Panu Rajala

Nyt on hiottava sanomisen taito lähelle huippuaan, jotta voisin ilmaista sen onnentunteen, jonka tämä päivä toi tullessaan. Savusauna nimittäin vihittiin käyttöönsä.

Puolilta päivin saapuivat saunamestarit Pentti Hakala ja Antero Kaasalainen aloittamaan lämmitystä. Se virisi Pentin johdolla kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, niin voin vakuuttaa. Samalla mestari laati pöytäkirjan lämmityksen eri vaiheista, mittasi kiukaan lämpötilat tunneittain ja tutki muutenkin saunan ominaisuudet herkällä tuntoaistilla sekä pitkällä kokemuksella. Olin tarkassa opissa, painoin kultajyväset syvälle mieleeni.

Anteron kanssa hoidimme oheisia hommia, kannoimme vesiä ja seurasimme lämmityksen kehitystä. Sitten saapui itse rakentajamestari Timo Meronen ja viimeisteli käden käänteessä kolme puuttuvaa kohtaa: pihan penkin, kaminan piipun ja itse kaminan pellityksen ja vielä yhden listan. Siinähän ei nokka tuhissut.

Kun monitaito-tukimies Ylivakerin Tauno ja arkkitehti Timo Kivimäki vielä saapuivat illan suussa, olikin sauna jo siintymässä. Taunon tuomilla kuivilla leppäpuilla se lämpisi oivallisesti. Nokilöylyt heitettiin ja seurattiin vihdanteon maailmanmestarin Pentin sitomisnäytöstä ihailusta mykkinä. Syntyipä sellaisia vihtoja, joita ei synny kuin alan taiturilta. Marja hoiti tarjoilua sujuvasti mennen tullen, sahtia ja kahvia ja makkarasoppaa nautiskelimme – ja sitten olimmekin valmiita poikia saunaan: puhalsin saunatorveen, ja kas – kuusi veljestä mahtui hyvin lauteille.

Ah sitä ihanuutta. Pentti nosti peukalon pystyyn heti ensimmäisen luomisen jälkeen: ei yhtään tikua. Hiljennyimme kuulostelemaan saunan pyhää puhinaa. Siinä kävivät monet aatokset mielessä: että näin pitkälle päästiin, että tämä unelma viimein täyttyi näin täydellisesti. Välillä pulahdimme upouudelta laiturilta Kallioisten selän viileään syleilyyn ja kipaisimme takaisin rappusia myöten saunan suloiseen lämpöisyyteen. Voi pojat mikä nautinto, mikä tuoksu ja aromi.

Jämerän pöydän äärellä, iltaisen auringon laskiessa kallistimme sahtituoppeja, kehuimme toisiamme ja pidimme monet pulinat. Pidin asianmukaisen seremonian ja lahjoitin kullekin tekijämiehelle pellavaiset pyyhkeet, mutta itse saimme niin komeat taotut saunomisvälineet että pois alta, puhumatta niistä maailmanluokan vihdoista. Pentti loihti huuliharpullaan kaihoisia säveliä kuultavaan alkusuven iltaan. Vähältä ettei tippa silmästä vierinyt ja vierikin.

Mitä kertoisin saunaillastamme muuta kuin että se kallistui himmeää hämäryyttä kohden yltyvän riemun paisutellessa rintaa, ja viimein miesporukan poistuttua pellon viertä omille konnuilleen me kaksin Marjan kanssa tunnelmoimme keskiyön jälkilöylyssä emmekä oikein uskoneet että tällainen tapaus voisi olla totta eikä vain unta katoavaa…

Vaalien jälkipuinti jatkuu pitkään. Vasemmistolla on selittämistä, oikeammin itsetutkiskelun aika. Kun koko Eurooppa hylkii sosialisteja, eivät ihan pienet kasvojenkohoukset näytä auttavan. Mistä sosialismin uusi messias?

Kun samaan aikaan äärikapitalismi on kriisissä, luulisi keskustalla olevan kulta-ajat. Todellista kansan keskustaa taitavat edustaa nämä perussuomalaiset. Tai tämä yksi äänitorvi.

