Panu Rajala

Vähän voipunut olo, muuten autereinen leijunta.

Kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin, mutta jokin entisestä hengestä puuttuu. Kokkokaan ei tällä kertaa meinannut suosilla syttyä. Väkeä oli paljon ja ohjelma erinomaisen korkeatasoista (Maila B ja urkuharmoni, Sinan ranskalainen runoelma, Haimelin ja juhlakalu Harmaja, Piepponen ja savolainen iloittelu, seppelpäisen Marjan mainio piiritanssi, Sillanpäätäkin oli alkuun luettava) eikä tarjoilussa saati sahdissa moittimista, mutta ehkä mä olen vain parhaan juhannusvireeni kadottanut. Alanko tulla vanhaksi? Kokkotanner on taas musta ja savuaa surumielisesti. Tervetuloa keskisuven melankolia.

On sammuteltu sisäisesti ja ulkoisesti. Marjalla täysi mummittelu päällä Aslan ja Saiman paimenena. Omat lapseni maailman turuilla. Helle on hellinyt, tyyni järvi ottanut viilentävään syliinsä.

Kokoustakin ehdittiin pitää tulevan oopperan tiimoilta, Waltteri, Vilja ja Pertti istuivat parvekkeella pitkän rupeaman asioita pohtimassa ja Marjan raparperipiirakkaa nauttimassa. Libreton olen kirjoittanut mielestäni jo kohtuulliseen kuntoon. Sinne vaan nuottiviivastoon nousumerkkejä killumaan.

Ja sitten on katsastettu Ihmiselon valmistavia harjoituksia, joihin niihinkin kuuluu tässä vaiheessa perinteinen pelonsekainen pettymys, joka toivon mukaan kääntyy voitolliseksi ensi-illaksi. Paljon on vielä parannettavaa. Mutta pyörönäyttämö maalauksineen on hauska yllätys, kävin minäkin sutimassa ainakin kuusi vetoa Hongiston hirsiseinään.

Sillanpäätä luetaan aamuisin mitelauseena radiossa, ajankohta ainakin oikein valittu, samoin teos. Jälleen kiitos Maritta Alander-Valtoselle.

Työ on paras lääke, kun masennus uhkailee. Kirjoitan esitelmää Sastamalaan, katselen Hagar Olssonin elämäkertaa, mietin Paavolaista, harjoittelen uuden pikkuläppärin käyttöä. Sen voi siirtää helposti Tusculumiin tai vaikka rantavainiolle, missä riippukeinu odottaa. Näin suvella voi työnkin muuttaa lekotteluksi niin ettei sitä työksi tunnekaan. Vieraatkin vähin erin lähteneet, mutta uusia tulossa.

Luen yöllä Hannes Markkulan uutta rikosromaania Myrkytetty kaupunki, kerrassaan silmiä avaava ja asiantunteva juttu. Mutta pelottava. Mitä kaikkea voi tapahtua. Hannes kritisoi pirullisesti rikollisten hellittelyä maassamme.

Pois valitus, elo on sentään ihanimmillaan eikä kurjuus kurista kuin aamuyön unettomina tunteina. Pian nousevan auringon punertuvat säteet lupaavat taas uusia onnentäyteisiä elonhetkiä.

Kokko on nyt niin mittava kuin olla sopii, ja savusaunakin on jo alustavasti lämmitetty. Rantaa pitää vielä vähän kunnostaa ja juhlakenttää kalustaa ja trimmata. Sahti ei ole vielä tullut, mutta miltei kaikki muu tarvittava on taloon kannettu. Vieraita eli Sallan perhe alkaa tulla tunnin sisään, sitten haen Eeva-Liisan Tampereen asemalta. Aattoiltana sopii sitten kyläläisten kokoontua. Asemat ovat valmiudessa.

Pientä muistonäyttelyä olen ripustanut Maisemakahvilaan, sittenpä näette. Katariina ponnekkaasti siellä kuratoi ja kukoistaa. Ja Marja hoitaa tätä kotitannerta ehtymättömällä taidollaan. Sade näyttää hellittävän, näkyy kirkastumisen enteitä. Joten eiköhän anneta Juhannuksen pikku hiljaa hiipiä nurkkiin, pieliin ja pihamaille.

