Panu Rajala

Norjan kappalehan oli aika hauska, yötä myöten viisuja oli katseltava. Nimenomaan katseltava: useimmat satsaavat visuaaliseen show-meininkiin, musiikki yhtä teknojumppaa kuten Suomenkin tulinen kappale, joka valtasi taas vakiopaikkansa jumbona. Tuli tuttu ja turvallinen olo.

Uljaat kevätsäät pitävät muuten kaukana telkkarista ja tästä kirjoituskoneestakin. Paitsi että kerran katsottiin Jim-kanavalta dokkaria Dr Jekyllin ja Mr Hyden taustoista: kun ne liittyivät Edinburghiin, kiinnosti kovastikin. Olin uhkeassa kaupungissa kielikursseilla jo 1965, kerran myöhemminkin. Ohjelma innosti lukemaan Stevensonin teoksen kankeana suomennoksena yöhön saakka, eikä ruvennut edes pelottamaan. Kunnon klassikko.

Ja olihan tänäänkin Teemalla tavallista kirpeämpi Katherine Hepburn -leffa Miehen kylkiluu varhaisfeministisestä oikeustaistelusta; toi mieleen äsken edesmenneen Helvi Sipilän, joka oli samantapainen rautainen naisten puolustaja. Amerikkalaisissa oikeussalidraamoissa on aina imua.

Kuinkahan kauan J. Hämeen-Anttila ja kumppanit muuten jaksavat puolustaa islamin rauhanomaisuutta, kun nyt katselee Sri Lankan äskeistä historiaa, tamilisissejä Pakistanissa ja Etiopian ja Sudanin selkkauksia. Kaikki eivät ole edes jenkkien syytä, vaan sisäistä valtataistelua. No taistelkoot minun puolestani, täällä Vanajan kylässä on taivaallisen kaunista ja rauhallista, linnut laulavat ja maat vihottavat ja puutarhassa saa selkänsä vähällä vaivalla kipeäksi. Pieni häiriö maailmanlaajuisesti, sitäpaitsi olkapäät ja muut kirjoitusvammat vastavuoroisesti vertyvät.

on omistettu Yrjö Jylhälle. Teen kirjaan kuvatekstejä, ja Vesan kassa käymme Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella katsomassa runoilijan ulkoisen ruumiintarkastuksen pöytäkirjaa kuoleman jäljiltä vuodelta 1956. Laitoksella tapahtuu siis muutakin kuin sikaflunssan päivystystä. Meitä palveltiin arkistossa erittäin ystävällisesti.

Iltapäivällä ajelen Lahteen, missä menossa runoviikko kaikkineen: viehkeässä kevytrakenteisessa pianopaviljongissa Vesijärven partahalla Sibelius-talon takana kuultiin runoa Risto Ahdin ja Kirsi Kunnaksen esittämänä, oli nuoria muita ja minäkin vähän tätä Jylhää esittelin, lähinnä varhaisempaa lyriikkaa, väkivaltaa ja satiiria. Iiro Kajas vetäisi komeasti runonäytteitä. Huoleton keväinen matinea.

Akateemikko Kunnas teki pienen korjauksen Waltari-kirjaani: hänen isänsä ei maalannut Haanpäätä punainen kaulaliina kaulassa, se legenda syntyi tulenkantajien ja varsinkin Paavolaisen muistoissa, ei maalauksesta. Uskotaan niin, mutta joku liinahan sillä on siinä maalauksessakin. Päiväkirjansa mukaan Haanpää osti ”punarantuisen kaulaliinan” Hämeenlinnan torilta ennen Helsinkiin tuloa. Legenda ei ole ihan perätön. Mutta tämä nyt ei liittynyt päivän runouteen millään lailla.

Sen sijaan Kirsi valaisi minua 30-luvun runoilijoiden terveydellisistä oloista varsin hyödyllisesti. Keuhkotauti tai ”kulttuurikuppa” oli joka toisella. Jylhän elämä on tänään saanut monenkertaista täsmennystä aina sen murheelliseen loppuun saakka.

