Panu Rajala

Katseltiin Metropolian tuottama kooste ’On vain paljon mustetta’ tuolla Hämeentien perällä. Tähän oli kai saatu jotain innoitusta Waltarin teksteistä, vaikka ei sitä juuri huomannut. Nuoret huusivat ja heittäytyivät tunteisiinsa kovalla innolla ja tosissaan. En paljon tästä käsittänyt, vaikka sain istua Saara Elstelän vieressä. Joitain irrallisia Mikan lauseita siellä eri äänilajeissa parodioitiin. Hienosta novellista ’Ihmisen vapaus’ oli kehittymäisillään jotain, mutta senkin idea ohitettiin viistoon ja vierestä. Marja halusi ymmärtää ja näki esityksessä oivalluksia, mikäs siinä.

Soittivat iltapäivälehdistä, että A. Tuuri on minua haukkunut kirjansa julkistamistilaisuudessa. Voi hyvänen aika. Jos hänellä ei parempaa sanottavaa ole niin haukkukoon, eipä ole ensimmäinen siinä lajissa. En kommentoinut.

Miten käy Mannerheimin? Heikki A. Reenpää naurahti että taidetaan ajaa ojaan. Mutta vielä on toivoa, talvikuvauksia olikin tarkoitus tehdä vain Tolvajärven taisteluista. Liettuassa on suuri osuus. Tanskalaiset tietysti haukuttiin pettureina. Samoin kaikki kateelliset suomalaiset, jotka mielihalusta tahtoisivat kaataa hyvän hankkeen. Oikein esimerkki tästä kansanluonteesta. Jotakin elokuvasta tulee, toivottavasti ei kutistu kovin pieneksi.

Itse asiassa puhuimme Yrjö Jylhästä lounaalla Otavassa, Vesan kanssa professoria kuulusteltiin ja saatiinkin kuulla yhtä ja toista kiintoisaa, etupäässä traagisesta runoilijankohtalosta. Alku jo tehty, tässä ei kauan nokka tuhise. Vesa kirjoitti Hesarissa terävästi Talvela-dokkarista, jossa proffa on ainoa valopilkku kuulemma, tulee illalla, katsottava.

Illan suussa paineltava vastaanotolle UM:n viestintä- ja kulttuuriosastolle, minne nämä vekkulit ministerit Stubb ja Wallin eli Alex ja Steffi (kuten he esittäytyivät) olivat kutsuneet. Hyvin rentoja ollaan nykyisin, paita auki nämä ministerit muutaman sanan heittivät kiitokseksi meille ”kulttuurivaikuttajille” niistä korsista, joita olemme kuulemma kantaneet Suomi-brändin kekoon täällä ja maailmalla. Tungosta oli ja tarjoilua, väkeä kaikilta aloilta. Monia tuttuja sentään. Erityisen iloista oli tavata pitkästä aikaa Anna Kontek, oopperan lavastaja, jonka kanssa teimme jonkun kesän Pyynikillä anno dazumal. Silloin kun kesäteatteri oli vielä jonkunmoisessa taiteellisessa kuosissa. Ja olihan siinä Jari Tervo ja Sirpa Kähkönen ja Leena Lehtolainen ja näitä, Sofi Oksanen lausui runojaankin. Outi Heiskasta haastatin mitä kuuluu akatemiaan, ja hän huiskaisee ettei semmoista olekaan. Niin, toista oli tosiaan vaikkapa Waltarin aikana.

Siitä tuli mieleeni, että samana iltana meni mainion Waltari-seuramme vuosikokous että humahti, toivottavasti viisain ja hallituin päätöksin siellä Töölössä. Olisi hyvä syy tarkastella mennyttä vuotta oikein tosimielellä: mitä saatiin aikaan, mikä on juhlavuoden henkinen saldo ja taloudellinen. Kuulemme perästä päin.

Mihin vuosikokoukseen on semmoinen ryntäys kuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan? Nyt varsinkin asiat kiinnostavat, kun vanha seura on muutoksen kourissa.

Kaksi viestiä välittyi selvästi: seura on talousvaikeuksissa ja talon remontti herättää ristiriitaisia tunteita. Talouden verkkoihin keskittyi esimiehen puhe, talon vaiheista kertoi esitelmä. Seuran toiminnallisista suunnista tai painopisteistä ei nyt puhuttu mitään. Kehykset ensin kuntoon.