Silja on täällä jo suviyönsä viettänyt, siitä muistona Armaan vene lipuu pääsivun kuvassa hänen unelmiinsa. Siinä hengessä toivotan oikein autuasta Juhannusjuhlaa kaikille yöttömän yön syliin heittäytyville!

Olli Horttanan kuvausryhmä taitaa olla tosissaan. Katselin kun Kierikkalan rantavainiolle kohosi nosturin nokkaan hissattu kamera, ja Silja uinui Marjan alkuperäisessä sängyssä keskellä peltoa. Varmaan syntyi huikaiseva unikuva, maisemakin eheimmillään. Illalla seurasimme Soinilan niemessä henkeä pidättäen, kuinka Antti Väre Armaan roolissa souti vanhaa puuvenettäni ja näki Siljan rannalla. Ida Teeri on herkkäkasvoinen Silja, yötön yö kauneimmillaan. Törmän rauha on mennyttä, mutta Artsin mukaan kuvausten seuraaminen on ihan kiinnostavaa.

Myllykolussa on vielä ongelmia (päärooli poissa harjoituksista!), mutta eiköhän se siitä oikene ensi-iltaan mennessä. Marko Saario komentaa joukkojaan. Pyörivä näyttämö toimii hyvin, lihasvoimin sitä pyöritetään. Puhutteleva sellomusiikki myötäilee vaihtoja, kokonaan uusi teatrikalistinen tyyli tällä näyttämöllä on tavoitteena. Muhkeaa komediallisuutta pian nähtävillä, sitä ihmiseloa, sen ihanuutta ja kurjuutta.

Minä rannassa kokkoa rakentelen ja lepikkoa karsin. Vielä pari päivää hektistä valmistusaikaa. Sillanpää-oopperan librettoa aamulla viimeistelin. Kammiosta aloitan ja kammioon lopetan. Naantalissa on puitu ulkopolitiikkaa, Lahdessa kirjallisuutta. Muureja yritetään murtaa molemmissa, tiedä sitten kaatuvatko. Käräjäsalissa kaatuvat huippuhiihdon kulissit. Täällä kaatuu vain pari vahvaa rantaleppää ja ehtoolla mies voipuneena sänkyynsä.

Vielä Viipurin menetyksestä loppuvaiheessa keskusteltiin. Martti Turtola tyrmäsi jokseenkin perusteellisesti Eeva Tammen esiintuoman teorian siitä, ettei Viipuria ollut tarkoituskaan pitää 1944. Salainen päätös olisi johtanut syytteeseen sotapetoksesta, ehkä maanpetoksestakin. Kuolemantuomio A. F. Airolle ja kumppaneille! Siihen, mitä Airo on myöhemmin puhunut Heinolan rotareissa, ei kuulemma kannata kiinnittää paljonkaan huomiota.

Ehdin sentään piipahtaa Pyöreen tornin hämärässä, vaikka en pöydässä niin hilpeässä. Viimeisiä ostoksia eilen tehtiin. Loppumatka sujui Turtolan kanssa rupatellessa.

Rankkasade vastaanotti kotimaassa. Törmällä filmataan kovalla tohinalla Siljan suviyötä. Sain pikipäin soutaa vettyneen puuveneeni kuvauspaikalle, jotta Armas pääsee Siljan nähden soutelemaan. Olli Horttanan kuvausryhmä on tuimasti asialla, Marjan entinen kamari sisustettu kauniisti Siljan neitsytkamariksi. Samaan aikaan Myllykolussa harjoitellaan kiivaasti Ihmiselon ihanuutta ja kurjuutta. Ja radiossa Maritta Alander-Valtonen ja Pertti Lassila analysoivat hienosti Elämää ja aurinkoa. Tuntuu että Sillanpään juhlasuvi on vähintäänkin jo sisällä.

