Sina Kujansuu, Pihkatapin ehtoisa emäntä, sekä Tuikku Piepponen, armoitettu kokki.
Seurallinen joulunseutu päättyy loppiaissaunaan Pihkatapissa. Sitä ennen käydään naapurissa Ylivakerilla kahvikutsuilla. Tämä on parasta aikaa ystävien tapailuun.
Ei ole erityisiä kuulumisia enää, sen sijaan vapaata nautiskelua ja pyhäketjun sammuttelua. Lauletaan viimeiset joululaulut Mailan säestyksellä, syödään Piepposen loihtimaa bortshkeittoa, joka ylittää kaikki entiset, ja saunotaankin. Puhetta itse kunkin lukemisista, tekemisistä ja kokemisista.
Erkki Frick, joka on sponsoroinut Ramppiteatteria Kangasalla, ihmettelee Myllykolun väsähdystä. Eikö sinne ole nyt suunnitteilla mitään, kahden loistavan oopperakauden jälkeen? Hämeenkyrössä on aina vähän erilaista kuin muualla. Into nousee ja laskee sysäyksittäin.
Ylivakerilla tavataan nuorta isäntäväkeä, vanhaa isäntäparia ja rasavillejä vekaroita. Sukupolvien sopusointu täydellinen. Paula on hoitanut suntiona monet joulumenot, aaton hartaudet ovat suosittuja, mutta varhainen jouluaamu on menetetty. Ihmiset vetävät mieluummin lonkkaa ja katsovat telkkarista.
Vihdoin pääsen joulukirjan loppuun. Venäläisen Nobel-kirjailijan Svetlana Aleksievitšin Neuvostoihmisen loppu on liian paksu ja sisällöltään kaikkea muuta kuin sopiva joulukirjaksi. Vangitseva teos se on, hurjaa ja lohdutonta kerrontaa. Se on nauhurista suoraan paperille roiskaistu kakofonia neuvostoihmisten elämyksistä ja mietteistä, kun imperiumi romahti. Käydään myös syvällä historian puolella, sen kauhujen jälkeen revitetään nykypäivän pettymyksiä. Raaka kapitalismi jyllää. Monet kaipaavat turvallista neuvostoaikaa.”Ei me päästy mihinkään demokraattiseen paratiisiin. Päästiin paikkaan, jossa on vielä kauheampaa kuin ennen.”
Mukana on vakaumuksen ihmisiä. Heille puolue oli kaikki kaikessa ja Stalin erehtymätön. ”Olen varma: rauhanomaisin keinoin ei saavuteta mitään. Minä janoan verta! Ilman verenvuodatusta meillä ei saada mitään suurta aikaan.”
”Sosialismi on vaihdettu banaaneihin… Purkkaan.” ”Stalin on paha, mutta hänen johdollaan me voitimme.” ”Ennen tappoi Stalin, nyt roistot. Onko tämä vapautta?”
Ryöppyävä kirja on täynnä toistoa ja ruhjovaa ristiriitaa. Tyyntä hetkeä ei tunneta. Neuvostoliitto oli sekä onnela että helvetti.
Joitain jaksoja on hypättävä yli, tulee liian paha olo. Pentti Haanpään kuvaukset Suomen armeijasta 20-luvulla olivat lasten leikkiä verrattuna siihen, mitä Aleksandr Laskovitš kertoo oloista Venäjän armeijassa ja Tšetšeniassa. Ei kestä lukea. Tai kuinka maahanmuuttajia ”kotoutetaan” Moskovassa. ”Me varta vasten järjestämme teille niin sietämättömät olot, jotta te lähtisitte pian pois.”
Näin herttaisissa tunnelmissa päätän joulukauden ja jatkan kuusen ihailua vielä Nuutin nuppuun saakka. Marja palailee jo Helsingin humuun. Täällä on rauhallista kuin haudassa. Huikea oli Matti Kuuselan selostus Antti Eskolan postuumiteoksesta Vanhanakin voi ajatella eilisessä Aamulehdessä. Lukemista riittää. Tv:ssä nähty elokuva Vakava leikki innosti etsimään hyllystä Hjalmar Söderbergin paksun elämäkerran ja Kyllikki Villan suomennoksen Tohtori Glas, jota en muistanut täällä olevankaan.
Lähdetään tarpomaan härkäviikkoja. Eikö tunnukin raikkaalta kaiken laiskottelun jälkeen?
7.1. 2019