Seura alkaa ensi kerran muistini mukaan periä jäsenmaksuja! Tämä onkin ollut tähän saakka ylellistä: jäsenyys etuineen ja Hiidenkivineen aina ilmaista. Vaan kuinkahan paljon jäsenmaksut sitten kattavat parin miljoonan vajausta. Päätös olikin luonteeltaan symbolinen, olemme samoissa talkoissa.

Arkkitehtuuriin erikoistunut tutkija oli ottanut tehtäväkseen selittää loppuun ehtivä remontti parhain päin. Kuulimme ensin, kuinka Sebastian Gripenbergin suunnittelema pian 120-vuotias kansallisromanttinen linna tuhottiin perusteellisesti remontissa 30-luvulla. Ja sitten saimme pelastussanoman: nyt aarre on taas arvoonsa entisöity. Tätä kuuntelimme paljaan valkeaksi karsitussa juhlasalissa, josta juhlavuus on kaukana. Muutama lamppu kuulemma kertoo historiasta sekä yläparvekkeen kirja-aarteet lasin takana. Puhujan mukaan Gripenbergin mieleen tulisi nykyisessä salissa alastomaksi riisuttu nainen. Minulle ei syttynyt edes niinkään lämmittäviä mielikuvia. Esitelmää ”valaisi” pyörivä digikuvasarja, jonka yhteydet puhujan sanottavaan piti itse yrittää kehitellä. Ettei vain joku 50 vuoden päästä puhu tästä remontista samassa hengessä kuin nyt puhuttiin 30-luvun rötöksistä.

Mutta kokous sujui kivuttomasti vailla yhtään säröääntä, ja buffet viineineen maistui. Seuran vieraanvaraisuus oli korkeampaa tasoa kuin viimeksi. Jääneet ovat takavuosien kuumat kiistat, sekin kerta jolloin Kustaa Vilkuna syrjäytettiin jostakin elimestä. Kunnianarvoisa seura elää muutospaineista huolimatta tyyntä, toivottavasti ei sentään henkisesti seisovaa aikaa.

Taas voisi muistaa Caesarin murhaa, mutta jännitän mieluummin alkavatko Mannerheimin kuvaukset näillä lumilla vai eivät. Kolumnien nappuloille tuntuu olevan hengentärkeää, että elokuva ei toteutuisi tai ainakin epäonnistuisi. Näitä on sanankäytön sankareita, joille kolmekymmentä senttiä hapanta jupinaa on korkeinta mihin pystyvät; silloinhan on sietämätöntä, että jotkut yrittävät suorastaan suurelokuvaa lähihistoriasta. Kun rahalliset resurssit ovat mitä ovat tässä maassa, mielestäni kaikki markkinoinnin keinot ovat ison lohkareen irrotuksessa sallittuja. Onnea Renny Harlinille syntymäpäivänä ja luja potku hyvälle hankkeelle.

Vaikka Salon Matti taisi eilisessä iltasitsissämme Perkkaan perillä olla sillä kannalla, että yrityksen vetäjät olisivat voineet valita toisenkin ohjaajan. Että Harlin on yksi sadoista action-ohjaajista suurissa lännessä. Olkoon vain, meidän kuvioissa hän on ainoa joka siellä sentään onnistui. Muuten Matti suositteli Revolutionary Roadia ja Milkiä, jos tästä taas joskus ehtisi elokuviinkin. Carita laittoi ihanaa sitruunassa marinoitua lohta.

Lisäksi puhuimme puolalaisesta elokuvasta, kuinka ollakaan. Matti on nähnyt Andzrej Wajdan Katynin, josta kuulin Varsovassa paljon puhuttavan; se on kuulemma dvd:llä jo saatavissa. Kaupalliseen ohjelmistoon näinkin merkittävät leffat tulevat enää harvoin. Puolassa odoteltiin uutta elokuvaa pappi Popieluszkon kohtalosta 1984, se taitaa juuri olla ensiviikollaan, mutta mahtaako ajelehtia meille. Olimme Matin kanssa tasoissa, olemme kumpikin nähneet Wajdan, hän Helsingissä, minä kerran Bristolin aulassa Varsovassa. äijä on kai kahdeksissakymmenissä ja edelleen rautaisessa vedossa, kerrotaan.

