Pientä kulttuurin vipinää edelleen hyvässä Hämeenkyrössä. Eilen tapasuotta sitten, vähän ennen meitä.
A la carte -puolella tarjottiin erinomaisen hyvää siikaa ja härkää, ensin etanoita ja lopuksi kesän marjoja. Palvelu ystävällistä ja huomaavaista, Arin Bella-koiralle tuotiin pyytämättä vettä. Nautimme illasta, muistelimme ja kilistelimme. Lopuksi tanssimme pari hääpäivävalssia.
Mitään parempaa ei olisi meille voinut sattua kuin tämä, että loksautimme yhteen kolmannen elämän kynnyksellä.
Myllykolun Kesäteatterissa nähdään nyt Jussi Kylätaskun näytelmä Runar ja Kyllikki.
Muistelin koska olen nähnyt sen viimeksi, ehkä noin 30 vuotta sitten Mikkelin Teatterissa, sitä ennen varmaankin myös Helsingissä. Aikanaan se oli kohuttu ja vähän sensaationkäryinen teos. Kylätasku yhdisti kansalliset tragediat, Kyllikki Saaren tapauksen ja Tulilahden murhat samaan keitokseen, molemmat 50-luvulta. Me jotka elimme silloin muistamme hyvin.
Nyt oli kiintoisaa katsella kuinka näytelmä on kestänyt aikaa. Tavallaan se vertautuu Sillanpään Hiltuun ja Ragnariin aiheensa puolesta: molemmissa palvelustyttö kuolee seksuaalisen väkivallan seurauksena, toisessa hukuttautuu, toisessa puukotetaan. Sillanpään yhteiskunnallinen kritiikki oli sikäli murhaavampaa, että Ragnar tuli ylemmästä yhteiskuntaluokasta.
Tässä syyllistetään koko kyläyhteisö luokkiin katsomatta. Pahimpia ovat kauppias ja taksikuski, kirkkoherra päästetään vähän helpommalla. Kyllikki Saaren tapauksessa kirkkoherra taisi lopulta olla todennäköisin syyllinen, vaikka sitä ei koskaan voitu näyttää toteen. Kylätasku valitsi toisen näkökulman: tekijänä ja samalla uhrina on aikansa syrjäytynyt, heikkohermoinen ja saamaton nuorukainen, eräänlainen aikansa Toivolan Juha, alusta saakka tappioon ja tuhoon predestinoitu.
Näin ollen näytelmä tuntuu antavan valmiin asetelman kohta alussa. On armoton kyläyhteisö, hyvin yksioikoiset mies- ja naishahmot sekä kaikkien yhdessä hyljeksimä Runar, itsetunnon ja seksuaalisen puutteen merkitsemä. Vain muutama pilkahdus nuoren naisen ymmärrystä kirkastaa pojan onnetonta elämää, ja nekin kääntyvät vastakohdikseen. Uskonnollinen ahdasmielisyys ja kiivaus ovat tietysti henkisenä taustapaineena.
Onkohan kuva tämmöisenä jo aikansa elänyt? Nuorten ahdistus, syrjäytyminen ja väkivallanteot ovat vain ajan myötä lisääntyneet. Ovatko syyt vähän muuttuneet? Vieläkö nuori elää uskonnollisen ahtauden, raakojen miehisten mallien ja ymmärtämättömien naisten puristuksessa?
Tätäkin näytelmä panee kysymään. Muutettavat muuttaen tästä saisi hyvinkin ajankohtaisen ja kipeän julistuksen. Nyt sillä on klassikon hivenen raskasta patinaa harteillaan. Kun nuoret kiitettävästi lähtivät mielenterveyden asialle, olisi tästä ajasta löydettävissä ehkä tuoreempiakin sytykkeitä keskusteluun.
