Tuo on vähän syyttävästi katsonut hyllystä tuo Ulla-Lena Lundbergin Is (Jää) jo toista vuotta. Marja sen luki kaikessa rauhassa Teneriffalla viime talvena, minä vasta nyt päätin tarttua siihen sopivasti joulurauhan pääkirjana. Olemme samaa mieltä, että ruotsin kieltä on hyvä verestää parhaan kaunokirjallisuuden avulla.

Verkkaisesti se on pitänyt hallussaan useita päiviä. Olin vähän ymmälläni. Kun tätä on niin suuresti ylistetty, niin kuinka se ei tämän enempää sytytä. Hyvin yleistä ja ikään kuin kauempaa katsottua saaristomiljöön ja seurakunnan kuvausta pitkälti. Ei päästä kovin lähelle henkilöitä, ei keskeisiä pappia ja hänen rivakkaa puolisoaankaan. Yhteisön kuvaus tässä näköjään pääasia onkin.

Välillä kysyin, luenko nyt Selma Lagerlöfiä vai Ulla-Lena Lundbergia? Tosin Gösta Berlingin tarussa on paljon rajumpia kohtauksia kuin tässä loivassa  pastoraali-idyllissä.  Toisaalta kerronta tuo mieleen Knut Hamsunin Maan siunauksen; samalla tavoin tässä kuvataan työssään kamppailevan pariskunnan elämää kronikanomaisesti, siirtyillen pääkohdista toisiin. Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija on tietysti kaikkein lähin vertauskohta, miljöötä ja samantapaista juonenkäännettä myöten.

Lundberg on siis suuren skandinaavisen kertomataiteen perillinen, eikä kainostele esikuviaan. Itse August Strindberg vetelee kyllä värikkäämmin kansanomaista huumoria Hemsöläisiinsä kuin Lundberg näihin Örarna-asukkeihinsa. Mutta eikö toisaalta tee hyvää näin pehmeä ja valoisa kerronta vailla mitään keikailua? Pappilan perheen elämänsuhteet on suurella hartaudella ja asiantuntemuksella kuvattu, samoin muutamat sivulta tulevat saaristolaistyypit. Tuiman pastorskan kuva saa muutaman lisäsävyn matkan varrella. Lapset on herkästi nähty. Ei pitäisi olla valittamista, kaiken väkivaltaviihteen keskellä kerran näinkin heleä kuvataulu. Ehkä lukija täällä vain oli raukeassa  jouluvireessä.

Muutama kohokohtakin erottuu. Porvoon tutkintomatkalla kertoja pääsee valottamaan lähemmin pastori Petterin sielunelämää ja sen yhtä salattua sopukkaa. Hyvä empaattinen miesparan kuvaus. Ja sitten tietysti varsinainen antikliimaks, papin hukkuminen jäihin, jota jo romaanin nimi ennakoi. Se on kieltämättä loistavasti kuvattu, itsensä hukkujan ajatuksista nousten. Kallis salkku! Sen jälkeen romaani taas loivenee perheen, suvun ja yhteisön hyvästijätön kuvailuksi.

Antiikin tragedia? Ei nyt sentään. Mutta ilman traagista hukkumista, mitä tästä olisi tullut? Erään papin ja hänen perheensä vähittäinen sopeutumistarina. Avioliitossakaan ei ole voittamattomia ristiriitoja, pikkukahinoita vain. Kuinka paljon enemmän vihlovaa elämänpettymystä Juhani Aho sisällyttikään pappilakuvauksiinsa. Hienovarainen kuvaaja hänkin, syvällinen yksilön tarkkailija. Lundbergin vahvinta alaa ovat juhlat ja joukkotapahtumat, niihin hän valaa koko pastoraalisen palettinsa valon ja värityksen.

Nyt on vähän ennenaikaista vetää tähän mukaan tämänvuotinen Finlandia-voittaja, Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, koska en ole sitä vielä lukenut. Mutta kun Marja on, siteeraan joitain hänen mietteitään. Ei silti etteikö Marina Tsvetajevan elämä ja Stalinin aika minuakin kovasti kiinnostaisi, mutta kaikkea ei heti ehdi.

Pelon romaani on kuulemani mukaan aluksi runollinen, vetävä ja kiinnostava, kielellisesti aivan kiehtova. Pelo osaa erinomaisesti kuvata pelon ilmapiiriä. Rakkauden monimuotoisuus tulee hyvin esiin. Aivan lopussa Tsvetajevan tyttären vaiheissa kirja muuttuu vankileirien ja kidutusten hirvittäväksi  kuvaukseksi, iljettävien yksityiskohtien pakkosyötöksi. Hm. Uskoisin että Sofi Oksasen menestyksellä on tähän suuntaukseen oma vaikutuksensa. Naisiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan osuus on kaunokirjallisuudessa  lisääntynyt.

Toiseksi Marja huomautti samasta kuin minä taannoisten kirjojen kohdalla: tyylin kauneus suistuu ajoittain keinotekoiseen pinnistelyyn,  ja perin kekseliäät vertaukset alkavat kuulemma hyppiä lukijain silmille. Siihen nähden: miten hyvää tekevän kaunista ja puhdasta kaikesta tehojen tavoittelusta onkaan Ulla-Lena Lundbergin kerronta! Vedän osaksi takaisin hieman haukottelevia kommenttejani.

Mutta vielä tähän Peloonkin on pelottomasti palattava. Nyt Paavolaisen maailma ja työ taas kutsuvat. Pääsin 50 sivua eteenpäin näinä pyhinä, ja yhtä vanhaa kirjaa yritin lyhentää uusintapainosta silmällä pitäen. Ei huono joulusaldo, kiitos pimeän harmaiden päivien.