Edessä odotettu nautinto, Puccinin La Bohèmen ensi-ilta Tampereen Oopperassa. Lavalla loistavia laulajia, Montussa Tampereen Filharmonia puikoissa Alberto Hold-Garrido, Kari Heiskanen ohjaksissa. Mikäänhän ei voi mennä vikaan.

Vaan menipä kumminkin. Kiitos VR:n, joka onnistui osaltamme sabotoimaan tapahtuman ainakin puoliksi.

Olin asemalla hyvissä ajoin oopperaliput taskussa odottelemassa Marjaa, jonka juna puksutti tai piti puksuttaman kohti Tamperetta. Poikani Vilho sattui kulkemaan kaupungilla, soitin hänet seurakseni. Nautimme kahvilassa vuoden viimeiset Runebergin tortut.

Junaa ei kuulunut. Sehän ei varsinaisesti yllätä. Sen sijaan tuli Marjan tekstiviesti: juna seisoo jossakin Hämeenlinnan takana eikä liikahda. Ei tietoa koska jatketaan.

Ei se sitten liikahtanutkaan. Kului puoli tuntia. Päätimme että menen oopperaan ja jätän toisen lipun siellä tiskille. Jospa juna jossain vaiheessa nytkähtää eteenpäin. Veturissa oli kuulemma vikaa. Mikäs ihme se on.

Sain nauttia oopperasta ylhäisesti toinen paikka tyhjänä. Tampere-talon palvelu sitä vastoin oli loistavaa: käteeni lyötiin valmiiksi kirjoitettu todistus käyttämättömästä lipusta korvausanomuksen liitteeksi. Tapaus ei siis ole ihan ainutlaatuinen.

Nautin ainakin puoliksi Helena Juntusen suloisesta livertelystä kuolevan Mimin roolissa ja Jesus Garcian kirkkaasta tenorista runoilija Rodolfon onnettomissa vaiheissa. Tunsin myötäsääliä kumpaakin kohtaan. Näin ja kuulin vanhoja tuttuja: Sauli Tiilikainen sai kovan kohtelun boheemien vuokraisäntänä ja Waltteri Torikka kajautteli komeasti muusikko Schaunardin roolissa. Olipa Myllykolun ooppera viime kesältä hyvin edustettuna! Arttu Kataja oli mainio maalari Marcello ja Suvi Väyrynen heleä Musetta ja mikäs tämä Timo Riihonen olikaan, ai niin filosofi Colline, jonka filosofiaa ei tosin paljon kuultu. Lisää henkilöistä voi lukea Murgerin alkuperäisestä romaanista. Kuoroissa oli lisäksi joukkoa kuin latinalaiskorttelin torilla.

Kari Heiskasen ohjauksen kunniaksi on sanottava, että hän ei tunkenut mukaan omia temppuilujaan, vaan antoi kauniin ja surullisen tarinan toteutua omalla painollaan. Ei huoltoaseman lavastuskaan häirinnyt, päinvastoin se vaikutti pittoreskin pariisilaiselta ja tehosti boheemien nuhjuisen melankolista maailmaa.

Mutta kaikki tämä kauneus ja koskettavuus luisui aistimieni ohi vähän etäältä, kun mielessäni surkuttelin vaimoni kohtaloa. Hän kökötti koko oopperan ajan junassa, vajaat viisi tuntia! Välillä odottivat Hämeenlinnan asemalla viiltävässä viimassa uutta junaa puolisen tuntia. Eipä ollut herkkua se matkanteko. Veturi ei vaan toiminut. Eikö niitä siis huolleta tai jotain? Onko VR:lläkin meininki vähän boheemimaista? Junan piti olla perillä 13.56 – se saapui 17.10. Ennätys alallaan?

Rouvan pään yllä myrskysi musta pilvi, kun noudin hänet aseman hallista. Siinä oli hänen boheemielämyksensä. Nyt voisi tietysti jossitella. Ellei eräs palaveri olisi torstailta peruuntunut, olisin käynyt Helsingissä ja siepannut hänet autolla tänne. Ellei hän olisi loukannut jalkaansa liukkaalla ratikkapysäkillä, hän olisi tullut jo eilisellä junalla. Ja ellei VR olisi varustanut junan eteen viallista veturia, hän olisi ehtinyt tänäänkin loistavasti oopperaan. Elämä on täynnä vaihtoehtoja, joista pahimmat joskus toteutuvat.

Mutta elämässä ja yhteiskunnassa on paljon positiivisiakin puolia, joita yritin armaalleni esitellä ajellessamme taas yhdessä pimeään Hämeenkyröön. Kuten tämä huoltoasemalta hankittu pizza ja pullo lepyttelevää punaviiniä. Siitä hän sai sydämentykytystä eikä ihme. Yö sujui huonosti. Mutta huomenna on uusi aamu! Eikä epäonni voi ihmistä loputtomiin vainota.

9.2. 2019