Parikymppisten tekijöiden työksi Runar ja Kyllikki on Myllykolussa kunnianhimoinen, vakava ja haastava esitys. Antti Kilpijärvi on ohjannut joukkoa osaavin ottein, reippaasti ja turhia kyselemättä. Teksti on niin selvää, että lopun alleviivaukset ovat mielestäni tarpeettomia. Kristillinen uhriajatus väännetään meille kirjaimellisesti rautalangasta! Antti Väre tekee Runarin kapeasta roolista sen minkä siitä voi, hahmonsa on varsin vaikuttava joskin sama alusta loppuun. Näyttelijän hermovärinää on tässä lupaavassa nuorukaisessa riittämiin. Kyllikkinä Katri Järvelä on herkkä ja laulaa kauniisti. Kylän mieskaartissa on rehvakkaa machoilevaa alkuvoimaa. Opettajan roolissa Juha Ruokola sentään vähän kevensi tunnelmaa.
Tekstiä olisi huoletta voinut lyhentää puolisen tuntia ja jättää useimmat laulut pois, ne eivät tarinaa mihinkään vieneet. Kolmisen tuntia viilenevässä illassa on jo lievä koettelemus. Mutta hatunnosto urhoolliselle ponnistukselle! Toivottava on, että näinkin vaativa esitys löytää kesäisen yleisönsä.
Tiedottajan (Anna Siren) ja sponsorin (Leila Parhankangas) löytämisessä Arvottomien ryhmä on ainakin onnistunut paremmin kuin mikään aikaisempi Myllykolussa. Jospa nuorten toimesta lehti kääntyisi kovia kokeneessa kesäteatterissa.
Minkähän takia radiossa vietetään haastavaa heinäkuuta. Eikö heinäkuun pitäisi olla kaikkea muuta kuin haastava? Täällä ei ainakaan haasteta ketään eikä mitään.
Toiseksi, kuinka osumme kirjojen äärelle. Sairaalassa katselin aikani kuluksi Francon aikaa Teemalta, en ole ennen kuin väläyksiä silmäillyt. Siinä hiljaisuudessa kiinnostuinkin tämän hauskan perheen vaiheista, taustalla riittämiin historiaa ja politiikkaa. Ja nyt sitten katselen joka jaksoa. Näin juuri kävi aikanaan Heartbeatin kanssa, näin ensimmäiset väläykset Hoitokeskuksen odotushuoneessa.
No jaa, Madridin maailma johti hakemaan aiheeseen liittyvää kirjallisuutta hyllyn uumenista ja koppasinkin kaksi Camilo José Celan suomennosta, joista Mehiläispesä (1951, suom. 1989) lähtikin imemään puoleensa, Café don Rosan kahvilaan ja sen huvittaviin ihmistyyppeihin. Makaan riippumatossa ja vaivun 1940-luvun ajattomaan Espanjaan.
Samalla täydentelen Yrjö Jylhän vaiheita ja mietin jo uutta työtä, mutta eipä nyt hätäillä. Levätä pitäisi. Lempeä kestohelle on parasta kesää, se ei minua ole koskaan haitannut (?), tulee sellainen leijuva olo. Mutta haikeana katselen erilaisia raiviotöitä, joihin pitäisi taas tarttua kunhan tästä – .
Ruotsalaiset dekkarit hallitsevat tv:n myöhäisiltoja, mutta miksi ihmeessä kuuluttajat selittävät juonta ja antavat tyhmiä viitteitä. Haluan itse päätellä, onko alkava juttu kiehtova, jännittävä, kihelmöivä vaiko peräti riemastuttavan hirtehinen. Ja onko Ruotsissa todella niin paljon karmeaa väkivaltaa, vaarallisia ryhmittymiä ja umpikieroa poliittista suhmurointia kuin nämä Wallanderit ja Beckit joutuvat ehtoosta toiseen selvittelemään?
Eikö ole merkillistä kuinka aistit valpastuvat ja maailma ympärillä ikään kuin puhdistuu, kun joutuu joksikin aikaa pois raiteiltaan?