Kiintoisa oli Taneli Heikan havainto tänään Aamulehdessä: kuinka uskonnollinen buumi jyräsi vaaleissa. Eri laitojen kristittyjä kuten Essayah, Takkula, Soini, Repo ja Korhola – kukin sarallaan omanlaisiaan, mutta näkymätön yhdistävä side voi pian tulla hyvinkin näkyväksi. Kunhan muslimien maihinmuutosta tosissaan aletaan keskustella.

Harmi etteivät rkp:n intellektuelleista Thorvalds tai Månsson mennyt läpi, vaan tämä hieman ohuehkon tuntuinen juppi Haukilahdesta. Pelaa sentään futista, siitä yksi piste.

Mutta politiikan marsalkansauva taitaa olla tämän nuoren neitosen Riikka Mannerin käsilaukussa. Hänestä vielä kuullaan ja paljon. Kuinka ihminen ehtii niin paljon 27-vuotiaaksi? Mä en aikoinani ollut tehnyt silloin vielä mitään mainittavaa: lehtijuttuja, pari elokuvakäsikirjoitusta, yhden näytelmän ja lievää opiskelua siinä sivussa. Tänään nuori on pelottavan dynaaminen kun niikseen ryhtyy.

Kuten Marja huomautti, Brysselissä ”she has good manners…” Sekin auttaa, paljon.

Toteutin Marjan eilisen toiveen ja verheimintiellä ennen matsia. Näin globalisaatio etenee myös futisrähinöinnin tasolla hyvään Helsinkiin. Lopputappelua ei onneksi tullut.

Taipaleenjoella oli sittenkin totisemmat paikat, ja tämä futiskatuottelu oli sittenkin viatonta laatua silloiseen verrattuna, onneksi.

Johan oli vaalit, mutta ensin muita muistoja.

Kustaan päivä jäi historiaan: savusaunaa kokeiltiin ensimmäisen kerran, varovasti lämmittäen. Kiuasta on hellästi totuteltava arvokkaaseen tehtäväänsä. Puolilämmitettynäkin se levitti lempeää lämpöä ja suloista tuoksua lauteille. Kaikki mahdollisuudet suureen onnistumiseen. Kaminakin kuumensi kipakasti saunatuvan viileänä iltana. Kaksin siellä nautiskelimme ja huokailimme. Tämä toteutui sittenkin.

Eilen ihmettelimme suut auki, kuinka pitkää Lip lap laituria uitettiin valmiiksi koottuna meijerin rannasta paikalleen. Kumi-Olli veti moottoriveneellä ja miehistönsä toimi kellon tarkkuudella. Hämmästyttävä suoritus, joka tosin tulee hintoihinsakin. Pääasia että komea laituri paistattelee valmiina saunarappusten tyvipäässä työntäen nokkaansa uteliaasti kauas Kallioisten selälle.

Illalla ehdittiin keskittyä vaalituloksiin, joissa riitti niissäkin ihmettelemistä. Että perinteikäs työväenpuolue killuu iloisen ortodoksipapin varassa! Sitä Vepan baarissa jo aamutuimiin äimisteltiin. Vanhana norssina Mitro selviää varmasti Brysselissä, vaikka oman piispan kanssa tulisi vaikeuksia. Aikoihin on eletty, kun katolinen ja ortodoksi kahmivat luterilaisen kansan suurimmat äänimäärät! Soini ravistelee kansaa kiinnostumaan ensimmäistä kertaa koko europarlamentista. Prosentti jäi silti ihmeen alhaiseksi; työväki ja osa viljelijöistä jäi kotiin. Iloitsin kun ruotsalaiset saivat sentään paikkansa. Ja ihanaa Eija-Riittaa piti jännittää, viime hilkulla sentään kipaisi ohi Penttilän. On siellä nyt kova naisviisikko pitämässä melua ilmastosta ja ympäristöstä, asiansa tuntijoita kukin vaikka vivahteista (vaiko perusteista) erimielisiä. Onnea ja potkua heille.

Täällä vaan jatketaan saunalla pusaamista, mihin toivottavasti europäätökset eivät koskaan ulotu. Ja jos yrittävät niin ei totella.

Illalla alkoi kesäteatterikausi: avaus Komediateatterissa, jonka kaimani Panu Raipia on isän hyvällä tuella saanut hienosti pullottamaan. Hyvin ystävällinen oli nytkin vastaanotto, uusi paviljonki avattiin ja tuttuja tavattiin.

