kirjastossa ja aloitan iltapäivällä uuden kirjan. Niin yksinkertaiselta se tuntuu. Vajaat kolme liuskaa alkua huikaisee lievästi vatsanpohjassa. Alku on aina alku, muuttukoon vaikka moneen kertaan.

Illan kokoan ja lajittelen viime vuoden tositteita ja kaikenmaailman lippuja ja lappuja, joista olisi koottava jonkunmoinen veroilmoituksen aineisto kirjanpitäjälle. Jokavuotinen painajainen. Toiminimen kautta laskuttavana yrittäjänä voin aina venytellä näiden kanssa kauas kevääseen, ja viime hetkillä aukollinen selvitys taas valmistuu. Hohhoijaa.

Kuuntelen mekaanisten töiden ohessa mielelläni radiota; nytkin tuli Markku Envallin kuunnelmasovitus Karen Blixenin kertomuksesta, mutta sen narratiivinen ote oli sen verran kompleksinen, että parikin keskeytystä (soittoja ym.) sekoitti seurannan. Varmaan se oli oikein hyvä.

Iltateellä soittaa vanha norssi Ohto Manninen ja kertoo ilahduttavan uutisen, jonka vuoksi onkin matkattava ensi perjantaina Lahteen historiapäiville.

Voimala on aloittanut virkeästi uudelleen; seurasimme seksikeskustelua, joka etsi uutta tai käyttämätöntä näkökulmaa, ilman jäämistä. Tulikohan uusia kulmia? Ainakin se, että elämme itse asiassa seksikielteisempää aikaa kuin oma nuoruuteni, tätä todistivat miehet Timo Hännikäinen ja Esa Sariola. Naisten markkina-arvoko vähenee nelissäkymmenissä? Tuskin vain. Hyvässä parisuhteessa elävä voi tällaista seurata kuin katsomon aitiosta, ei tule paineita osallistua.

Kun lukaisen Matti Kurjensaaren vaatimattoman mutta ajankuvana antoisan romaanin Tie Helsinkiin (1937), huomaan vielä sängyssä kuinka vähäisistä ”rohkeuksista” 30-luvulla kohahdettiin. Mutta seksuaalinen elämä saattoi silti pinnan alla olla vitaalia ja vilkasta, kuka tietää.

Helmikuu alkaa keväisin toivein!

Kuinka näyttää äkkiä maailma parantuvan. Irakin vaalit sujuvat ilman väkivaltaa. Uusi presidentti antaa toiveita Somaliassa. Gazassakin pitää jonkinlainen tulitauko. Islanti vaihtaa hallitusta ja Yhdysvalloissa republikaanit saavat mustan puheenjohtajan! Tuskin kaikki on sentään Obaman ansiota.

Marja laittoi blinejä madekeiton kylkeen, Ainokin tuli syömään. Päivät valostuvat. Putoavia enkeleitä sai paljon Jusseja illalla, samoin Tummien perhosten koti, joka on näkemättä. Aamulla Teemalta katsottu Niskasen Lapualaismorsian liikutti meitä kumpaakin nuoruuden muistoilla; aikanaan hajanaiseksi moitittu elokuva näytti nyt dokumentaarisen merkityksensä. Noin sitä silloin alettiin tiedostaa maailman vääryyksiä ja uhkia. Lapualaisoopperan muistan Vanhalla kuinka se sykähdytti, vaikka kovin punamustalta vaikuttaa nyttemmin senkin maailmankuva.

Huikean säteilevä pakkaspäivä: niinpä lenkki torille, pullea matikka reppuun ja sopan keittoon. Talven iloja.

Onko kukaan herättänyt aikoihin semmoista keskustelua kuin Nina Mikkonen päiväkodeista. Täräytys herätti median laidasta laitaan. Aihe tuntuu aika vanhalta, moneen kertaan jauhetulta, mutta ajassa näyttää piilevän uutta latausta. Nuorten pahoinvointi on indikaatio. Nina tekaisi samalla kirjailija Tontistakin pienen julkkiksen. Kuuluisuutta voi saavuttaa vaikka vain hämillisesti vaikenemalla. Vastapeluriaan Tontti nimittelee jälkikäteen ”ihmispoloksi”, minua taannoin ”hömpänsuoltajaksi”. Tämä sama Tontti, joka esiintyy nyt syvällisesti Uutisvuodossa ja muissa vähemmän hömppämäisissä yhteyksissä.

Vanha kaarti näytti pudonneen jo pelistä Euroviisujen karsinnassa. Piukat paikat piti vielä kerran katsottuna pintansa Teemalla.

Mieluisa palkintotilaisuus WSOY:n kerroksessa: Lauri Jäntin palkinnon antoivat. Lisäksi neljä kunniamainintaa jaettiin. Arkkitehti Ilona von Heiroth hoiti tyylikkäästi jakamisen. Anto Leikolan mainio pitkä subjektiivis-historiallinen kommenttipuhe jäi mieleen. Muistuttipa Anto siitäkin kirjallisuudentutkijoiden vanhasta vammasta, joka ei tunnustanut kirjailijan olemassaoloa vaan pelkän tekstin. Sain tunnustuksen itsepäisyydestäni, – samaa keskustelua käytiin joulukuussa P.E. Svinhufvudin palkintotilaisuudessa, samoin taannoin Jarmo Virmavirran kolumnissa.