Onpa Karjalan Kannas kehittynyt sitten viimenäkemän. Edellisestä matkasta on toistakymmentä vuotta, silloin Hiidenkiven lukijareissuja tehtiin Ilmari Hakalan johdolla. Kutsuimme niitä Hannes Sihvon kanssa masomatkoiksi, lähinnä kurjien majoituspaikkojen vuoksi. Nythän täällä on ihan mallikkaita hotelleja. Kiviniemessä yövyimme entisellä varuskunta-alueella, missä Pentti Haanpää tuli karvaasti tuntemaan kentän ja kasarmin. Nyt oljentelin kahden hengen hienossa huoneessa, näköala Vuokselle. Kämppäkaverini Vesa joutui pakottavasta syystä luopumaan matkasta.

Mutta ihan hauskaa on näinkin. Martti Turotola opastaa varmoin ottein. Sotahistoria on hänellä hallussa laajoin kaarin. Innokkaita sotahistorian tuntijoita 43 päätä. Kiintoisia keskusteluja käydään. Onkohan missään päin maailmaa niin tarkkoja omien sotien tutkijoita kuin Suomessa. Maasto tunnetaan potero poterolta, bunkkeri bunkkerilta. Muistomerkkejä on kohonnut paljon. Vaan on niitä Suuren isänmaallisen sodankin sankareille.

Ihantala on edelleen pysäyksen arvoinen muistopaikka. Tuolta ne tulivat valtavalla voimalla ja tähän ne pysäytettiin. Hattu päästä miesten kestävyydelle. Tuolla on Portinhoikka, tuolla Kuuterselkä ja Siiranmäki. Tutut nimet kalskahtavat kuin sankaritarusta.

Kiviniemessä meille näytetään sekin Mustosen autokorjaamo, josta koitui paljon harmia talvisodassa. Vihollinen pesiytyi kellariin ja jouduttiin vaivalla pommittamaan hengiltä. Vuoksi virtaa komeasti. Äyräpään töyräs vetää vieläkin mietteliääksi. Tuostahan ne sitten uivat yli, osa hukkuikin. Lepolan Aarne sai sirpaleen selkäänsä. Sekakaupassa on kamaa jos jonkinlaista.

Pääkohteeni tavoitettiin tänään: Kivennapa uskomattoman rumana! Mitään ei ole jäljellä siitä kauniista pitäjästä, josta kertoo Paavolaisen ja Pimiön kuvateos Kivennapa kuvina. Kirkonmäkeä hallitsee betoninen vesitorni, sen alapuolella neliskanttinen kulttuuritalo. Arkkitehtuuri tavoittelee luotaantyöntävää maksimitehoa. Miten helkatissa taiteellisesti lahjakas kansa on onnistunut näin täysin pilaamaan harmoniset, luonnonkauniit ympäristöt.

Löytyy sentään joku hautakiven ripe kirkonmäeltä, Paavolaisen sukua. Katri Paavolaisen muistokivi on säilynyt ihmeen kaupalla. Kaikki muu on pantu sileäksi. Meillä ei ole mitään käsitystä, mistä kannattaisi etsi Olavi Paavolaisen Vienolan paikkaa eikä innosta yrittääkään. Ehkä se joskus löytyy. Seudun tiedän suunnilleen, siitä menee uusi tie ja pari kolossia reunustaa.

Täällä Terijoella on aikaa hengähtää ja sulatella nähtyä ja kuultua. Hiekoilla on vielä jotakin lomailun yritystä, joka kehittyy kovaa vauhtia. Kallistamme miesten kanssa rantaoluet helottavassa auringossa, edessä lainehtii Suomenlahti, tuolla siintää Kronstadt. Pietari on hätkähdyttävän lähellä.Vanha sairaala tarjoaa ihan ajanmukaiset hotellitilat. Yökerhossa on tylsää kuten aina.

Vielä tutkimme Summaa, missä paljon hämeenkyröläisiäkin taisteli niin kovassa paikassa, että osa siirtyi jatkosodassa käpykaartiin. Ylivakerin Topi, entinen appiukkoni, niistä taiseteluista kertoi rauhalliseen tapaansa: kuinka venäläiset tulivat aina samassa muodostelmassa, ja sitten niitä niitettiin siihen aukealle kuin tuhoeläimiä. Lopulta joukot kuluivat loppuun. Mahtava bunkkeri mykistää. Olivat ne aikoja. Kiittää saamme kun tappelivat.