Ray Cooneyn farssit tunnemme, mikäs niissä, laatutyötä ja hauskaakin, jos sattuu olemaan hervottoman farssin ystävä. Komediateatterilla on oma taattu konsepti, joka ei voi pettää: Jukat Leisti ja Puotila liemeen kaikkine temppuineen ja ilmeineen, venytyksineen ja tykityksineen ja that’s it, muut täydentävät. Taidokkaasti konspiroitua tyhjänpäivää eli sitä harmitonta iloa, jota kesäaivot vaalistressin jälkeen kaipaavat. Sukuvika on se jos suksi ei luista.

Marjan repliikki väliajalla: – Mikset vie mua katsomaan joskus oikein kunnon tragediaa.

Pannaanpa mieleen.

Neljän leijonan kenraali Gustav Hägglund puhui tv:ssä selvää asiaa talvisodan merkityksestä ja puolustustahdosta tänään. Siitä lähti lippujuhla liikkeelle, täälläkin oli vedettävä lippu myrskyn heiluteltavaksi. Hägglundilla oli hyviä argumentteja myös Natoon liittymistä vastaan: oma puolustus ehkä heikkenisi, kun ruvettaisiin luottamaan että jenkki sitten hoitaa homman kovassa paikassa.

Anja Snellman on hyvä mediakokki, eloisampi ja osuvampi kuin nahistuneet Jälkiviisaat yhteensä. Liian harvoin vain tulee hänen kohtaansa huomanneeksi kun sitä ei ole erikseen ohjelmakartassa. Anja analysoi hauskasti EU-vaalien kaksoisstrategioita ja ortodoksipiispa Leon raikasta linjanvetoa. Norssin poika Mitro Repo siinä sai siipeensä, mutta näyttää varmalta europarlamentaarikolta.

Kiitos sateen ja myrskyn innostun käymään Jylhä-tekstiä vielä kerran läpi. Liikaa kirjallisuudentutkimusta olisi kuulemma karsittava: kerran niinkin! Ymmärrämme että kirjan tulee ennen kaikkea liittyä sotaan ja Jylhän kokemuksiin siinä. Luultavasti juuri sellaisella on tulevana muistosyksynä ostajakuntaa. Vesalta tuli postissa lisää kuvausta Jylhän talvisodasta.

Olisiko totta, että kirjankin asema heikkenee tämän laman aikoina? Yleensä on käynyt päinvastoin. Kustantajat pitävät ensi syksyä ratkaisevana. Alalle tulee karsintaa, niin työpaikkojen kuin nimikkeiden kohdalla. Katsotaan, käydään mukaan kisaan.

Martti Häikiö valmistelee kirjaansa Koskenniemestä. Erikoista että näinkin keskeinen kirjallisuuden vaikuttaja on jäänyt historioitsijan tontille. Kertoo kirjallisuudentutkijoiden sekä VAK- että biografiakammosta. Tuskailimme Martin kanssa keskeisenkin aineiston pysymistä kateissa, esim. VAK:n kirjeitä Waltarille ei löydy. Tallessa ne varmasti ovat.

Saankin Jylhän ensimmäisen luvun luetuksi: paljon paranee, kun uusin silmin katselee. Luen illalla tavattoman kiintoisaa kirjaa Isän huone, johon Kaarina Sala on kerännyt kulttuurivaikuttajien tyttärien kertomuksia isistään. Hauskoja valonsäteitä kansallisten tieteiden kotioloihin. Kirjaan on palattava.

Sen sijaan puheenjohtajien vaalikeskustelu sataman konteilla kököttäen ei innostanut. Urheasti huutelivat kylmissään. Ero on aikamoinen, kun muistaa vaikkapa 60-luvun vaalikeskustelut studiossa pöydän takana tummat puvut päällä jäykästi teititellen. Vain Vennamo vähän remelsi ja Soini jatkaa hyvin perinnettä. äänestetty on jo, joten keskustelu ei enää heilauta sinne eikä tänne.

Jo toinen päivä kesäkuuta. Suvi etenee huimaa vauhtia.

