Iltapäivällä olemme viisaampia. Tiedämme ketkä saavat kirjallisuuden Finlandiat. Kaunokirjallisuuden puolella suosikkini olisi J. P. Koskisen romaani Tulisiipi, mutta se ei vaikuta asiaan millään lailla. Olen lukenut ehdokkaista sen lisäksi vain Johanna Venhon kirjan Sylvi Kekkosesta. Molemmat hyviä, mutta veikkaan että voittajakirjan nimi alkaa B:eellä.
Tietokirjojen valintakriteerit ovat vaihdelleet, joten siltä puolen en sano mitään, enpä ole kunnolla yhtään ehdokasta lukenutkaan, Puhumattakaan nuorten kirjoista. Vanha valitus: kirjojen meri hukuttaa. Silti tai siksi kirjan tilanteesta on syytä kantaa huolta.
Koskinen on erittäin hyvä kertoja, ehkä liian vetävä voittaakseen, koska valitsija haluaa yleensä osoittaa trendikästä kärkimakua. Sama seikka heikentää Venhon mahdollisuuksia. Kyse onkin näissä kisoissa enemmän raatien ja valitsijoiden voitoista. He tänään loistavat, ja tappion kärsivät kirjailijat noituvat.
Koskisesta johtaa kapea mutta kantava silta suoraan talvisotaan, joka lauantaina taas puhkeaa. Tulisiipi näyttää havainnollisesti ja uskottavin yksityiskohdin, millaiseen yhteiskuntaan olisimme ajautuneet ilman talvisodan torjuntavoittoja. Neuvosto-Karjalan piti olla sosialistinen paratiisi ja kotoisen kommunismin koekenttä. Tulos oli käytännössä katastrofi. Koskinen kuvaa sen vähäeleisen hyytävästi, saa jopa huumoria mustaan todellisuuteen. Ainoa pääsytie painajaisesta on lento taivaalle. Vain siellä vallitsee vapaus.
Tulisiipi kuvaa amerikansuomalaisten neuvostomaahan muuttajien kovia kokemuksia. Suuret toiveet murenevat ja murskaantuvat. Kun on kaivattu selvitystä suomalaisten kohtaloista rajan takana Stalinin komennossa 1930-luvulla, tässä nyt on hyvää alustusta. Aihetta on käsitelty paljon muistelmakirjallisuudessa. Yleensä kirjailijat ehtivät apajille ennen historioitsijoita ja tieteellistä tutkimusta.
Talvisodasta ja sen parhaasta kuvaajasta Yrjö Jylhästä olen puhunut nyt kolmeen otteeseen lyhyen ajan sisällä. Aihe vetää aina vaan kuulijoita salit täyteen. Oli aika nuoruudessani, jolloin näistä kummastakaan ei puhuttu yhtään mitään, ei ainakaan arvonsa tuntevissa, poliittisesti valistuneissa piireissä.
Lauantaina oli Helsingissä Lottaperinneyhdistyksen järjestämä juhla Hotelli Arthurissa, osanottajia bussilasteittain eri puolilta maata. Terhakoita harmaapukuisia ja koppalakkisia lottia, mutta muitakin. Jotkut ovat uhmallakin säästäneet pukunsa, jotka oli määrä sotien jälkeen hävittää. Nyt niillä on käyttöä. Prikaatikenraali Airio valaisi sodan kulkua ja minä Jylhän runoja, joita myös lausuttiin. Kiirastuli on edelleen paras kaunokirjallinen kuvaus talvisodasta, tulikentän tasalta kirjoitettu.
Sodan ja Taipaleenjoen tunnelmista jatkettiin maanantaina Tampereella. Jälleen teräksisiä harmaapäitä Mummon uudessa kammarissa Hämeenkadun varrella, missä valmiit raitiotiet jo kiiltelevät. Vilkasta keskustelua, paljon muistoja. Elävää historiaa on vieläkin keskuudessamme. Yrjö Jylhän muistomerkki on siinä Pyynikin kupeella Sepänkadun puistikossa, harva kai sen enää tunteekaan. Runoratsua ja sotaratsua Bukefalosta siinä runoilija taltuttaa. Terho Sakin veistos paljastettiin 1964, jolloin kukaan valtioneuvoston jäsen ei uskaltanut tulla paikalle. Elettiin Kekkosen kovinta aikaa. Tampereen aseveliakseli kantoi pystypäin ulkopoliittisen vastuun Erkki Napoleon Lindforsin johdolla.
Eilen viimein ajomatka Raumalle, missä Meriristin juhlasali oli myös täpötäynnä valppaita kuulijoita. Korsukööri lauloi vuoden 1936 asepuvuissa, taas Jylhää lausuttiin ja minäpoika puhuin melkein kuin Ruuneperi. Hieno sydämellinen tilaisuus, vetäjänä tuttu mies Jukka Purhonen. Isoisämme taistelivat aikoinaan rinnan Helsingin ratsupoliisissa. Minun isoisäni Rajalan Villen talvisota järkytti niin, että hän halvaantui ja kuoli kohta sotien jälkeen.
Siinä kiertueet. Samalla valmistui maalämpökaivo, pumppu ja mahtava putkisto Villa Viehätyksessä. Sain mestareilta alkeiskurssin pannun säätömittariin. Jännityksellä seuraamme lämmön leviämistä maan syvästä uumenesta. Helpottuneena kohti Helsinkiä.
27.11.2019