Pieniä ovat omat koettelemuksemme byrokratian kourissa rajalla ja muualla. Kiukkuinen vahtimismentaliteetti ei Venäjältä katoa. Epäluuloa herättää joukkueemme konnut lammas, Karonen V. Saamme vakuuttaa, että mies ei piileskele bandiittina Kannaksen metsissä, vaan jäi rauhassa kotiin. Mutta mehän teemme vielä uuden reissun, ulotamme sen sitten Taipaleelle Yrjö Jylhän taistelupaikoille ja kaivamme esiin Vienolan peruskivet jumalauta. Nyt mentiin vähän kiireellä paikasta toiseen. Voisikohan täällä seikkailla jo omalla autolla vai meneekö romuksi sivuteillä. Päätiet ovat jo loistokunnossa, risteykset kuin Tampereen tuloteillä. ”Ne on selvästi päättäneet jäädä tänne”, huokaisi joukkueemme veteraanievakko.

Jukka Sarjalan äkkilähtö pysäytti. Kova kirjojenkerääjä veti Vanhan kirjallisuuden päivien hallitusta omalla tyylillään. Tuleeko puheenjohtajan vaihdoksen myötä jotain uutta päivien rakenteeseen? Taloudellinen perusta on käynyt yhä kapeammaksi, mutta maksuton suurtapahtuma on edelleen harvinainen laatuaan. Jukkaa muistamme lähemmin Sastamalassa parin viikon kuluttua.

Viimeinen julkispromootio tällä erää Espalla ravintola Sassossa, missä kohtasimme (minä kolmannen kerran) hauskan Jaana Rinteen; nyt juteltiin parisuhteen piirteistä Annaan. Sikäli tarpeen, että huomaavat meidän Marjan kanssa elävän edelleen onnellisina, ei mitään huolia. Kauppatorilla iloista vilskettä, en ymmärrä mikä tässä Alexander Stubbia riepoo, eihän torin tarvitse missään paraatijärjestyksessä ojennella.

Huomenna hyökkään Karjalan kannakselle, Martti Turtola johtaa joukkuetta.

Hurautus aamutuimiin Lahteen, missä vanhaan tapaan Ville Marjomäen junailema historiaseminaari Kansanopistossa Harjukadulla. Teemana Rajapintoja ja leikkauskohtia Suomen historiassa.

Olin antanut itselleni aiheeksi: Kulttuurieliitin asemat ja asenteet vuoden 1919 murroksessa. Monta päivää piti värkätä esitelmää, josta saa suunnilleen nimellisen korvauksen. Mutta aihe ja ajankohta liittyivät muutenkin tekeillä olevaan työhön, sikäli sain taas tuulta purjeeseen. Lisäksi tuli kiitoksia ja vilkasta keskustelua, Heikki Talvitie innosti ilmeisen tosissaan jopa tekemään kirjaa tästä sinällään kiinnostavasta teemasta: taiteilijoiden ja kulttuuriväen suhteet vallanpitäjiin. Tein selkoa kahden kilpailijan, Ståhlbergin ja Mannerheimin, ympärille kokoontuneesta taideväestä, Ahosta, Sibeliuksesta, Järnefelteistä, Leinosta, Gallénista jne. Vertailin tilannetta myöhempiin aikoihin, ennen muuta Kekkosen hoviin. En vielä laita juttuani liitteeksi, jos siitä muokkaisin jotakin julkaisukelpoista näin ensi alkuun.

Iltapäivällä palaveri SKS:n uusissa tiloissa, joissa Ainokin toimittajana työskentelee.Tapasin Tero Norkolan, puhetta Sillanpäästä ja muusta. Innostava käynti, jospa näin juhlasuvena iskisin kiinni vanhaan aineistoon, katsoisin mitä niissä elämäkerroissa oikein seisoo, voiko niitä ja kuinka päivittää.

Illalla keskityimme Marjan kanssa Vallan linnakkeeseen, sen viimeiseen jaksoon tällä erää. Kyllä oli hienosti ja jännittävästi huipennettu tämä tanskalainen vaalipäivä, loistavaa työtä. Sarjan henkilöt jäivät pitkäksi aikaa mieleen pyörimään. Birgitte jatkaa monin kääntein muodostetussa hallituksessa ulkoministerinä: sehän suo erinomaisen ponnahdusalustan uusille jaksoille, joita toivon mukaan pian saadaan.