Nyt on enää odotettava sitä tutkijoiden vastaiskua, jota Vesa tässä ennusteli ja toivotti turnauskestävyyttä. Muuten tilaisuus muodosti sopivan loppusinetin koko Waltarin juhlavuodelle omalta kohdaltani. Hauska oli kuohua kohotella ja tavata tuttuja, jopa Helena Petäistöä, jonka kanssa muistelimme Pariisin onnistunutta seminaaria syyskuussa. Helenan Teematka-kirja sai kunniamaininnan, tutustuttava sen käyttökelpoisuuteen.

Muistan Lauri Jäntin, kanslianeuvoksen, majurin, tietokirjailijan: haastattelinkin häntä aikanaan 80-luvulla Sillanpäästä. Leppoisa sydämellinen herrasmies. Hienon palkinnon perustanut, kiitos siitä.

Päivälehden museossa on asiantunteva ja havainnollinen näyttely ’Palmut ja valtatiet’ – pääosissa Tulenkantajat ja varsinkin Olavi Paavolainen. Se on hyvää jatkoa ja täydentää tavallaan Waltarin juhlavuoden tapahtumia ja Ateneumin hienoa näyttelyä, joka jo päättyi.

Tänään sonnustauduttava pitämään esitelmää illalla museoon, aiheena vaihteeksi Paavolainen. Aina jaksaa tuttukin asia kiinnostaa, sali tuli ääriään täyteen ja lisää tuoleja hilattiin. Mari Mörö kertoi Paavolaisen puutarhasta sekä Kivennavalta että varsinkin Keuruulta, missä hänen kesäpaikkansa on kuulemma vähän rempallaan kuten muutkin vastaavat, joista kukaan ei jaksa pitää huolta. Kunnat varovat ottamasta tämmöisiä museoita ristikseen.

Puolestani posottelin Paavolaisesta sen mitä Unio mysticassa ja vähän lisää. Kun luin viisaita tutkielmia (Laitinen, Riikonen) huomasin kuinka Waltari on aika tarkoin retusoitu pois Paavolais-tutkimuksesta, ja Olavi itse kasvaa vähän mittaansa suuremmaksikin. Harva on tarkastellut hänen bluffauksiaan ja yliheittojaan, kaikki näyttää menevän täydestä. No tässä suhteessa yritin täydentää hiukan ihannoitua henkilökuvaa. Vaikka kaksikin elämäkertaa on ilmestynyt, kokonaisesitys Paavolaisesta puuttuu yhä kuten Hannu K. Riikonen kirjassaan Sota ja maisema aiheellisesti huomauttaa.

Aktivoiduin lukemaan teosta Lähtö ja loitsu (1937) joka on jäänyt jostakin syystä väliin – sehän on ’pimeyden trilogian’ keskiosa, joskin koko trilogia jäi sitten viimeistelemättä. Hienoja kuumeisia visuaalisia impressioita laivamatkasta Buenos Airesiin. Vasta tästä luen, että Franco oli alkuaan Kanarian saarten kuvernööri ennen ryhtymistään Espanjan sisällissotaan. Ohessa on paras kuvaus satujen saarista mitä olen lukenut, saarten historiasta, maisemista ja merkityksestä. Mukana on suorastaan essee onnellisten saarista kautta maailmankirjallisuuden. Teneriffaan Paavolainen näyttää kukkien ystävänä perin juurin mielistyneen – kauan ennen turistirantojen ryntäyksiä. Kun mekin äsken vierailimme hyvin perinteisesti Kanarialla, siellä pääsaaren Playalla, saa koko saaristo tässä uutta arvonnousua joten kohteenkin voi jo tunnustaa.

Vankasti kotimaassa talven keskellä, Hämeenkyrössä hanget melko korkeat. Raikasta vaihteeksi.

Tulomatkalla kuuntelimme radiosta oppilaani Annen tulitusta munille: hiukan rasittavaa kalkatusta, varsinkin päälle inttely kun ihmiset asiallisesti yrittivät soittaa ja kertoa omia kantojaan. Totta kai studioväki on vahvemmilla väittelyssä, mutta tällaisena julistava ja riekkuva besserwisser-ohjelma tekee hallaa koko feminismin jalolle aatteelle. Tai ehkä totista sanomaa ei niin vakavasti pitänyt ottaakaan vai mitä.

Paitsi sauna odotti täällä myös työtehtävä: vierailu Kangasalan Kirjakahvilassa, joka oli siirtynyt Hotelli Urkuun. Anja Aarnio vetää ja väkeä oli kahvila täynnä, yli sata henkeä. Puhetta vieläkin Waltarista, virkistävän tauon jälkeen. Aihe näyttää edelleen kiinnostavan, itsekin pääsin taas vauhtiin. Paljon sainkin palautusta ja lämmittäviä kiitoksia.

Päivän yllätys oli aamuinen Teeman uusinta: Mikko Niskasen ohjaama Gorkin Ihmisiä elämän pohjalla vuodelta 1967, todellista tv-teatteria jollaista ei enää tehdä eikä usein nähdä. Mikä näyttelijäkaarti, mikä intensiivisyys, mikä traagisuus, huumori ja humaanisuus. Miten hyvin se oli kestänyt aikaa. Millaisia tuokioita Tauno Palolla, Tarmo Mannilla, Unto Salmisella! Vain Vesku näytteli yli vehreyttään. Ja pohjalla niskasmainen kipeys vielä vailla sitä patetiaa, jota seuraava dokumentti osuvasti esitteli. Mikko oli Mikko. Hyvin muistan kesäni Käpykolossa 1971, jolloin kirjoitettiin ja kuvattiin Tulipunakukkaa, elokuvana vaatimatonta, kokemuksena rikasta. Kianto-juttuakin tehtiin juuri tuon takkapuhelun aikoina. Paljon olisi kerrottavaa eikä tähän mahdu, ehkä joskus.