Sopi hyvin, että suomenkielisen kirjallisuuden esitaistelijan päivänä julkistettiin Pirkanmaan kirjoituskilpailun tulokset Tampereen Metsossa. Vanhan kollegan Aarre Heinon kanssa puolustimme ja perustelimme raadin ratkaisuja. Kirjoittajia ja heidän kannattajiaan oli runsaasti paikalla.

Vaikka ensin tuntui työläältä paneutua yli kolmeensataan runoon ja proosatekstiin, niiden läpi kahlaaminen oli lopulta palkitsevaa. Paljon oli koskettavaa kuvausta vaikkapa nuorten naisten elämästä, rakkaudesta, raskaudesta, synnytyksestä, myös vihlovista pettymyksistä. Totesimme että ihmiselämän biologinen puoli oli vahvemmin edustettuna kuin sanokaamme sosiaalinen saati yhteiskunnallinen. Monia sairaalakokemuksia saimme lukea. Tässä hyvinvointivaltiossa esiintyy arvaamattoman paljon pahoinvointia, senkin saatoimme havaita.

Mitä jäimme kaipaamaan: rohkeampia kokeiluja, irrottelua ja huumoria. Itsenäisempää otetta, sillä monia vaivasi perinteisen modernismin sileä hyvin opittu kielivalmius. Hyvä kieli on perusedellytys, mutta mitä Viita sanoikaan: ”Entä oliko hänellä asiaa?” Poliittista kirjallisuutta harva enää kaipaa, yhteiskunnallista kritiikkiä kyllä. Muutama satiirinen vetäisy vaikkapa seurakunnan byrokratiasta tai työpaikan irtisanomisen kiemuroista virkistivät lukijan mieltä.

Voittajat, runosarjan Satu Lepistö ja proosan Katja Kaukonen ovat jo niin valmiin oloisia tekijöitä, että voimme odotella heidän julkaisujaan lähiaikoina.

Pidin lopuksi luennon Mika Waltarin antamista ohjeista kirjoittajille teoksesta Aiotko kirjailijaksi? (1935) ja vertasin niitä kilpailun antamiin kokemuksiin. Melko täysi sali jaksoi kevään korvalla tulla tätäkin juttua kuulemaan. Waltarin ohjeet ovat hilpeitä, rentoja ja subjektiivisia, mutta pohjalla vakavaa sanomaa. Monet heijastavat aikansa asenteita, mutta joukossa kestäviäkin ohjeita. Kannattaa lukea huviksi ja hyödyksi.

Jo kirkastui; eilen tarkkailivat lintuja sadesäällä tornissaan Sarkkilassa, Marja ja kaksi veljeään. Ei ihan heikko tulos: Törmäpääskyt voittivat taistossa Hämeenkyrön mestaruuden ja jättivät valtakunnassakin yli 70 tornia jälkeensä. Kävin joukkuetta tervehtimässä. Verraten staattista ja tarkkaavaisuutta kysyvää hommaa, johon minun häilyvillä hermoillani ei olisi asiaa.

Niinpä viimeistelin Jylhää (yhteistä kirjaamme) täällä lämpimässä työkamarissa, kun Vesa oli saanut ongituksi poliisintutkintapöytäkirjat haltuumme runoilijan kuolemasta. Vielä runoilijan ruumiinavausta odottelemme. Nekrofiilista tutkimusta?

Tänään pääsimme jo puutarhaan käsiksi, lannoitin kompostin mullalla omenapuita ja marjapensaita yms. Tuulinen kirkas päivä, lippu liehuu, äitejä muistamme. Marja saa huomioni, haudoillakin käyty. Illalla luojan kiitos loppuivat sekä tanssit tähtineen että lätkäkisat, elämä rauhoittuu niiltä osin.

Ajattelen Katria ja poikaansa Juhaa. Suuri myötätunto hyökyy äitiä kohti, poikaa harva muistaa tai tunsikaan. Mikä oli hänen elämäntarinansa, loppuvaiheita en tunne. Tuliko hänen elämänsä jo valmiiksi kuten äitinsä maailmankatsomus tahtoo vahvistaa: lähtö kohti kirkkautta, parempaa.