Kesäretki vanhaan kunnon Suvikuntaan Sarvsalön saareen, jossa kävin ensimmäisen kerran alkukesästä 1970 Ville Vikstenin peesissä, mukana toinen nuori lupaus Erkki Mäkinen. Siellä me pojat ihmettelimme WSOY:n kirjallista elämää, kääntäjäseminaari oli menossa toisaalla, pingistä ja lentopalloa pelattiin, soutukilpailutkin pidettiin, saunottiin ja vähän ryypiskeltiin ja valvottiin ja piti puhuttaman kirjallisuudesta ja meidän käsikirjoituksistamme, mutta se taisi jäädä sittenkin vähemmälle. Yöllä kyllä jatkoimme mökissä pölinää niin sitkeästi, että Ville heitti sängystä kengällään tarkasti lampun pimeäksi.

Niin kävi, etten ollut vielä kypsä kirjailijaksi (olenko vieläkään), vaan siirryin elokuviin ja yliopistoon ja kirjoitin kritiikkiä – jäin niin sanoakseni stand by -tilaan. Mäkinen oli jo julkaissut esikoisena ja kirjoitti toista romaania, teki sitten näytelmiä ja tv-töitä ja katkesi liian varhain. Loppuun saakka olimme kirjeenvaihdossa ja tapailimme, kävin häntä viimeksi vielä hoitokodissa muutaman kerran tervehtimässä. Mieltä käänsi kun vahva kaveri hämärtyi.

Palasin WSOY:n kirjailijaksi vasta 90-luvulla ja nyt entistä rivakammin tällä vuosituhannella. Jotkut kypsyvät hitaasti. Sitä ennen tein kirjoja SKS:ään ja Otavalle. Niinpä oli hauska vaipua nostalgiaan tällä Suvikunnan retkellä, onhan koko paikka jo kustannusyhtiön kannalta menneisyyttä. Poju Zabludowicz Collection siellä nyt väkineen isännöi ja pitää taideleiriä ja näyttelyä, kaikenlaisia vänkkyröitä on pihassa. Mutta paikka itsessään on säilynyt ihailtavan hyvin, ja siitä tuntui WSOY:n bussiväki olevan vilpittömän onnellisia. Haikeutta oli silti ilmassa.

Hauska oli kuulla muistoja monenlaisia, Katri Wannerilta ja Simo Mäenpäältä eritoten. Simo intoutui paluumatkalla laulamaankin entiseen malliin. Sauna lämmitettiin ja meressä uitiin ja saatiin mainio lounas ja viiniä. Siististi elettiin verrattuna entisiin hurjasteluihin. Kerrassaan rentouttava kesäpäivä.

Viitakerttunen on virtuoosi ja viihdyttää aamuöisin konserteillaan. Kun herään neljältä, saan talon takarinteestä ilmaisen aamulurituksen, vaihtelevia teemoja, matkimisia, ikään kuin taiteilija itsekin ilahtuisi keksinnöistään ja taidostaan.

Virtuooseja oli kuultavana ja nähtävillä myös Ilmajoella, missä piti katsastaa tämä Lehtisen-Pulkkiksen Kekkonen – ooppera suurmiehestä. Mittava teos, suuri aihe, aikajännettä miltei kestämättömän pitkään, jos draaman kaarta ajattelee. Runoiltu ja sävelletty lähihistorian luento piti kyllä hallussaan ja kertasi osin tuttuja asioita – ainakin niille jotka muistavat Arvo Salon Vallan miehet tv-oopperan ja ovat lukeneet Lehtisen väitöskirjan. Lasse oli silloin MTV:n aikoinani 1985 Arvon tukiryhmässä yhtiön saunaporukassa, kun Salon riimittelemää valtaoopperaa koottiin, joten saattaapa jokin kylvös olla jo sieltä peräisin. Hauskasti Lehtisen kalikkasäkeet iskevät Kekkosen ja kumppanien kylkiin. Pulkkiksen musiikki nousi välillä komeaan tehoon, esimerkiksi juuri ennen väliaikaa.