Savusauna niin hyvin kuin valmis, pientä viimeistelyä vaille. Jotenkin tämä täyttää ajatukseni. Timo Kivimäen nerokas pohjaratkaisu saunan ja tuvan suhteen näyttää etunsa, samoin Timo Merosen täydellinen hirsityö. Ihailtava on tekomiesten taitoa, molemmat Timot tämän alan taitureita. Meronen löytää nopean ratkaisun pulmaan kuin pulmaan ja toteuttaa sen käden käänteessä. Vielä tietysti itse kiuas ja löyly kokeilematta, eipä nuolaista.

Aggregaatti kannettiin joka tapauksessa miehissä autoon ja niin poistui nykyaika savusaunalta, uutta voimanlähdettä ei tule paitsi tuli ja saunan henki.

Laituria ryhdyttiin heti suunnittelemaan ja portaita alas rantaan. Pusaamista riittää. Mutta eräs unelma lähenee täyttymystään. Minulle riittää ylellisyydeksi yksi sauna, en tarvitse seitsemää kuten Arto, kovan onnen kirjailija.

Vai muka riippumatossa. Hikinen päivä saunatyömaalla: nostettiin valurautainen kamina paikalleen saunatupaan sekä mahtava savutorvi katon läpi. Timo Meronen on taituri alallaan ja Kaasalaisen Antsu hyvänä apuna, minäkin sain siinä hillua itseni hikeen. Kohta alkaa kaikki olla niin hyvin kuin valmista, ympäristö vain kaipaa siivousta ja talkoovoimia.

Miksi olen katsellut ensin romanttisia Sissi-elokuvia ja nyt kruununprinssi Rudolfin vaiheita Itävalta-Unkarissa? Siksi kai että aikanaan kävin Hiidenkiven lukijamatkalla Gödöllön linnassa ja näin, kuinka Sissin legenda elää Unkarissa. Sissistä annetaan tässä uudessa versiossa kriittinen ja viileä kuva. Rudolfia kasvatellaan melko kiinnostavasti playboysta uudistusmieliseksi hallitisijaksi, vaan kuinka käynee jatkossa.

Vesalta lisää Jylhää, ankara tulikaste Koukkuniemessä. Hyvin kulkee. Pitäisi käydä oma osuus vielä kerran läpi. Tänään kesäkuun kunniaksi aloin lukea uutta työtä varten. Olkoon aihe vielä pimennossa.

Hei eikö ole taivaallista. Suvi helähti ja helluntai hehkuu.

Sääliksi käy niitä, jotka juhlivat eilen liikaa eivätkä herää nauttimaan jumalaisesta päivästä.

Maalla ollaan ja toistaiseksi pysytäänkin. Koskahan viimeksi olen maannut riippukeinussa lukemassa dekkaria?

Sitä paitsi eilen oli pyhä toimitus: kiuaskivet ladottiin saunamestari Pentti Hakalan johdolla. Antsu Kaasalainen oli hankkinut asianmukaiset keraamiset ja oliviinidiabaasit, ja niistä piakkoin levitköön lempein löyly. Vähäisillä kynsitulilla kiviä totuttelen. Savun tuoksu leviää jo tanhuville…

Katherine Hepburn -sarja päättyi. Kun katseli hänen ja Monty Cliftin elämäkertoja, täytyi ihmetellä että Äkkiä viime kesänä oli niinkin solidi (tosin mahdikkaasti paisuteltu) elokuva, kun ajattelee sen tekemisen tuskia. Tennessee Williams oli seksuaalisten intohimomelodraamojen vimmainen mestari.

Siksi toiseksi Sirkka Mertala vaikutti haastattelussa fiksulta ja täysin konstailemattomalta naiselta. Media saa ponnistella kaivaakseen hänestä kielteisiä tai naurettavia puolia esiin.

Tytär kertoi, että olin saanut Aristoteleen kantapäiltä fraasirikostuomion lauseesta ”Romaanin pitkä ja kirkas varjo…” tai sinnepäin. Varjo ei kuulemma voi olla kirkas. Olen eri mieltä. Muistan että aivan harkiten käytin tuota runollista kuvaa, en nyt enää muista missä yhteydessä Unio Mysticassa. Hyvä kun kirjaa luetaan noinkin tarkkaan.