Tanssin rytke rymistää television puolelta, mutta yritän keskittyä Lehtoseen: vienyt viikonloppuni. Lukenut Tarkan kirjan loppusivuille ja samalla kertaillut vähän Mataleenaa, Nurkka-Massin kuuliaisia ja nyt romaania Kerran kesällä, siitä alkaa jo tuleva suvi enteillä… Tarkan elämäkerta on painokas, lopullisen tuntuinen, elämäntyön päätös.

Julkaistiin Pekka Tarkan Joel Lehtos -elämäkerran ensimmäinen osa. Meitähän oli Otavassa Pekan praktikumin entisiä oppilaita ainakin viisi: Vesa, Niemen ja Salokanteleen Jussit, Timo Salminen ja mä. Oli huoneen täydeltä muitakin. Pekka piti hyvän puheen ja puolusti elämäkerrallista tutkimusta kuten pitääkin. Silloin 70-luvulla se oli aivan pannassa ja taitaa olla vieläkin siellä yliopiston puolella. Näitä me kumminkin rohkenemme pusata, niin Jussit kuin minä ja Vesan kanssa kohta uutta putkeen, ei auta. Ei paljon akateemiset säännöt saati teoriat enää säikyttele, eipä Pekkaakaan.

Illalla jatkettiin Lehtos-juhlia Bässnäsissä pohjoisella Kirkkonummella, missä Leena Majander ja Antti Reenpää olivat järjestäneet loistokkaan vastaanoton Pekan kunniaksi. Puheita pidettiin, hauskoja, aivan palasi mieleen Pekan väitöskaronkka 1977 Liisankadun vanhalla laitoksella. Samaa sakkia paikalla vaikka vähän harmaantuneena. Paavo Lipposta puhutimme Vesan kanssa ja kuulimme synkät madonluvut taloustilanteesta ja jälkiviisaista Kekkos-kriitikoista. Muistelmat puhkuvat Paavon ahjossa, syksyllä pitäisi jo ensimmäistä osaa pukattaman ulos. Mainitsipa myös paheksuvasti nämä pääministerin eläkeideasta riekkuvat tahot, tuntui kuin olisi itse samassa asemassa esittänyt jotakin vieläkin rajumpaa. Kovina aikoina johtajalta vaaditaan rohkeutta tehdä epäsuosittuja päätöksiä. Sodistakin puhuttiin, Neuvostoliitosta, 60-luvusta ja suomalaisesta oveluudesta sekä viisaudesta. Jota nykyinen nuori polvi ei enää pysty käsittämään (vrt. Heikka ja Boxberg). Kuinka neukut sentään pidettiin käsivarren mitan päässä, vaikka painostus oli kovaa.

Puhe vaihtui teatteriin ja radioon, kun buffetin puolella iskeydyimme Kalle ja Ritva Holmbergin juttusille, paljon Lehtos-muistoja ja muutakin. Muisteltiin Turun kotkien kaudelta Henkien taistelua, jonka itsekin näin, muisteltiin radiokuunnelmia, nuorena nukkunutta Joel Lehtos -seuraa ja Kiilan talkoita Putkinotkossa, myös sen paikan nykyistä hiljaiseksi mennyttä tilaa. Ensi kesänä on luvassa jotakin henkiin herättelyä siellä Savonlinnan ja Säämingin suunnalla. Pekka päivällä julisti, että Lehtosta rakastetaan Savonlinnassa, kuinka lienee. (Tuli mieleeni se Sillanpää Hämeenkyrössä…) – ja oliko nyt Leenan kanssa kun aavistelimme, että Pekan suurin rakkaus on lopulta aina ollut tämä Lehtonen. Kaksi entistä ja yksi nykyinen vaimo oli kirjaa juhlimassa, hieno saavutus sekin.

Näin kauan meni ennen kuin saimme mennyksi katsomaan Kaupunginteatterin Westö-tulkintaa Missä kuljimme kerran. Ohjaus ja sovitus Kari Heiskasen.