Kaikki jotka ovat palanneet elämään leikkauksesta, pitkältä matkalta tai vankeudesta, varmaankin tämän hyvin tuntevat.
Herään tänään viideltä, aurinko jo korkealla. Astelen aamutakissa rantaan ja uin ihmeen lämpöisessä vedessä. Ei ihmisen risahdusta järven rantamilla. Haen tuoreet lehdet tuosta tien mutkasta ja nousen parvekkeelle lueskelemaan. Kahvi on tippunut, maisema alhaalla tyynenä ja jotensakin herkistyneenä. Juhannusruusut ryöppyävät ja tuoksuvat kuin hurmiossa. Tämän ihanampaa ei ole.
Kuinka laulussa lauletaankaan… niin tämä oli ensimmäisiä lauluja joita Marja aikoinaan Törmällä minulle lauleli kitaransa säestyksellä: ”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille – ja mielen vapaus.”
Kuka katseli eilen Tony Curtisin haastattelua ykköseltä? Harvoin näkee ja kuulee sellaista puhetta, joka avaa siekailematta ihmistä ja tuntuu samalla aidolta, syvältä ja vapauttavalta. Tony ei mielestäni näytellyt tippaakaan, vaikka tällainen tunnustava asetelma psykologin penkillä antaisi hyviä mahdollisuuksia kokeneelle veijarille fuulata. Kun on noin lähellä finaalia, voi puhua suunsa puhtaaksi – ja kertoa jopa Marilynin rintojen hypähtelystä kun hän nauroi vuoteessa.
Meillä kun joku tämäntapaisia tunnustaisi, kolumnistien karavaani haukkuisi viikkokausia. Tai eihkä joku jopa ymmärtäisi, mene tiedä.
Silti ihmettelin että niin liemissä keitetty konkari kuin Sarasvuo pillastui (Aamulehti sunnuntaina) median tungettelevasta mielenkiinnosta, jonka hän olisi hyvin voinut aavistaa ja varmasti aavisti. Avioeroni aikaan kirjoitin vähän samasta aiheesta pyydetyn sivun jutun Hesariin – ymmärrystä tulikin, mutta arvatkaa tuliko kolumnisteilta. Media sanoo aina viimeisen sanan, vaikka sitten likasanko käsivarrella.
PS Curtis tulee uusintana sunnuntaina, pitäkää varanne.
No joo, arvatkaa olinko koko Sastamalassa, josta viime riveillä hehkutin. Enpä ollut.
Sydän nääs teki pienen kepposen. Ehkä tulin pitkän ja intensiivisen kirjoituskauden jälkeen riehuneeksi vähän liikaa täällä maaseudun vapaudessa. Kokosin kokkoa, raivasin saunatyömaata, täytin vaihtolavaa, kärräsin multaa ja hiekkaa, innostuinpa yrittämään uutta soutuennätystäkin (eka 20 minuutin alitus täältä Törmälle) – ja kun siihen lisätään juhannuksen juhlinta tutuin menoin ja sahdein, sydän ilmoitti lievän vastalauseensa.
Niinpä poika kiidätettiin myöhään keskiviikkoiltana Tampereen yliopistolliseen keskussairaalaan, suoraan leikkauspöydälle, ja siellä sitä sitten lojuttiin tutkittavana upeat helteiset päivät, jolloin toiset saivat juhlia Vanhan Kirjallisuuden Päiviä liiankin satumaisessa hellesäässä. Mutta ohjelma oli niin hyvässä kunnossa ja koneisto niin rasvattu, että mitään häiriötä ei tullut ohjelmajohtajan poissaolosta. Kuuluivat sentään kaivanneen, kovasti viestivät ja tervehtivät, mikä joudutti nopeaa toipumista. Eilen sunnuntaina kekkuloin jo täällä kotipihalla.
