Sain pikahälytyksen. Juha Järvelä oli sairastunut, kun hänen piti olla Akateemisen kohtauspaikalla esittelemässä kirjaansa Mika Waltarin Helsinki (Minerva). Nousin varamiehenä lavalle. Keskustelimme kirjasta sujuvasti Pekka Saaraisen kanssa.
Tästä oli se hyöty, että tulin selanneeksi koko kirjan, vaikka siinä on paljon tuttua juttua. On sanottava, että se on erinomaisen huolellisesti tehty, kiinnostavasti kuvitettu ja luotettavasti koottu hakuteos. Waltarin ja Helsingin harrastajille siitä on paljon iloa. Monia kävelyretkiä voi sen perusteella suunnitella.
Samalla huomaa taas, kuinka huimaavan kattava Helsingin kuvaaja Waltari oli. Kaikki vanhat kaupunginosat ja monet korttelit ainakin jollain tavoin sivuavat hänen elämäänsä tai tuotantoaan. Lisäksi on elokuvista tuttuja miljöitä ja rakennuksia. Etelä-Helsinki ja Töölö ovat parhaiten edustettuina, mutta Kruunuhakaa ja Sörkkaakin käsitellään. Mika syntyi Siltasaaressa, ei hän ollut vain porvarien ja keskiluokan kuvaaja. Tuottelias kirjailija on kuvannut monia muita kaupunkeja, Pariisia, Roomaa, Istanbulia vain muutamia keskeisiä poimiakseni. Kuka pystyy verroille?
Järvelän kirjasta saa hyvän selon mm. Kammion kuulusta ja salaperäisestä sairaalasta, missä Sillanpää ja Waltari sota-aikana oleskelivat yhtaikaa. Järvelä kertoo monin versioin kerrotun kulttuurikaskun heistä aivan oikein, koska on lukenut sen elämäkerrastani. Hänellä on muutenkin hyvät lähteet, on itsekin väitellyt Waltarin varhaistuotannosta, muistaakseni sen sukupuolisista piirteistä. Waltarin tutkimuksella ei ole loppua. Jyväskylän poika on perehtynyt suorastaan yliperusteellisesti (280 s.) Helsingin topografiaan, jonka mukaan kirja jäsentyy. Kannattaa tutkiskella.
Istahdimme Minervan kustantajien Pekan ja Jorman kanssa viereiseen La Famigliaan lounaalle. Kuulin tuoreita terveisiä Frankfurtin kirjamessuilta sekä tietoja kirja-alan nykyisistä vaikeuksista jos kohta myös toivon pilkkeistä. Äänikirjat etenevät. Kirjoja räätälöidään kohta jo tulevan formaatin mukaan, mikä tuntuu vähän kahlitsevalta trendiltä. Mutta kirjojen tekemisellä ei ole loppua, joten toivorikkautta ei pidä heittää.
Oodissa viivähdin torstaina kuuntelemaan kahta muuta Helsingin kirjailijaa, Outi Pakkasta ja Timo Saartoa. Pakkasen uusin Helmimies on Marjalla luvun alla. Hän usein testaa uusia kirjoja minulle. Pakkasen kirja on kuulemma yllättävänkin mielenkiintoinen, siinä kuljetaan taas meidän nurkilla, Anna Laine kävelyttää mäyräkoiraansa Justiinaa (Justus on kuollut) pitkin Sepänkatua ja Tarkk’ampujankatu on yksi näyttämö. Tämä lisää kirjan lokaalista vetovoimaa. Lisäksi nimihenkilö Helmimies on jännä tyyppi, sarjakuvataiteilija, jolla on virolaisia yhteyksiä. Taitaa siirtyä yöpöydälleni.
Timo Saarron kirjoista olen lukenut Kuoleman kuukauden: hyvin tutkittu keskitasoinen kuvaus loppuvuoden 1917 väkivaltaisista tapahtumista Helsingissä. Mellakoita on täälläkin ollut, vaikka ei niin hurjia kuin Barcelonassa. Saarto on monipuolinen kaveri, teologi ja muusikko, joka viihdytti yleisöä lauluilla Oodissa. Juonnoista kuului, että slangin bamlaaminen on stadilaisten uusi stydis, kliffaa jos se elävöitetään, mutta väkisin ei kannata työntää putkeen.
Akateemisessa alkoi taas pyörryttää kirjojen määrä, vaikka se on vain pisara jostain Frankfurtin valtamerestä. Ihminen ehtii elinaikanaan lukea kuulemma 0,03 promilleä maailmankirjallisuuden parhaimmistosta. Hyvä jos tuonkin verran. Lopun aikaa voi vaikka dallailla pitkin tätä armasta stadia.
20.10.2019