Siellä on romaani kyllä rankasti ’suomalaistettu’, Westön tiheä suomenruotsalainen maailma onnistuttu kadottamaan jokseenkin tyystin. Repliikit on vahvistettu perinteisellä junttisuomalaisella kirosanastolla ja tapakulttuuri sen mukaista. Svenskanin olisi pitänyt tämä tehdä, jos nyt sielläkään on enää sitä sivistyksen häivää, joka sentään saattelee Westön henkilöitä. Asettuuhan hän itsekin selvästi työväestön puolelle romaanissaan, mutta se on ytimeltään toisenlaista kuin suomenkielinen.

Vierastamisen vahvuusasteeseen kuuluu kaiketi se, että luin romaanin alkukielellä ruotsiksi.

Dramatisoinnissa ihmetytti sen epätasapaino, että kirjan päähenkilö Allu tempaistaan hätäisesti mukaan kun esitys on jo päässyt puoliväliin. Kuvittelinkin jo, että ne alkavat uudelleen alusta väliajan jälkeen, ottavat silloin Allun näkökulman. Niin ei ihan tapahdu. Niko Saarelan sinänsä ytimekkäästi esittämä Allu on tässä valmis luokkakantainen proletaari heti lavalle tullessa, kehitystä ei kuvata. Myös hienostuneet hauraat humanistityypit ovat nykyteatterissa vähissä miesten puolella, kun vahva ja ronski Valkeejärvi on joutunut Ivar Grandellina itselleen väärään rooliin. Eero Ahokin on terveenä hyvä alkupuolella, mutta murtuminen tuottaa vaikeuksia. Seppo Maijalan tasajalkahyppy pöydälle illan parhaita suorituksia.

Naiset olivat kivoja 20-luvun koltuissaan, vähän samanmuottisia paitsi Musta Enkeli, josta oli tehty kummallinen haamu; romaanissa hän on sentään elävä henkilö. Lucystä syntyi kirjaa lukiessa kuva vaaleasta liehuvan leiskahtavasta kaunottaresta; näin lukijan mielikuvat voivat hallita, ehkä häiritäkin katsomista. Muuten kun aineksista ei tosiaan ollut rikkaassa romaanissa pulaa, miksi aikaa tuhlattiin näyttämöllä pitkiin musiikkiesityksiin ja muuhun tyhjään haahuiluun? Näyttämökuva korostetun ankea, lähes tyhjä ja puhuttelematon.

Esitys menee vielä pari kertaa. Aina kannattaa katsoa kuinka romaani kääntyy näyttämölle, tämä oli vaikeimmasta päästä. Romaanin varsinaista päähenkilöä Helsinkiä esitellään joinain fondeina ja aulassa valokuvin. Miksi esitys päättyy Kiven lempeän ’Sunnuntain’ (!) nostalgiaan, kun kaikkien henkilöiden elämä menee täydelleen toisessa äänilajissa? Surullisempaa juttua ei aikoihin nähty. Valinta huipentaa romaanin hengen suomalaistamisen.

Sankka siperialainen pyry jatkuu. Koska joku ilmastontutkija selittäisi miksi saatiin näin reipas vanhanajan talvi. Vuodet eivät vieläkään ole veljeksiä.

Pientä matkalta toipumista. Mariola lähettää kuvia, kommentteja ja Varsovan suurlähetystön raportteja; niiden perusteella Waltari-kiertue onnistui hyvin. Minä puolestani raportoin täällä SP-Liiton edustajille, Marjukka Mäyrylle ja Markku Kontrolle.

Mutta eilen heti omaan yliopistoon puhumaan samasta aiheesta professorien rouville. Vanha arvokas yhdistys, opettajien kahvilaan oli näet kokoontunut vireä ryhmä huolimatta pelottavasta kelistä. Puheltiin Waltarin akateemisista opinnoista, niiden merkityksestä kirjailijalle. Tällaista ei yleensä tunnusteta, kansasta reväisty itseoppinut kirjailija on se oikea ja alkuperäinen (vrt. Tuurin ja Paasilinnan puhelinkeskustelu jossakin jälkimmäisen esseessä). Ilman opintoja Waltari ei olisi historian lähteitä kyennyt huipputuloksin etsimään saati käyttämään. Yliopistossa, vanhassa työpaikassa, vierailen aina mielikseni. Iloisena siitäkin etten ole enää niissä hommissa.

