Otsikko voisi viitata kuumaan ajankohtaisaiheeseen. Tässä sitä vain sivutaan, teatteritaiteen kautta.
Pilluksi kutsuttu elin on keskeisenä pontimena kahden naisen tuottamassa ”nolossa komediassa” Tampereen Teatterin kulttuuriravintolassa. Pillusta puhutaan, sitä tutkitaan ja se myös näytetään livenä tässä Häpeä-nimisessä kabaretkollaasissa. Lisäksi otetaan selfie peräaukosta ja lähetetään ex-poikaystävälle.
Kaisa Hela ja Mari Turunen panevat itsensä niin sanotusti likoon itse suunnittelemassaan seksihurjailussa. Parodia naiseudesta? Satiiri seksuaalisuudesta? Tai muuten vaan häpeilemätön irvailu sinänsä vakavasta aiheesta, häpeästä. Jouko Turkka teki sen aikanaan kullin tarkkailukulmasta, nyt on naisten vuoro vastata omilla aseillaan. Sexpo ry voisi olla tyytyväinen: seksuaalisuudesta nyt ainakin puhutaan, lauletaan ja huudetaan vähintäänkin vapautuneesti.
Häpeän alku on hyvä, lupaava, mutta kaksintaistelun jälkeen sketsit venyvät ja hyppivät ideoiden päällä. Hauskin terä katoaa. Jotkut jutut ovat avoimen törkeitä, toiset pitkästyttäviä. Naiset esiintyvät ns. kovina jätkinä. Varmaan vielä jotain navanalusaneistoa jäi käyttämättäkin. Pisteet heittäytymisestä, kritiikkiä ylireippaudesta.
Häpeästä, todella polttavasta häpeästä on kysymys Johannes Linnankosken pääteoksessa Pakolaiset (1908), josta Mikko Roiha on sovittanut, lavastanut ja ohjannut näytelmän TT:n päänäyttämölle. Naisen elin tuottaa tässä massiivisen tragedian kahdelle perhekunnalle, jotka matkaavat häpeää pakoon Hämeestä Savoon. Keskitalon ja Uutelan hieno suunnitelma kaatuu jälkimmäisen morsiamen noloon raskauteen. Vanha mies halusi nuoren naisen vain henkilökohtaisen hyvityksen vuoksi, ei mistään rakkaudesta. Valitun naisen sanaa ei kuulla eikä esityksessä edes hänen ääntään ennen kuin kerran lopussa.
Miehet päättävät, että nainen vaietkoon seurakunnassa, kun hyviä naimakauppoja tehdään. Teatterin seinän takana 110 vuotta myöhemmin yllä mainittu komedia kirkaisee sitten naisen tunteet sitäkin äänekkäämmin kuuluville. Tässä on pienoiskuvassa naisen vapautumisen tähänastinen historia.
Roiha pelkistää rankasti Pakolaisia, mutta pitäytyy alkuteoksen rakenteessa ja hengessä. Kiitos siitä, ettei Linnankoskea ole lähdetty väkisin ”modernisoimaan” tai tyrkkäämään aiheeseen vaikkapa tämän päivän maahanmuuttokysymystä. Mutta romaanin sivuteemasta, heimojen vastakkaisuudesta, ohjaajalla on kummallinen käsitys. Hämäläiset ovat tässä rytmikkäästi veisaavia körttejä ja savolaiset joitain nahkatakkisia, päätä aukovia nunnankuvatuksia. Ehkä heidän on määrä hämäläisten silmin näyttää siltä? Kirjailijan mainio kuvaus itsetietoisen ja yksioikoisen heimon kohtaamisesta kierojen, pisteliäiden, väistelevien savolaisten kanssa haihtuu jonnekin hienojen maahenkisten lavastekuvien taivaisiin.
Olisi voinut hyvin käyttää Mantaakin puhuvana ja toimivana ihmisenä eikä vain mielenvikaisen tuntuisena nytkyttelijänä. Tanssi kai ilmensi hänen ahdistustaan. Romaanissa nuorella naisella on oma ääni ja omat ajatukset, joita esitys ei henno hänelle luovuttaa, vaan jakaa repiikit toisille. Naisen asemaa lykätään näin todellistakin taaemmaksi. Mustavalkoinen, hiilipiirroksen kaltainen näyttämökuva tehostaa, suorastaan ylistää jyrkkää, umpimielistä suomalaisuutta. Taiteellinen vaikutelma on hallitseva, tinkimätön. Henkilöistä on henki kadota.
Hyvät veteraaninäyttelijät pelastavat paljon. Heikki Kinnunen tekee Juha Uutelana kaiken minkä näyttelijä näissä puitteissa voi. Tosin hänen tunnemyrskylleen ei anneta yksilöllisiä tulkintamahdollisuuksia, kun avuksi otetaan videokuvat, vihlovat äänet ja kuoron läsnäolo. Taitava perinnemuusikko Pekko Käppi on viedä pääroolin. Kuka muistaa Vilho Siivolan tulkintaa samassa roolissa vanhassa tv-elokuvassa? Kuinka hän sai hiljaisessa viipyvässä lähikuvassa ilmentää paljaasti kaiken sen tuskan, mitä sisällä liikkui. (Ohjaus Veikko Kerttula 1977.) Esko Roine urahtaa sentään jonkun kerran herkullisesti Keskitalon avuttomuutta.
Muuten esityksestä on tarkkaan karsittu sekin vähäinen huumori, mitä yleensä vakava Linnankoski juuri tähän teokseen onnistui sirottamaan. Ei niin synkkää tragediaa, ettei siitä jotain koomista korostuisi. Ranskalaisten on kuulemma vaikea ymmärtää, että pohjoisessa aisankannattaja voi olla traaginen ilmestys!
Näin nainen ja hänen pillunsa miehiä riepottavat kahdessa esityksessä. Opettavaisia juttuja tänä yliseksuaalisena aikana. Jos nyt reippaasti revitellään, niin osattiinpa ennenkin – ja silloin todella tuhoisin seurauksin. Moraalinen ilmapiiri oli tyystin toinen – vai onko mikään muuttunut? Päivän otsikot kertovat kireyden ja ahdistuksen lisääntymisestä. Raiskaukset ovat vain osa tätä oireyhtymää.
17.1. 2019