Toinen ilmianto kertoi, että radion kirjallisuusohjelmassa ei saatu selville lauantaina, millainen suhde Joel Lehtosella ja Waltarilla oli. Sekin olisi helposti selvinnyt samasta elämäkerrasta. Nuori Waltarihan kävi Huopalahdessa hakemassa Lehtoselta vahvistusta kokoelmalleen Lauluja Saatanalle. Kokoelmaa ei koskaan julkaistu. Muutakin hauskaa tapahtui vappuna Klippanilla. En voinut soittaa ohjelmaan, kun oltiin saunassa Törmällä.

Myös vanha klisee kuulemma toistui: Waltari ei muka ollut kielellisesti Lehtosen tai Sillanpään tasolla. Erilaiset aiheet vaativat eri kielen, hyvät lukijat. Laajaa historiallista panoraamaa ei maalailla deskripitiivisellä kansankielellä, eipä edes Sillanpään melodisella tyylitaiteella. Waltarin sanapinta on ylittämätön.

Mutta minunhan piti jättää tämä aihe! Lepoon ja uusiin mietteisiin. Nytkin pitäisi olla potkimassa palloa kavereiden kanssa, mutta polvi edelleen reistailee. Täytyiskö hoitaa kuntoon. Riippumatossa menee tämmöisenäkin.

Almalle onnittelut päivän kunniaksi, sitten Petterin penkkiin Eerikinkadulle muistelemaan Mikko Niskasta. Petteri tekee dokumenttia, johon sai aikanaan valtuutuksen itseltään Mikolta ennen tämän kuolemaa. Paljonhan tarinaa ponnahti mieleen taannoisista filmihankkeista Mikon kanssa. Niissä temperamentti kuohahteli ja laulu kaikui, mutta oli myös vakavia keskittymisen hetkiä. Ikäni muistan kun kirjoitin ’Tulipunakukkaa’ Käpykolon savuntuoksuisessa riihessä kesällä 1971 ja Mikko huuteli ohjeitaan selän takaa.

Sitten tulivat vielä ’Kianto – Omat koirat purivat’ ja suuri Iijoki-hanke, jota Petteri äityi yllättävästi kehumaan erääksi suomalaisen elokuvan suurteokseksi. On se ainakin tähän asti paras Päätalo-tulkinta, tuottajana ja käsikirjoitusryhmän johtajana olin silloin MTV:n puolelta. Mieleen jäi erityisesti kuinka tutustutin Mikon ja Kallen toisiinsa Messukylässä 1985: eivät olleet samantapaisilta juurilta ja metsätöistä lähteneet professorit ennen koskaan tavanneet. Vähitellen kontakti virisi, lisää kerron dokumentissa.

Aikaa on näistäkin vierähtänyt, mihin lienevät vuodet vaipuneet. Tyypillistä että heti kuvauksen jälkeen tulee mieleen kaikenlaista mitä vielä olisi voinut kertoa. Mutta saihan Petteri tunnin verran leikattavaa matskua sentään kasaan.

Kirstille olin luvannut lähteä Minna Canthin seuran matkaan Tuusulaan ja Erkkolaan vielä kerran kertomaan J.H. Erkosta ja hänen toivottomista naimayrityksistään. Pitkäksi venähti matka iltapaloineen Kallio-Kuninkalassa, mutta tasokas seura palkitsi vaivat: mukana Laila Rantatien asukkina, Kaari, Leena Otavasta, Suvi Hesarista, Kaarina ja Hilpi arkistosta ja Salme ja keitä kaikkia aktiivisia kulttuuridaameja siellä olikaan. Minnoiksi pääsee vain naisia, joten poikkeukselliselle kutsulle oli ainoana miehenä annettava asianmukainen arvo. Laila kertoi matkastaan Pietariin, Pihkovaan ja Tarttoon – tulossa romaani ’Pihkovan kellot’, ja Kaari kertoi varsin kiinnostavasti suomalaisen lasiteollisuuden alkuvaiheista. Siispä sivistyinkin minnojen matkassa.

Suuren Suomalaisen Kirjakerhon 40-vuotisjuhla Vanhalla ylioppilastalolla.