Tällainen tapaus, josta ei paljon vauriota toivon mukaan jäänyt, panee vähän hiljentämään ja miettimään uudelleen ikää ja toimintakyvyn rajoja. Sain hyvää ja asiallista hoitoa ja paljon viisaita elämisen ohjeita. Kunpa nyt malttaisin niitä noudattaa. Paras hoitaja on täällä kotona, Marjan hellässä hoivassa kunto ja mieliala nousevat taas kohisten.
Mitä mä sanoin: nyt oikeana juhannuksena sääkin juhlii kanssamme. Juhannusruusut tietävät paremmin kuin ihmisten kalenterit koska on aika kunnolla kukkia.
Kaikki täällä ovat sitä mieltä, että juhannus on pantava paikalleen, mutta tuskin mitään tapahtuu. Talous, työelämä ja kansanterveydelliset näkökohdat nujertavat keskisuven juhlan.
Sitä paitsi tänään on nimipäiväni, mikä on painava lisäpunnus kalendaariseen korjausliikkeeseen.
Olimmekin eilen veneellä saunomassa vaihteeksi Törmällä, nauttimassa suvipäivän lounaasta ja säteilevästä illasta. Vieraat alkavat liueta tänään omille teilleen, joten katseet on käännettävä pian kohti Vammalaa. Tietysti se on Sastamalaa nykyään, mutta yhtäkaikki myös Vammalaa ja ennen kaikkea Vanhan Kirjallisuuden Päiviä.
Lehteilen odottavin mielin ohjelmalehtistä, jota panimme toimikunnassa kasaan talven pikkupakkasissa Helsingissä. VKP viettää neljännesvuosisataista taivaltaan, varsinaista menestystarinaa. Avajaiset onkin viritetty tavallista juhlavammiksi puheineen ja torvisoittoineen, kirjojen löytäjänä Esko Aho, vaan onpa siellä Matti Pitkokin lopuksi tunnelmaa keventämässä, korjaan: kohentamassa.
Omaa seminaariani odotan: Sodasta ja rakkaudesta todistavat kovat naamat Jari Tervo, Vesa Karonen ja Mikko Lahtinen sekä Elina Hytönen, jonka juttuun valmistaudun lukemalla kirjaansa Perhe sodassa 1939-1945. Uskonpa että sota ja rakkaus valaistuvat aika monelta kantilta. Jylhää tässä vielä viimeistellään Vesan kanssa, joten luvassa on Karoselta todella tuoretta tietoa talvisodan runoista ja rakkaudesta.
Puhumatta sitten tietokirjailijoiden seminaarista, lasten päivistä ja lukupiireistä, huutokaupasta, runoista ja lopulta Kirjatoukkain ehtoohuveista, jotka nekin ohjelmineen virittyvät päivien teemaan. Maarit Niiniluoto suunnittelee, Tiia Louste ja Eino Kaikkonen lausuvat Jylhää ja Kuumat Altot esittää sota-ajan iskelmiä. Eiköhän panna jalalla koreasti. Pitkokin pääsee taas vauhtiin, missä hän jo hyvin valmistautuvana pakinoitsijana näkyy olevankin.
Ei muuta kun helteitä viettämään Sylvään avariin telttoihin kirjavuorien keskelle, tapaamaan tuttuja ja kuulostelemaan viisaita ja hauskoja puheita!
Eikö nyt viimein olisi syytä siirtää juhannus oikealle paikalleen. Täällä lämpenee ja kaunistuu kaiken aikaa kun lähestytään vanhaa juhannusta. Muissa maissa tässä lähellä tiemmä osaavat viettää keskisuven juhlaa oikeassa kohdassa.
Menihän se pienessä tihkusateessakin, eikä sade ainakaan savusaunomista haitannut, päinvastoin tihensi saunan hellää tunnelmaa. Kokkoa olen koonnut vapusta ruveten, ja ylväästi se roihahti kansan ihailtavaksi. Se onkin vuoden päätöitä, ja ainainen järkytys on sen palaminen poroksi. Kohta on taas ruvettava kokoamaan ensi vuoden pohjia.
