Kylläpä virkisti Teemu Keskisarjan haastattelu aamulla Hesarissa. Hurjapäinen historioitsija rohkenee puolustaa nationalismia ja kirkkoa! Onko mokomaa kuultu? Teemulla on kuitenkin hyviä perusteluja. Hän on muutenkin alallaan kova naama, sumeilematon ja megatuottelias tutkija. Harrastaa erityisesti rikoksia, väkivaltaa, sotia, historian pimeitä sivuja sekä vahvaa, eteenpäin kuljettavaa lausetta.

Viimeksi luin alalta hyvän kirjan. rikostutkija Juha Rautaheimon muistelmat HERMO. Murharyhmän mies. Hiuksia nostattavaa luettavaa.  Rautaheimo kertoo monia esimerkkejä suomalaisista rikoksista ja niiden selvittelystä. Useimmiten poliisi on onnistunut, mutta on myös pimeiksi jääneitä juttuja. Tutkimustavoista tavattoman valaisevaa kerrontaa, äskettäin ilmestynyt Siltalalta. Käy ilmi, kuinka menetelmät ovat kehittyneet ja poliisin työkalupakki valtavasti monipuolistunut. Ihme että yleensä kukaan enää pääsee tutkijoilta karkuun. Eiköhän nämä Porvoon veljestenkin motiivit piakkoin selviä.

Rautaheimo ottaa vahvasti kantaa muutamaan seikkaan. Lukijan on pakko olla hänen kanssaan samaa mieltä väkivaltarikosten lievistä tuomioista. Yleensä käytetään rekisterin alapäätä. Toinen vielä ilmeisempi epäkohta poliisin kannalta on se, että käytännön kenttätyöstä kaukana toimistoissaan istuvat virkamiehet laativat säädöksiä, jotka vaikeuttavat kohtuuttomasti poliisin toimintaa. Tuntuu siltä, että kriminaalipolitiikka pitää rikollisten puolia huomattavasti huolellisemmin kuin uhrien. Tästä on Rautaheimolla puhuvia esimerkkejä. Kannattaa lukea!

Kuinka Rautaheimo suhtautunee kotimaisiin rikosromaaneihin? Niidenkin taso tietysti vaihtelee. Viimeksi luin Leena Lehtolaisen ja Matti Laineen dekkareita, joissa liikutaan rikollisliigojen liepeillä. Keskenään kamppailevat gangsterit selvittävät omia juttujaan, kun poliisit pysyvät kauempana ja esiintyvät melko kyseenalaisesti. Aina heihin vähän läiskitään kriittistä väriä, milloin korruptoituvat tai käytttävät kyseenalaisia menetelmiä. Pääsevät kuitenkin lopulta kärryille. Rautaheimon muistelmien jälkeen on uskottava, että meillä taitaa olla huipputasoinen rikostutkimus, vaikka sitä Auerin tapauksessa rankasti arvosteltiin. Rautaheimo selvittää senkin tapauksen taustoja, vaikka ei sitä tutkinutkaan. Siinä ilmeistä syyllistä liian helposti uskottiin.

Väkivaltarikosten laitamalla ovat sitten vähän hienostuneemmat puliveivaukset, ja niihin kuuluvat taideväärennökset. Tampereen Komediateatteri on tehnyt aihelöydön ja repäissyt näytelmän tositapauksesta, Jouni Rannan värikkäistä taidekaupoista. Panu Raipia on kirjoittanut näytelmän Vilpitön mieli Marko Erolan kirjan pohjalta. Nimi on juridinen termi (bona fides), joka voi lieventää rikosta. Siitä Rannan seikkailuissa oli osin kysymys. Näytelmän lavasteina on ”aitoja väärennöksiä” eli taidemaalari Veli Sepän taidokkaasti valmistamia tauluja Gallen-Kallelan, Halosen, Järnefeltin, Schjerfbeckin, Särestöniemen ynnä muiden teoksista.

Aika näppärästi juttu kuljettaa taidekauppiaan elämänvaiheita huiman menestyksen kautta romahdukseen, sairauteen ja tuomioihin. Rikos ei tälläkään kertaa kannattanut, kuten Marko Erola toteaa kirjailijan sanassaan, mutta hauskaa kuulemma oli. Huvittavaa oli ensi-illassa seurata aidon Jouni Rannan ilmeistä mielihyvää katsomossa, kun hän katseli itsestään tehtyä näytelmää rivillä edessämme. Saattoi uskoa, että siinä oli synnynnäinen myyntitykki tällä taideväärennösten arveluttavalla vainiolla. Jani Karvinen siirsi Rannan näyttämölle rennoin ja luontevin ottein.

Ehkä puutteena voisi pitää, että näytelmä ei keskittynyt juuri lainkaan itse sylttytehtaaseen, väärennösten tekijään Veli Seppään, joka jäi aivan sivuhenkilöksi. Näin myös moraalinen pohdinta jäi puuttumaan, mentiin iloisesti pintaa pitkin ennen loppurysäystä. Ateneumin asiantuntijaa, aitoustodistuksen antajaa, esitys pilkkaa härskisti. Eiköhän maailmalla ole tehty samanlaisia erehdyksiä vaikka kuinka paljon.

Näytelmä olisi voittanut, jos yksitoikkoisista ja pakollisen tuntuisista lauluista olisi karsittu puolet ja käytetty aika aiheen syventämiseen. TTT-veteraanit Petra Karjalainen ja Ola Tuominen loihtivat nopeita kohtauksia, joissa ilmeikkäät kliseet jouduttivat kerrontaa. Hyväntuulinen meininki korvasi satiiriset sivallukset, jotka jäivät ohuenlaisiksi. Tarkoitus ei ilmiselvästi ollut syyttää ketään tai mitään, korkeintaan taideostajien hyväuskoisuutta. Esitys tuntui naureskelevan eniten puolivillaiselle eliitille, jota taidehankinnoissaan oli näinkin helppo huijata.

Kuinka huijaukset paljastuivat ja mitä sitten tapahtui? Siihen näytelmä ei ehtinyt paneutua, loikattiin suoraan tuomioiden lukemiseen. Rautaheimon mainio kirja näyttää, mitä kaikkia mutkia rikosten selvittelyyn liittyy. Eiköhän niitä olisi riittänyt näissä taidehuijauksissakin. Ehkä Erolan kirja valaisee asioita enemmän. Kiintoisa esitys puutteineenkin, tosin kaukana Orson Wellesin elokuvasta V niinkuin väärennös (1975), mutta kotimaisena kurkistuksena uteliaisuutta virittävä. Kuinka laajasta toiminnasta oli kysymys ja kuinka hyvin se nykyisin jakselee? Esitys voi aktivoida jonkun tutkimaan asiaa Erolan kirjaakin perusteellisemmin.

7.9.2019