Tänään katsoin uteliaisuuttani vanhan norssin Veikko Itkosen aloituselokuvan Kohtalo johtaa meitä, syntymävuodeltani 1945. Olihan kaamea ja mahdoton monella tapaa, mutta rikosjuonen sommittelussa ja film noir -tyylin tapailussa pilkisti uusi yritteliäs kyky. Ei vain päässyt Itkonen koskaan kestäviin tuloksiin.

Illalla Eevan 75-vuotisjuhla, hieno pippalo. En ole ennen vuoden Eevoja ollut katsastamassa, en silloinkaan kun Katri valittiin 1993, vaikka olimme juuri menneet kihloihin. Tämä kolmikko tuntui perustellulta, kaksi kirjailijaa Härkönen ja Oksanen ja ylimpänä aito ja luonnollinen ampuja Satu Mäkelä-Nummela. Aino-Kaisa Saarinen ei ehtinyt kisoihin, olisi syönyt näitäkin tyttöjä. Eivätkä loistavat taitoluistelijat. Luokkakaveri Jukkis Virta ohjaa kapteenina a-lehtien laivaa ja puhui osuvasti, päätoimittaja vaihtui: Liisan sijaan tuli meille kovin tuttu joskin uudeksi stailattu Nykäsen Riitta, joka kävi Hämeenkyrössäkin. Onnea kummallekin!

Paljon vaivattomia kohtaamisia ja keskusteluja, palautteita sekä näistä sivuista että kirjasta, kiitos vain. Valaiseva oli Eevojen kansikavalkadi 1934-2009: yhteiskunnan kehitys näkyi niissä hyvin. Ns. naistenlehdillä on aina ollut suurempi kulttuurinen merkitys kuin on haluttu huomata. Pitäisi kai lehteillä tätä loistelevaa Eevaakin entistä useammin.

Vielä mainittava Varsovan Kansannousun museo, joka (kunhan sen ensin löysin, vaivalla) mykistää ja tyrmistyttää, ravistaa perustuksia myöten. En ole missään koskaan kokenut museota, jossa sota suorastaan hyökkää silmille, tulee ihon alle, jää painajaisena vaikuttamaan. Suunnattoman taitavasti suunniteltu kansannousun elävöitys kuvin, filmein, aidoin sotakaluin, lentokonekin katossa, viemäreissä saa vaeltaa, tuntea nahoissaan jotakin siitä suunnattomasta kurimuksesta, johon kaupunki loppukesällä 1944 joutui – yritettyään ottaa vallan saksalaisten poistuessa, ennen venäläisten tuloa. Saksalaiset tekivät kaupungista selvää ja venäläiset katselivat Veikselin takaa päältä ja tulivat sitten tyynesti ottamaan rauniot haltuunsa. Kaiken keskellä eli, taisteli ja kuoli urheita puolalaisia satoja tuhansia. Kaksi kuukautta vastarinta kesti ennen kuin murtui.

Lento kotiin on vaivaton, sama kuin Helsingistä Rovaniemelle. Kiitos hienosta matkasta Suomi-Puola Yhdistysten Liitto, joka vastasi ja suunnitteli, ensin vanha kaveri Markku Kontro ja sitten Marjukka Mäyry. Loistavasti meni kaikki, Puolaan palaan varmasti.

Käsitys Varsovasta paranee, kun suuntaa vanhaan kaupunkiin. Jälleenrakennettunakin se on ihmeen aidon tuntuinen. Katselen vähän torielämää, komeita monumentteja, poikkean miltei tyhjään ajattoman oloiseen ravintolaan. Ja tietysti istahdan palatessa Bristolin ihmeen kauniiseen baariin, viimeksi täällä oli aika rähjäistä (1988), nyt loisteliaasti entisöityä. Olen ainoa asiakas, saan tarjoilijatytöltä kirkkaan hymyn ja Bloody Maryn.