Rannassa laulettiin Bellmania (Christian) ja Hämäläisten laulua (me), kuultiin Eeva Kilven runoja (Eeva-Liisa) ja hoilattiin sitten muuten vaan makkarat keppien nenässä. Sahti virtasi ja viinilläkin joku hienosteli. Kaikesta päättäen juhannus sujui niin kuin pitikin, olkoon ettei se vielä varsinainen juhannus ollutkaan.
Sateessa ja sahdissa taisi humahtaa seuraavakin päivä, mutta eilen retkeilin jo Maisemakahvilaan ja Myllykolua katsastamaan. Siellä kohtasikin myönteinen yllätys: vastaanotto kohtelias, fiksu opas Mikko Järviniemi paikalla ja kirjavalikoimaakin oli sentään uusittu. Kuulin kahvilassa, että Myllykolun kunnostamiseksi tilataan perusselvitys: hieno juttu, mutta sellaisen selvityksen voisin heille kirjoittaa parissa tunnissa eikä tulisi kalliiksi. Niin monena kesänä on asiasta puhuttu ja sitä pähkäilty, toistaiseksi vähin tuloksin.
Maisemakahvilassa oli tavallista parempia näyttelyitä, ennen kaikkea Tarjan puutarhakuvat ja Kapan lyyrinen puutarha, jossa mekin komeilemme valokuvamalleina.
Niin ja vierailimmehan naapurissa Laurin ja Paulan luona iltapäiväkahvilla, pieni Sanni Pauliina siellä esitteli tulevan emännän otteita ja Hilkka ja Tauno ovat aivan myytyjä tästä tomerasta pojantyttärestä.
Ja iltasella Taikahuilun sävelet tainnuttivat pyhät muistojen joukkoon, hyvillä mielin huonekuntamme (Salla, Herkko, Eeva-Liisa, Jim ja me) laskeutui ansaitulle levolle. Marjalla on riittänyt raskasta emännöitävää, vaikka Eeva-Liisa hoiteli ruokailun lauantaina. Minun kontolleni riittävät sauna, vihdat, koivut, kokko ja sahtipänikkä; siinä yhdelle miehelle vastuualuetta riittämiin.
Papusen suku juhli sisarusten taidenäyttelyn avajaisissa Ikaalisten Omalla Tuvalla.
Miksi olimme mukana johtui Pentti Papusesta, joka poistui joukosta viime maaliskuussa. Pentti oli monilahjakkuus, toimessa WSOY:n tietokirjaosastolla, mutta sen ohessa taitava piirtäjä, maalari ja historiantutkija. Hän voitti ylivoimaisesti 1976 F.E. Sillanpään Seuran tunnuskilpailun, minkä jälkeen minä tilasin häneltä elämää ja aurinkoa kuvastavan ex libriksen. Sen kuva-aihe oli näkyvillä myös Töllinmäki-viinin etiketissä, jota seuran ensimmäinen puheenjohtaja Matti Huusari esitteli illan tilaisuudessa. Hyvin oli viini kuulemma säilynyt 30 vuotta.
Kuultiin ja nähtiin antoisa esittely Papusten suvun jäsenistä ja vaiheista ja katsottiin sen taiteilijain töitä. Lahjakasta joukkoa. Pentti kävi monissa seuran tilaisuuksissa, ja usein hänellä oli jotain kiintoisaa sanottavaa. Hämeenkyrön historiaa hän oli mukana kirjoittamassa, samassa hankkeessa olimme molemmat. Ikaalisten vaakunakin on Pentin käsialaa.