Norssin päivää kävin sentään viettämässä aamunavauksessa. Juhani Salonius veti viimeisen kerran vanhojen norssien komeaa rivistöä. Haukuimme matalamieliset ilmiantajat, jotka kampittavat Justusta uran viimemetreillä naurettavilla lahjussyytteillä. Onko jyrkempää oikeuden miestä kuin Salonius? Luokkakavereita oli paikalla ainakin Qv, maailmaa matkaava lääkärimme. Sitran yliasiamies Mikko Kosonen lakitettiin vuoden norssiksi, positiivinen tyyppi, piti hyvän puheen. Edustaa norssien dynastiaa kolmannessa polvessa. Nykynorssit voittivat vanhat norssit Helsinki-aiheisessa tietokilpailussa! Myös Norssin jääkärien muistotaulu paljastettiin.

Puolelta päivin ajelin Hämeenkyröön.

Ällistyttävä elämys: Ressussa tehtiin kaikkien aikojen ensimmäinen teatterisovitus Waltarin Suuresta illusionista! Elokuvahan on tehty, mutta tämä lukiolaisten itsensä toteuttama musikaali on kantaesitys, suurella innolla toteutettu. Totta kai yritys meni hiukan yli esittäjien kykyjen, mutta näin hullunrohkeita kannattaa kajauttaa. Esityksessä oli juuri sitä nuoruuden suloista kipeyttä, joka on Waltarin romaanin ydintä.

Topi Rannan ja Johannes Vartian tekemä sovitus kohteli romaani vapaasti, mutta raikkaasti ja railakkaasti. Ajankuvaan puvustusta ja lavastusta myöten oli paneuduttu, taustafondit, filminpätkät tukivat hienosti esitystä. Jopa musiikkinumeroista selvittiin, joukossa myös ilmeinen kyky, Caritasta esittänyt Natalie Jääskeläinen. Mikael Keski-Marttunen ja Sami Markkula eläytyivät vilpittömästi keskeisiin miesrooleihin. Traaginen triangeli oli hyvin ymmärretty.

Tästä oli viikolla vain muutama esitys, perjantai-iltapäivänä viimeinen. Koulun sisäinen ponnistus on maksuton, todellinen koulutusnäyte opettajiltakin. Täyden yleisön myötäeläminen kosketti. Voisiko nuoria paremmin Waltarin maailmaan johdattaa?

Esityksen jalkapallo-ottelussa Norssi voitti Ressun, mutta tämän teatterin ja juhlavuoden osalta Ressu pesi kirkkaasti vanhan kouluni. Haloo siellä Ratakadulla! No olihan sielläkin mittava Waltari-viikko syksyllä ja varmaan muutakin.

Omalta osaltani lopettelin Waltari-kiertuetta Lauttasaaren rotarien vieraana eilen. Luokkakaveri Antero Pajari johdatteli. Vanha ystävä Erkki Helamaakin paikalla. Innoittavaa kuulijakuntaa.

Juttutuvassa pohdittiin eilen illalla niitä näitä Pultsi Karilan ja Juha Vakkurin kanssa, muun muassa suomalaisen matkakirjallisuuden niukkuutta. Juha julkaisee Afrikan matkansa Likeltä. Sieltä tuli myös Roger Mooren muistelmat; aiheesta erinomainen Jussi-Pekka Rantasen haastattelu ykkösen aamu-tv:ssä. Kerrankin paneutuva, osuvin filminäyttein varustettu juttu eikä mikään pintahuitaisu. Myös kohde vaikutti viisaalta, sympaattiselta tyypiltä.

Kun Suomi putosi MM-kisoista, eikö vapautunutkin ihmeellisesti energiaa muihin asioihin? Eipä tarvitse enää olla huolissaan mitaliotteluista.

Ruusun ja kirjan päivää Helsingissä. Kunhan flaneerasin, ja heti törmäsin Narinkkatorin liepeillä Touko Siltalaan. Tyytyväisen oloinen mies eikä syyttä: Aulis Aarnion kirja sai hyvän vastaanoton, ja tänään Raimo Pesosen romaani nousee kahdenkin kritiikin kuninkaaksi Hesarissa. Syksyllä tulossa lisää menestysteoksia Siltalasta. Itsenäistä kustantajaa hymyilyttää.