Kulttuuripalatsin juurella täällä keskustassa on matalan teltan suulla egyptiläisiä hahmoja, jonkunlainen näyttely siis. Päätän kurkistaa epäluuloisena – ja mikä yllätys. Tänne on hilattu Tutankhamonin kuolinnaamio ja valtaistuin ja kaiken huippuna se Nefrititen pää suoraan Berliinin museosta. Se joka Waltariakin innosti Sinuheen, pää jonka kauneudessa on kaikki naisen mahdollisuudet julmuuteen saakka. Katselen näitä ensin kertaa näin läheltä ja lumoutuneena, kaikessa rauhassa. Tutankhamonin tutuksi tulin tietysti aikanaan Kairon museossa. Hautakammiossa käynti on kuin Linnanmäen kummitusjunassa, mutta hauskasti dramatisoitu sekin. Kannatti kurkistaa.

Tomek hakee minut autolla klo 18 ja näyttää kierroksen ghetossa, juutalaisten muistomerkillä ja kyydittyjen puolalaisten muistomerkillä. Kuinka vaikuttavia ja puhuttelevia monumentteja täällä onkaan. Aito venäläinen tavaravaunu täynnä toisiaan tuuppivia ristejä – kuin huutomerkki historiasta. Meillä on näitä Rytin häkkyröitä, Relanderin kuutioita ja Kekkosen lammikoita.

Sitten Tomek ajelee minut heidän kotiinsa, missä Mariola on valmistanut ruhtinaallisen illallisen. Talo kuin pieni linna Varsovan ulkopuolella, kissoja, koiria, hevosiakin kuulemma kesäpaikassa. Mellastamme pöydän ääressä hyvällä halulla. Miki tarjoilee ja seurustelee kuuliaisesti. Kuinka monessa suomalaisessa perheessä 16-vuotias poika suostuu tällaiseen. Äiti vähän tyyrää. Kyllä täällä kasvatetaan lapsia toisella tavalla kuin meillä. Tomek esittelee hienoja vanhojen kunnostettujen autojen kokoelmaansa. Paras kaunotar on hänestä Bugatti Atlantic 20-luvulta.

Suorapuheinen seurustele sykähdyttää, tässä maassa on ilo kuulla räiskähdyksiä kommunismista (vieläkin, isäntäni on aktivistina vankiloiden tuttu) ja vaikkapa puolalaisesta feminismistä, muusta ajankohtaisesta puhumatta. Puola ON toista maata.

Poznan on viehättävä, tunnelmallinen vanha kaupunki, aivan toista kuin korskea ja kylmä pilvenpiirtäjien pilkuttama Varsova.

Matkasimme junassa kolme tuntia mennen tullen Mariolan kanssa eikä tuntunut edes pitkältä, niin räiskyviä tarinoita kuulin.

Mariola on tulkannut kaikki viimeaikaiset presidenttien valtiovierailut Suomen ja Puolan välillä ja Walesaakin kertomansa mukaan satoja kertoja, puhumatta sitten kirjailijoista ja muusta kulttuurivaihdosta. Huomaavaista että sain maan parhaan tulkin. Poznanin yliopistossa löysimmekin ihanteellisen rytmin luennolla, maltoin puhua riittävän lyhyin jaksoin ja Mariola otti heti kiinni jopa improvisoimistani lisäyksistä tekstiin prima vista. Professori Boleslav Mrosewicz oli saapuvilla, kirjoittanut väitöksensä V. Linnan ja P. Rintalan tilinteoista koskien suomalaisia myyttejä. Sympaattinen tummatukkainen intellektuelli. Hän oli muistellut että kävin täällä viimeksi pari vuotta sitten = tosiasiassa aikaa on kulunut kaksikymmentä vuotta! Silloin puhuttiin Sillanpäästä.

Lehtori Timo Laine kavelytti meit’ vanhassa kaupungissa ja esitteli nähtävyyksiä’ iintoisasti, kunnes palasimme rattoisan rämällä raitsikalla asemalle, ja kotimatka alkoi. Olin luvannut tarjota Mariolalle kiitokseksi ravintolavaunussa, mutta matkan ainut takaisku: myytiin vain alkoholitonta olutta! Mutta sehän ei riemullista tarinointia rajoittanut. Kuka tuntee paremmin politiikan kulissit ja taustat kuin huiputulkki. Mitä tapahtuikaan silloin kun tohtori Arajärvi katosi Haloselta Varsovan torilla ja kenen seurassa hän katosikaan… Toivottavasti Mariola kirjoittaa muistelmansa, vaikka se ei ole tulkeilla tapana. Kotiin hotel Novoteliin raukeana ja onnellisena.