Oma Tupa tuntuu olevan voimissaan, akustiikka vaivatonta, musiikkia kuultiin ja kahvia saatiin, tunnelma kodikas. Eipä Matti turhaan tätä Bertel Strömmerin luomusta entisöinyt toimeliaine joukkoineen. Isäni istui aikoinaan käräjiä Omalla Tuvalla, joten perinteitä löytyy. Moneen on taloa käytetty ennen tätä uusinta kulttuurikautta.
Ensi suveksikin on luvassa kiintoisa näyttely, josta aikanaan. Ja kohtahan harmonikat taas revähtävät soimaan vanhassa kauppalassa.
Aamulehdessä Markus Määttänen näkyy huolehtivan sitä, onko tilauksessa uusi sota, kun teatteri ja ooppera aihetta edelleen käsittelevät. Hm, olikohan tällaisia huolia ilmassa taannoin kun Smedsin Tuntematon aloitti räminän ja ammuskelun Kansallisessa ja samaa kirjaa sodittiin Suomenlinnassa. Oopperassakin Isän tyttö nouti aiheen sodasta, elokuvia siitä tulee jatkuvasti tuutin täydeltä, eri maista. En muista, ehkä joku ennenkin murehti tätä.
En ainakaan omalta osaltani tunnusta yrittäväni Yrjö Jylhän runoilla ja niihin pohjaavalla oopperalla uutta sotaa tilata. Jääköön Määttäsen murheeksi. Hänen ironisoimaansa sotashow’ta on ollut aina ja tulee olemaan. Parempi teatterissa kuin kaduilla tai kannaksilla.
Tähän talousalhoon sopi oivallisesti Teeman elokuva kuohuvasta 20-luvusta Amerikassa, siinäkin lähdettiin sodasta ja sotaan palattiin. Cagney ja Bogart kovanaamaisia tähtiä, osiinsa soveliaita. Tarinasta kertyi ihan oikea draamallinen kaari kaikkine kieltolain ja pörssiromahduksen vaiheineen.
Tuulinen sadepäivä antaa aiheen vaihteeksi istua sisällä. Verkosta aamulla kalaa pöydän pitimiksi. Wallanderiakin tulee seuratuksi, mutta Rolf Lassgård on kyllä oikeampi tyyppi kuin tämä kaitaisempi Henriksson. Autossa kuuntelin mennen tullen erinomaisen ruotalaisen näyttelijän lukemaa Inom frosten. Hyvä kuvaus uskonnollisesta fanatismista.
Varsinainen lukuelämys on vasta meneillään, nautittavina paloina: Kaarina Salan toimittama Isän huone (SKS), tyttärien kuvauksia kansallisten tiedemiesten patriarkaalisista kotioloista. Aika hirvittäviä despootteja nämä Hakuliset ja Haaviot. Ennen oli kunniassa vaativa kotikasvatus, kuinka onkaan kaikki tämmöinen päässyt löystymään. Kiinnostavia näkökulmia aukeaa sinne tänne menneeseen yliopistomaailmaan, jossa professorit olivat vielä vapaita hengen titaaneja, tosin elivät melko vaatimattomasti ja ennen kaikkea askeettisesti. Jatkoa seuraa.
Näin vanha perinteikäs Pyynikin Kesäteatteri heräsi taas henkiin.
Katselimme ensin näyttelyä pyörivän katsomon 50-vuotiselta taipaleelta Villa Macissa ja nautimme buffeta ja tapailimme teatterin konkareita, Rauli Lehtosta etunenässä. Hyvin koottu näyttely, Verkatehtaankadun kellarista oli kaivettu esiin kuvaa ja rekvisiittaa, monet muistot kulkivat. Video oli vähän valikoivasti koottu ja kuului siinä hälinässä huonosti, mutta monia tuttuja näkymiä sieltäkin avautui.