Sivusimme myös Waltari-vuoden menestyksiä; Touko oli vielä silloin WSOY:llä panemassa liikkeelle elämäkertaa ja muitakin hankkeita, uusia painoksia. Hämmentävän hyvä sato näistäkin kaikista kertyi.

Kuuntelin Heidi Krohnin muistelmia muutaman tovin, ostin kirjankin; muistutin Heidiä, että hän sitten valitsi toisen kirjoittajan – kerran kauan sitten kaavailimme tällaista yhteistyötä, mutta kohde ymmärrettävästi perääntyi. Ehkä näin oli parempi.

Toinen hankinta: Kaarina Salan toimittama Isän huone SKS:n teltasta – kulttuurivaikuttajien tyttärien kertomaa. Komea opus, kiinnostava näkökulma kansalliseen: vihdoin perehdyttävä.

Talsin lopuksi Suomalaiselle Klubille, missä potkaistiin käyntiin Mikko Pohtolan nimissä perustettua suomalaista kirjoituskilpailua. Vanha RUK:n kaveri Pekka Rapila sinne raatiin houkutteli, kehittävää seuraa koululaitoksesta ja Opetushallituksesta paikalla, mikäs siinä. Katsotaan mitä lukiolaiset syksyllä suomalaisuudesta ja muista kulttuureista kirjoittelevat.

Ronaldon upeat maalit mestareiden liigan välierässä innostivat iltatoimien lomassa. Kuhkin yksin Sepänkadulla, Marja jäi jo maalle lintuja tiirailemaan ja puutarhapuuhiin. Mankellin teokseen perustuvaa sarjaakin tuli katselluksi, kun siinä oli tämä oikeampi Wallander roolissa.

Huumaava kevät maalla. Rakastun uudelleen Hämeenkyröön. Täällä on ihanaa.

Haravoimme pihaa kuin vimmatut, kuuntelemme lintuja, kohentelemme haljenneita rappusia, istutamme ja suunnittelemme. Vaihdamme kuulumisia talven jäljiltä naapureitten kanssa. Syksyisen viemärityömaan jälkeen piha on murheellisessa kunnossa, työtä riittää. Aurinko paistaa, ilma helisee.

Aamukahvilla hiljenin kerrankin kuuntelemaan radion kirjallisuusohjelmaa. Debytantti Raimo Pesonen puhui selkeästi järkeä, mikä ei ole ihan yleistä. Romaaninsa Erityisosaajia alkoi heti kiinnostaa. Harvoin kirjallisuus ottaa näin reippaasti, harkitusti ja kokemusperäisesti kantaa yhteiskunnan ilmiöihin.

Kun päivän riehumisesta raukeina istahdimme iltamyöhään vielä katsomaan dokumenttia prissi Charlesin toiminnasta 60-vuotispäivänsä tiimoilta, yllätyimme peräti. Miten viisas mies onkaan tämä naureskeltu prinssi. Toimii pontevasti ja intensiivisesti yhteiskunnan epäkohtien korjaamiseksi, jopa maailman pelastamiseksi. Omaa punnittuja arvokonservatiiveja mielipiteitä, joista lyhyt harppaus todelliseen radikalismiin. Osaa vaikuttavasti kommunikoida ihmisten kanssa. On selvästi löytänyt oman kutsumuksensa.

Voisiko meillä presidentti toimia samaan tapaan? Tuskin, ns. arvojohtaminen on jotakin yleistä puhelemista. Puuttuu konkreettisen toiminnan ulottuvuus. Entä Ahtisaari, voisiko hän valita myös kotimaisia kohteita suuren aktiivisuutensa ja kokemuksensa valaistukseen. Epäilenpä. Entäs Niinistö, hänessä voisi olla annos Charlesin rohkeutta ja potentiaalia. Jäädään odottelemaan.

pantiin koko programmi toimeen. Ystäviä keräiltiin aaton viettoon parikymmentä, ja hyvin riitti voimat ja tarjoilukin, Marja emännöi ansiokkaasti. Kiva tavata joskus väkeä vähän eri aloilta, dipolaattikunnasta kirjalliseen sakkiin ja teatterikin edustettuna. Ainokin poikkesi ystävineen, Janne Tarkka edusti nykynorsseja.

