Näin ainakin väittää kirjailija Edvard Radzinski, Toveri K:n räyhäkkä tekijä. O.W. Kuusinen sai tehtäväkseen kirjoittaa Nkp:n periaateohjelman uusiksi vähän ennen kuolemaansa 1960-luvulla. Hän poisti siitä yhden ratkaisevan kohdan, koko marxismin kulmakiven: proletariaatin diktatuurin.
Tästä alkoi höltyminen, toteaa Radzinski. Ja kommunismin rapautuminen ja Neuvostoliiton hajoaminen. Tosin olihan siinä Brezhnevin betoniin valettu kausi välissä ja pari kovaonnista seuraaja ennen kuin Gorbatshov sai täysin palkein jatkaa Kuusisen aloittamaa perestroikaa. Vaan olisiko tämä vähän liian oikoiseksi vedettyä historian tulkintaa, mene tiedä. Tuskin lopputulos oli alun alkaen Kuusisen tavoitteena.
Kun Suna Vuori tuomitsee tänään Hesarissa, että lupauksiaan Kuusisen maineen puhdistamisesta Toveri K ei lunasta, niin onhan tässä kuitenkin aika tärkeä puntti maineen pluspuolelle. Mutta ehkä se tulee niin loppupuolella pitkän näytelmän ja ohimennen, että uuvahtanut kriitikko ei sitä noteerannut. Eihän Kuusisesta mitään positiivista sankaria tehdä eikä voitaisikaan. Paitsi taannoin taistolaisaikoina hyvinkin voitiin.
Sinällään Suna Vuori kirjoitti hyvän, analyyttisen ja monipuolisen kritiikin näytelmästä. Mutta yleinen piirre näissä teatterikritiikeissä tahtoo olla se, että ne tarkastelevat voittopuolisesti tekemistä, tyyliä, keinoja, esityksen ulkoista muotoa. Näytelmien sisältö jää aivan toisarvoiseksi, siihen ei juuri viitatakaan. Niin tässäkin vähän käy.
Näytelmä kysyy, miksi Kuusinen säästyi, kun kaikki muut suomalaiset ja suuri enemmistö venäläisistä johtavista kommunisteista tuhoutuivat Stalinin vainoissa. Vuori väittäää, että näytelmä ei vastaa asettamaansa kysymykseen. Kun juuri siihen se erittäin selkeästi ja perusteellisesti vastaa! Se näyttää moneen kertaan Kuusisen väistelyn ja vaikenemisen, seinään sulautumisen, joka oli ainoa pelastumisen keino. Samoin se, että Kuusinen ei tavoitellut johtoasemia, vaan pysyi tiukasti taustalla. Hän ei ollut uhka Stalinille, vaan hyvä hiljainen, teoreettisesti ylivertainen apuri. Niin yksinkertaista, niin vaikeata tajuta.
Itse taisin eilen aliarvioida vähän Vappu Nalbantoglun raivoisaa suoritusta Kuusisen puolisona. Hbl:n Isabella Rothberg näkee Ainon suorastaan draaman keskuksena ja kehuu Vappua vimmatusti, hyvä niin. Mutta on siinä vääntelehtimistä ja tukan heittelyä vähän liikaa. Tietysti ohjaajan käskystä. Vappu tekee voitavansa ja enemmänkin, ihme nainen.
Aamulehden Soila Lehtonen luonnehtii tätä draamaraivotarta japanilaisen buto-teatterin pelottavaksi mielipuoleksi. Tuntuu kuin muutamat ohjaajat kilpailisivat sillä, miten saisivat nuorista naisnäyttelijöistä mahdollisimman raakaa raivoa, hillitöntä repimistä ja kiehuvaa sisikuntaa puserretuksi näyttämölle. Aika hyvin on onnistuttukin vaikkapa tuon lahjakkaan Krista Kososen kohdalla Turussa. Ettei näitä vaan raastettaisi rikki liian aikaisin.
Eräästä näytelmän tärkeästä piirteestä kaikki kolme naiskriitikkoa vaikenevat tarkoin, ja niin tekee Veli-Pekka Leppänenkin Hesarin kainalojutussa. Kukaan ei tohdi mainita, että Radzinski ja varsinkin ohjaaja Viktjuk asettuvat hyvin voimakkaasti puolustamaan Suomen asemaa ja selviämistä sekä talvi- että jatkosodassa. Venäläinen historiantutkimus on vasta äskettäin kääntänyt hienokseltaan kelkan suuntaa näissä kysymyksissä, talvisodastakin jo puhutaan. Nyt teatteri rientää sielläkin harppauksin tutkimuksen edelle. Mutta meitähän tämmöinen vähän nolostuttaa. Että Suomiko olisikin ollut sodissa oikeassa? Ja selvinnyt niistä kunniakkaasti voittajana, kuten näytelmässä julistetaan. Stalinin ja Kuusisen suureksi harmiksi. Ei kai nyt sentään. Kaikkea ne venäläiset keksivät.
25.1.2014