Parikymmentä vuotta sitten edesmennyt kirjailija Erkki Mäkinen piti näytelmissään esikuvana suomalaista pöhlöteatteria. Se tarkoitti karkeata, tahallisen hölmöä, vapaasti huitelevaa, rehevän kansanomaista ja älyttömällä tavalla hauskaa tyylilajia, joka on sukua kesäteatterin puskafarsseille ja koululaisnäytelmille.

Mikä harmi, että Mäkinen kuoli niin varhain! Näinä päivinä hän voisi kohdata alan ehdottoman mestarin Juha Hurmeen. Hän on nyt ominut tuon kallisarvoisen genren ja juhlii sen ylittämättömänä, hullunrohkeana  taitajana.

Hurmeen uusin teos, Making of Lea, toteuttaa KOM-teatterissa konseptia, joka on tullut tutuksi Kansallisteatterin 1800-luvulta periytyvien aiheiden reippailevista uustulkinnoista. Hän tekee poskettomasta parodiaa ja koskettavasta komediaa. Kiven Lean tekemisestä lohkeaa sekä fennomaanista että teatterihistoriallista sekoilua, jossa monet teemat ja langat nivoutuvat samaan suruttomaan sekamelskaan. Silti Hurme tutkii taustat eikä juuri erehdy faktoissa. Jos niin käy, vahinko on tahallinen.

Tietoisia anakronismeja Hurme harrastaa olan takaa, ja tämän päivän katukieli tuo mukaan huvittavia jos myös dorkia törmäyksiä. Hurme panee Agathon Meurmanin arvostelemaan Emilie Bergbomia siitä, että tämä ei luovuttanut aviollista pilluaan suurmies Snellmanille, kun tämä kosi häntä. Tällaiset hörähdyttävät yleisöä takuuvarmasti, ja Hurme tietää sen. Hän on sekä spontaani hutunkeittäjä että laskelmallinen kosiskelija. Nuori polvi hurraa hänen hervottomille keksinnöilleen.

Voimme tietysti kuvitella, että näin myös Shakespeare ja Molière toimivat omissa puitteissaan. Teatteri on aina ollut rivoa, naurettavaa ja epäpuhdasta – mutta on se myös ollut ylevää, kohottavaa ja taiteellista. Mitä jos Kiven Lean ensi-esitys 1869 olikin oikeasti ylevä tapaus ja sen nostattama isänmaallinen innostus fennomaanien leirissä täysin aitoa ja vilpitöntä? Kuinka sitten suu pantaisiin? Mitään sellaista ei nykyaikana voisi missään esittää, tahaton komiikka iskisi heti takaisin.

Esityksessä on hauskat hetkensä, ja Hurme on selvästi opiskellut Chaplinia. Kun samaa uhria lyödään monta kertaa, se naurattaa joka kerta, niin tässäkin. Toiseksi kielen vääntely on taattu keino. Oli hyvä oivallus antaa Lean,Sara Mellerin, esittää kuuluisa loppumonologi kahdesti, ensin hassusti harjoituksissa ja sitten kirkkaammin esityksessä. Kyllä tästä esityksestä teatterihistoriaakin oppii, mutta tietämättömille voi jäädä jokunen kumma käsitys.

Hurme on ainakin aktivoiva. Kotona tartuin Kiven Koottuihin ja luin Lean vähän uusin silmin. Hurme antaa Kiven esittäjän näytelmässä tuomita tekeleensä epäaitona, vain ylempien piirien mielistelyyn tähtäävänä. Tähän en ihan usko. Leassa pilkottaa vahvasti Kiven lapsuudenusko, Taaborin kirkon aikainen idealismi. Vapahtaja esiintyy puheissa armon ja valon tuojana. Varmasti Kivellä oli syynsä palata uskontoon elämänsä kriisivuotena. Seitsemän veljeksen tulevaa kohtaloa näytelmässä kuljetetaan taustalla. Lea on taiten kirjoitettu yksinäytöksinen, Kihlauksen vakavampi isosisar. Mistä Kivi oppi näytelmän teon, kun kotimaisia esikuvia ei ollut. Kaiketi lukemalla Shakespearea ja Holbergia ja luottamalla intuitioon.

Kivi tulee antaneeksi juutalaisista kliseenomaisen ja kielteisen kuvan. Siihen liittyy saituus, oman edun pyynti, ahneus, kateus, väkivalta ja uskonnon sääntöjen kaavamainen noudattaminen. Kaikkihan sulaa lopun sovintoon, mutta tänä päivänä yhden kansanryhmän leimaaminen herättäisi vakavaa keskustelua. Hussein Al-Taee kärsii parastaikaa paljon lievemmistä kommenteista. Minusta häntä roimitaan kohtuuttomasti. Jos kaveri on pakolaispojasta rakentanut sellaisen karriäärin kuin hän, on tyhmää takertua joihinkin vanhoihin kömmähdyksiin, joita kiivas nuorukainen on tullut kirjoittaneeksi. Kuka ei joskus erehdy? Käsi pystyyn. Ihminen voi myös kehittyä, ihan oikeasti.

Yhtä vähän ymmärrän edelleenkään sitä, että kun Karjalan lennoston komentaja käyttää harjoituksissa perinteistä sotilaskieltä ja nauttii yli viivan perinteisiä upseerijuomia, hänet kiskotaan oikeuteen! Mitään fyysistä tai muuta vahinkoa hän ei ole tuottanut alaisilleen, vain pahaa mieltä ja vahingoniloa. Tämäkö on nykyisin rikos? Muistutus, varoitus, määräaikainen jäähy tuntuisivat näin reservin luutnantin mielestä riittäviltä seurauksilta. Lisäbonuksena on Markus Päiviön nauttima mittava julkisuus, siinäkin rangaistusta kylliksi.

Sananvapauden päivänä ihmetyttää kaiken aikaa yltyvä vainoherkkyys tarttua löysään sanaan, mitä jo Jukolan Juhani piti väärämielisenä. Kyllä sai Kivikin tuntea nahoissaan väärien ilmausten  tuottamat tuomiot, eivätkä toiselta puolen säästelleet Ahlqvist ja Meurmankaan sanojaan hänen tuotteitaan rusikoidessaan.  Sanojen maailmassa elämme ja niistä maksamme, vapaista sanoista nautimme ja vääristä rankaisemme. Sillä sellainen on ihmisen luonto ja mailman meno, totesi iso Aleksikin aikanaan.

3.5. 2019