Lemmenjoella on ryskynyt, ärräpäitä on lennellyt. Tapaushan on aivan tavaton! Vai onko sittenkään?
Kysyin Vesalta, joka tuntee sotahistorian läpikotaisin, onko Lemmenjoella tehty historiaa. Vai onko puolustusvoimien piirissä joskus ennenkin kiroiltu, haukuttu ja ärhäköity? Vesa arveli, että sotien aikana tämmöinen oli verraten tavallista, ja rauhanaikanakin on armeijassa joskus otettu ainakin sanallisesti ellei suorastaan fyysisesti yhteen. Kenraalitkin harjoittivat sodassa tutkimusten mukaan rankkaa nokkapokkaa ja viinaksia viljeltiin.
Kun muistelemme omia varusmiesaikojamme, niin harva se viikko joku meistä tuli perusteellisesti haukutuksi. Alikersantti pani parastaan. Olimme saatanan tunareita ja toivottomia töppäilijöitä kukin vuorollamme. Eipä vain tullut mieleen tehdä kantelua kunnianloukkauksesta.
Mutta maailma muuttuu, ja kapiaistenkin kunnia alkaa olla tikun nenässä. Kertausharjoituksissa ei saisi sanoa pahasti. Myös viinan kanssa pitäisi olla varovainen. Joku saisi hyvän sketsin siitä, kuinka upseerit puhuttelevat toisiaan taistelutilanteessa hyvin kohteliaasti.
Voisikohan menneistä rypistelyistä nostaa taannehtivia kunnianloukkaussyytteitä vähän me too -kampanjan tyyliin? Sitäkin pohdimme Vesan kanssa, mutta voisi tulla ruuhkaa oikeusistuimiin. Riittää että filmiväkeä sinne korvasta retuutetaan.
Kun Tuntemattomassa sotilaassa Rokka haukkuu esimiehet suorin sanoin, hänestä tuli kansallissankari. Jos Lammio olisi haistatellut vastaan tai Sarastie mylväissyt jotain loukkaavaa, romaanin suosio olisi kaiketi romahtanut. Mutta upseerit käyttäytyivät korostetun korrektisti, vaikkakin muodollisen tiukkaotteisesti. Näin heistä tuli turhantärkeitä ja sopivan naurettavia hahmoja. Koskela sen sijaan pani ryyppäjäisissä kunnolla ranttaliksi, kaatoi pöydän ja joutui upseerikorsussa kannettavaan kuntoon. Sekin vain lisäsi miehen arvostusta. Häntä on sittemmin käytetty johtamisen esikuvana armeijan koulutuksessa.
Tuomas Manninen sentään ottaa terveen suhteellisuudentajun käyttöön viikonvaihteen Ilta-Sanomissa. Hänkin muistaa Koskelan tapauksen ja olisi suositellut samaa menettelyä Lemmenjoelle: olisi vain pantu harjoituksen räyhäävä johtaja pakettiin ja viety kamariin lepäämään. Seuraavana päivänä olisi taas saunottu sulassa sovussa. Mutta ei, nykyisin ollan erityisen herkkiä loukkaantumaan, ja tapa näkyy leviävän karskien soturienkin piiriin.
Onko tämmöinen armeija enää lainkaan taistelukuntoinen, joka ei kestä edes sanallisia hyökkäyksiä?
Puhelimme maailman asioista Tampereella puolustusministeriön entisen tiedottajan Jyrki Iivosen kanssa, jolla voisi olla tästäkin asiasta selvä kanta. Istuimme Tammelantorin liepeillä kiinalaisessa ravintolassa, jossa Antti Eskola tapasi aterioida. Vieressä kohoaa hänen vanha kotitalonsa. Nyt on Antista enää muisto jäljellä, mutta sitä väkevämpi muisto. Vavistuksella odotamme häneltä kirjaa post mortem, jonka otsikoksi Matti Kuusela ehdotti Kuoleman jälkeenkin voi kuvitella. Se voisi sisältää entistäkin suorempia sanoja.
Antti Eskola nimittäin jos kukaan osasi väitellä, rähinöidä ja loukata. En muista kenenkään nostaneen kunnianloukkaussyytettä, vaikka yliopistolla opiskelijat ja kollegat välillä tärähtelivät Antin manauksista. Sen sijaan hän pyysi ainakin kerran julkisesti anteeksi Aamulehden naispuoliselta taidekriitikolta härskiä haukkumistaan. Mutta ne olivat eri aikoja. Nyt Anttikin entisessä kunnossaan istuisi oikeudessa kerran kuukaudessa.
Kävin hänen toisessa kantapaikassaan Vanhassa Mestarissa kumoamassa maljan Antin muistoksi. Maanpuolustusasioita hänkin harrasti, RUK:n ja maanpuolustuskurssin käynyt mies. Mitä sanoisi Lemmenjoen leikkisodasta? Olisi hauska kuulla. Tuntuu vähän tyhjältä, kun Antti ei enää päivystä Tammelantorin laidalla ja tutki vasemmiston, kristinuskon ja vanhuuden syvintä olemusta. Hänen kaltaisiaan äreitä herättelijöitä tämä ylisiisti yhteiskunta kipeästi tarvitsee.
12.1. 2019