Vuonna 1962 kiipesin ensimmäisen kerran katsomoon, silloin menossa Tuntemattoman toinen kesä. 1978 teimme Raulin kanssa yhdessä Ihmisiä suviyössä. Ja jatkoa on seurannut, varsinkin 90-luvulla komean Linna-sarjan aikoihin aina hienovireiseen Topeliukseen, Lailan romantiikkaan ja Kalle Päätalon viimeiseen kesään saakka.
Sitten lämmin kesäilta ja Wuolijoen Iso-Heikkilän isännän ja hänen renkinsä Kallen ensi-ilta. Pitkästä aikaa Pyynikillä nähtiin oikea näytelmä kaikenlaisen kevyen hemputtelun jälkeen. Hyvä että oli otettu tämä Iso-Heikkilä eikä Brechtin varastamaa Puntilaa: tämä sopi hämäläiseen maisemaan kuin nakutettu. Voihan sanoa kuten vierustoverimme Asko Sarkola, että tässä on kansankomedian ylivaltaa verrattuna Puntilan terävöitettyyn yhteiskuntakritiikkiin, mutta kyllä tästäkin riittävän selvästi ilmenivät ainakin vanhan maalaisyhteisön luokkaerot. Varsin nasakasti ja hyvällä ihmistuntemuksella Wuolijoki on näytelmän kirjoittanut.
Ilta oli tietysti ennen muuta Esko Roineen, näin Eskon päivänä. Hän tuntee hämäläisen isännän metkut ja mielenmuutokset munaskuitaan myöten, on siinä vanhaa kokemusta ja perintötekijöitä ja näyttelijän taitoa riittämiin. Kun vähän tunnen samantyyppisiä hahmoja täältä Hämeenkyröstä, nautin Eskon piirrelmistä täysin rinnoin. Eiköhän vain vanhassa Raipalan Jalmarissa ollut aimo annos Iso-Heikkilää, muista nuoremmista nyt puhumatta. Muhkea työ, jota Heikki Nousiaisen kanssa vielä parkkikentällä kiittelimme.
Myös Puntti Valtonen hallitsi tarkat reaktiot, älylliset siirrot ja lauhkean mukailukyvyn kyllin terävästi, jotta yhteispelistä rakentui täysipainoinen. Hienoa seurattavaa.
Muut sitten tekivät mitä tehtävissä oli. Huomio kiintyi Kake Aunesnevan ilmeikkääseen känniin alusta pitäen sekä osuvaan muodonmuutokseen pestuumarkkinoilla. Lari Halme on kuminen koomikko, joka sutjakkaasti sopi lähetystösihteerin irvikuvaksi. Puvustuksesta täydet pinnat. Ami Räsänen sai liian vaisun roolin tehdäkseen, mutta naiset olivat turskeja ja rempseitä vuorollaan. Hyvä ajatus oli sovittaa jotkut opinkappalenomaiset elämäntarinat lauluiksi. Opinkappaletta oli riittämiin teennäisessä kihlajaisnäytöksessä, missä esitettiin työläisvaimon arkea. Se on aina minusta ollut kömpelöhkö tekstinkohta.
Mutta loistokas oivallus ohjaaja Tuija Töyräältä oli siirtää Iso-Heikkilän mahdikas loppumonologi Hattelmalan harjulla pyörivän kyytiin! Monesti on nähty tuo kiipeily pöydän ja tuolien pyramidiin, tässä hämäläisen maiseman humalainen autuus todella avautui katsojienkin tajuttavaksi koko laajuudessaan. Ja Esko sai vetäistä Roineen armaita aaltoja! Kesän mittaan siitä kehittynee karaoke-esitys.
Siispä lämmitti vanhan katsojan, sovittajan, puheenjohtajan mieltä suuresti tämä Pyynikin uudelleen tuleminen. Pitkästä aikaa viihdyimme pyörivässä, kerrankin tätä voi vapain mielin suositella kaikille kesäiseksi humalahakuiseksi moraliteetiksi, josta ei puutu muhevan huumorin alkujuurta.