Jyrki Anttila oli tutkinut Kekkosen kävelytyyliä ja asentoja ja loi näin hyvin uskottavan hahmon klaniaan ja prillejään myöten. Salskeasti lauloi ja kamppaili, niin neukkujen kuin naisten ja koskispullon kanssa. Tiina-Maija Koskela (Ieva) ja Tiina Penttinen (Hertta) säväyttivät naisten puolella. Hiukan kummeksun lemmenkohtausta Hertta Kuusisen syleilyssä samaan aikaan, kun Etyk-vieraita marssii sisään. Joku voi ottaa sellaisenkin todesta. Siihen sitten äijän voimat hupenivat, sillä seuraavassa kohtauksessa hän on köyryselkäinen dementikko. Aikamoinen aikaloikka, totta kriitikot kirjoittivat. Muutenhan ooppera on saanut hyvän vastaanoton, Aamulehti ja kuulemma Maaseudun Tulevaisuus olivat ankarampia.

Vesa Sirén muisti mukavasti myös meidän edellisvuotista Taipaleenjokea Hesarissa. Satuimme samaan näytäntöön Ilkka ja Maisa Kuusiston kanssa ja otimme väliajalla yleisön edustajilta ja eräältä kuorolaiseltakin vastaan ystävällisiä kehaisuja siitä, että edelliskesän ooppera oli sittenkin koskettavampi – mutta sitähän ei nyt sovi laajemmin toitottaa. Kekkonen menestyy varmasti kaksi kesää ja täyttää katsomot ja lataa tanakan panoksen tannerilaista historian tulkintaa tuhansiin silmiin ja korviin. Suuri työ, onnittelut heille.

Katselemme Purimoon aukeavaa laajaa järvinäkymää Sikomäen kupeelta, lämpimän veden paljusta. Mukana on nuorekas elokuvaryhmä, iloisia päitä. Syntyykö uusia kuvakulmia? Muistutan että jokseenkin näille paikoille Sillanpää sijoitti Hurskaan kurjuuden jylhän alun, Nikkilän Penjamin tunnelmat nälkävuoden jouluna. Jos Penjami nyt näkisi meidät pulikoimassa tässä Viljan ja Jeren paljussa, mitä ajattelisi? Jonain erikoisena rangaistuksena hän varmaan tätäkin pitäisi. Mutta me vain nautiskelemme suviyön sylissä.

Nuoret ovat äkkiä innostuneet Sillanpäästä, niin nämä kolmikymppiset taiteilijat kuin vasta kouluikäiset. Kaikenlaista askarrellaan, näyttelyjä syntyy. Graffiitteja en pidä erikoisen sillanpääläisenä ilmaisumuotona, mutta menköön. Kohta niitäkin jossain Juuret Kyrössä -tapahtumassa pläiskitään. Onkohan sellaista henkeä, että nuorille täytyy tarjota juuri heidän haluamiaan välineitä, jotta he jostakin syttyisivät. Kirja on heidän horisontissaan museaalinen väline.

Puolustusvoimain juhlaparaati näytti kodikkaalta Tammisaaren puistokadulla. Kiintoisa oli Raimo Sailaksen antama kuvaus Hornetien ostopäätöksestä Kuukausiliitteessä. Tällaisista konkreettisista kohtaamisista historia muodostuu.

Luen Mannerheimin valtionhoitajakaudesta 1919: kuinka silloin luotiin monia pysyviä käytänteitä ja etikettejä vanhalta venäläiseltä pohjalta, mutta Suomen oloihin riisuen ja sopeuttaen. Ståhlberg otti tarkoin selvää, kuinka Mannerheim oli asioita hoitanut. Edustustehtävissä hän oli tietysti ylivertainen ja joutui hillitsemäänkin liikaa loistoa. Hän teki ensimmäiset valtiovierailut, ei suinkaan Relander. Kritiikkiäkin tuli Ruotsista: sosialistit pitivät "murhaajan" kutsumista virheenä, kuningas sai kovia moitteita. Mannerheimia arvosteltiin jopa pukeutumisesta: ratsastussaappaat kuninkaan illallisella! Ei tunnettu kenraalin univormua. Tarja Halonen ei ollutkaan ensimmäinen, jonka asua Tukholmassa on moitittu.