Oli syytä muistella omaakin varhaisvaiheittani kirjoittajan uralla. Kirjoitin Kirjakerhon lehteen pakinoita vakio-otsikolla ’Kirjojen takaa’ heti sen alusta 1969 ja sain niistä pyörryttävän 300 markan palkkion per kerta. Opiskelijan kukkarossa se todella tuntui silloin. Kerran erehdyin kirjoittamaan ironisesti eräästä Otavan julkaisemasta bestselleristä, käännöskirjasta, ja sain heti Erkki Reenpäältä selväsanaisen oikaisukirjeen. Tarkoitus oli kehua kirjoja eikä arvostella niitä.

Hauska oli tavata silloinen toimeksiantajani Kyösti Nuotio noinkin reippaassa kunnossa sekä muita sen aikaisia työntekijöitä. Videokavalkadi muistutti nostalgisesti menneistä. Kerhon entisen toimitusjohtajan Pauli Leimion kanssa hyvästelimme huojentuneina Waltarin juhlavuoden, joka Paulinkin mielestä jää historiaan ainutlaatuisena.

Illan ilahduttavimpia tapauksia: kaksi niinkin erilaista lukijaa kuin Hannu Tarmio ja Reijo Mäki kiittivät vilpittömän tuntuisesti Unio Mysticasta. Mäki väitti saaneensa siitä suorastaan idean uuteen dekkariinsa. Hannu kehotti lukeman tuoretta Humphrey Bogartin elämäkertaa vertailukohtana, kaivetaanpa esiin. Heikki A. Reenpään kanssa oli puhetta Sillanpään Seuran tutustumiskäynnistä hänen kirjakokoelmaansa Kansalliskirjastoon syksymmällä. Pidetään samalla pieni show Otavassa, Heikki A. ehdotti.

Showta pidettiinkin päivemmällä Jylhän merkeissä ja kuunneltiin Vesan kanssa Anja Salokanteleen ohjeita viimeistelyn varalle. Kyllä siitä vielä kirja kietaistaan. Mutta vähintään yhtä innoissaan Södikan ihanat naiset valmistautuvat runouden suureen kevääseen 2010. Koskenniemestä aletaan ja jatketaan – niinpä niin.

Kaikkiaan hauska ilta Vanhalla, Tiinan kanssa menneistä juteltiin, Lailaa lempeästi suudeltiin, Anna-Leenaa palkinnosta onniteltiin ja Jaanaa herkistyen kuunneltiin. Kadehdittavaa eikö totta. Mutta pian kaipaan jo kesäkotiin Kyröön ja Marjan hyvään hoitoon.

pudotteli sopivasti vettä kylvetyn kasvimaan ja taimien juuriin, hyvä ajoitus. Kiihkeät toukotyöt pitävät poissa koneen ääreltä, mikä suo lepoa ja liikuntaa. Ruumis muistuttaa talven istumisesta, kangistuminen uhkaa. Hyötyliikunta pihassa ja rannoilla on parasta elvytystä.

Maailma näyttäytyy Hämeenkyrön horisontista ihmeelliseltä tuomien ryöpytessä valkeina, aukenivat tällä viikolla. Hellettä ei tullut, mutta pieni viileys pitää parhaiten liikkeessä. Sateen jälkeen alkusuvi on tuoksuja tulvillaan. Kalaparvi räpiköi uudessa katiskassa: joku sanoi joskus, että katiskan tulee olla sellainen, että kalaa menee sinne mielellään ja viihtyy siellä.

Sitä paitsi savusauna valmistuu hiljalleen, sekä kirjaileva tyttärensä Tuuve muista puhumattakaan.

Waltari pysyi hyvin yhteisenä nimittäjänä, kaikilla kirjailijoilla oli luontevia kosketuksia hänen tuotantoonsa. Nuorista Leena on uusi Helsingin kuvaaja ja Jani oli lukenut kuulemma aktiivisesti Waltaria. Jukka nyt kuuluu seuran johtokuntaankin ja muisteli taannoista Istanbulin turneetamme. Ja Nauticusta on pidettävä Sofi Oksasen varhaisena edeltäjänä Viron asioissa.

Aika aikaa kutakin. Ehkä juhlavuosi nyt viimein laskeutuu kesän rauhaan, mutta Vammalassa eli Sastamalassahan pian tapaamme uusien tai paremminkin vanhojen kirjojen merkeissä.