Olin näet aamulla tuomaroimassa Norssin ja Viikin normaalien välistä väittelykilpailua, kohtalaisella menestyksellä. Väittelijät etupäässä fiksua ja esiintymiskykyistä nuorta intellegentsiaa. Onko kirja parempi kuin elokuva? Onko tosi-tv parempi kuin dokumentti? Siinäpä aiheita. Norssi tosin hävisi, mikä tuntui oikeutetusti Jannea kaivelevan. Olkoon revanssin vuoro ensi vuonna.

Kun vieraista oli vähin vaurioin ja iloisin mielin selvitty, koittikin aamu Ullanlinnan kentällä hyvin perinteiseen tapaan. Merituuli ja Retuperä puhalsivat illan höyryt mennessään ja YL kajautteli komeasti jopa Finlandiaa. Sää säteilevintä laatua.

Jatkoimme Uunisaareen varhaiselle lounaalle, mikä olikin hyvä keksintö, mutta älkää nyt heti pöytää tilatko että mahduttaisiin ensi vuonnakin. Kolmen daamin seurassa viihdyin erinomaisesti, kunnes väsymys alkoi jo painaa ja toikkaroimme kotia kohti ehtiäksemme nähdä Lasse Pöystin henkevät muistelmat ja Suomen neljännen perättäisen lätkävoiton; niinköhän mennään kohti uutta mestaruutta?

Hiukan hemmottelua kevään lopuksi. Rav. Lyonissa nautimme illallisen, jonka keittiö sai itse sommitella omine yllätyksineen: tulos täydellinen. Näin sopisi vastakin menetellä. Loistavia pieniä ruokalajeja viineineen, suositeltava paikka!

Päälle olimme vielä jokseenkin vireessä nauttimaan myös oopperasta Gabriel, tule takaisin! Ilkka Kuusisto muisteli heti Almin salin kahvilassa, että olin aikoinani kirjoittanut rumasti varsinkin oopperan lopusta. Hitto soikoon, niinkö olikin. No alku oli ainakin aivan riemastuttavaa koomista oopperaa, joka ei ole meillä eikä varmaan muuallakaan yleinen laji. Vanhat koomiset klassikot kuten Figaron häät eivät juuri enää naurata, mutta tässä oli vetoa ja musiikillista kekseliäisyyttä ja kerrassaan ilmeikästä laulantaa ja näyttelemistä. Sauli Tiilikainen oli kovassa keväisessä vedossa Gabrielina, ruumiin kieltä myöten osuva hurmuri-huijari. Päivi Nisula valloitti meidät Ulriikana täydellisesti: mikä heittäytyminen ja pienten piirteiden vieteltävyys! Muutkin mainioita, Tapolan ohjaus notkeaa, Annan lavastus ja puvut somia, tyyliin sopivia. Paperikauppa verhon takana toimi hauskasti.

Esko Elstelän libretto käytti paljon loppusointuja ja vapauksia, yleensä näppärästi. Mutta sorry vaan, lopusta kaikkine pitkityksineen ja paisutuksineen en pitänyt nytkään. Huima koominen vire laskee vaikka sen pitäisi nousta tai vaipua sisarusten vihlovaan epätoivoiseen onnen odotukseen, kaikesta huolimatta. Ehkä ooppera lajina tarvitsee tämmöisen joukkokohotuksen, draama itsessään ei sitä tarvinnut, päinvastoin. Miksi ihmeessä Raili poikaystävineen tuo rahat takaisin? Miksi pojasta muovataan uutta Gabrielia? Jospa he olisivat vain Waltarin alkuperäisessä hengessä jääneet kahdestaan, Ulriika ja Kristiina, kaipaamaan Gabrielia, kaikesta huolimatta.

Joka tapauksessa, kaikkineen, riemukas ja nautinnollinen oopperailta. Paras vapun aloitus.