Kai Ekholmin kirjaa toivoin joulupukilta ja sainkin. Onhan lähtömiljöö mitä kiehtovin ja samalla tuttu: Kansalliskirjasto upeine kupolisaleineen ja loputtomine hyllyineen ja kirjavarastoineen. Sinne sijoitti dekkarinsa jo 1910-luvulla kolme kirjastoamanuenssia, kuten Ekholm mainitsee kirjansa loppuhuomautuksissa. Hän siis jatkaa vanhaa kunniakasta perinnettä. Olen nuo hupaisat Corpwieth-tarinat lukenutkin uusintapainoksesta.
Tätä nykyisen ylikirjastonhoitajan dekkaria ei voi yksiselitteisesti luonnehtia hupaisaksi, vaikka siinä on pintatasoltaan paljon huvittavaa havaintoa nyky-Helsingistä ja erityisesti ihailevia kommentteja kirjoittajan työpaikasta, joka ansaitseekin täyden ylistyksen.
Mutta pohjimmaltaanhan tämä on yllättävän rankka kirja, aivan hirveä välillä. Ekholm liikkuu kuvausrekisterien äärirajoilla: on tuttua poliisihuumoria, perinteistä etsivähölmöilyä ja sitten sotamuistoihin, rikoksiin ja kammottaviin kidutuksiin huipentuvaa moraliteettia. Osuvat miljööpoliittiset havainnot hyvästä Helsingistä hytkäyttävät, muutamat muutkin aikalaissivallukset. Tyylin esiin työntyvä kekseliäisyys välillä ärsyttää. Henkilökuvat taiteilevat koomisen ja koskettavan välimaastossa, lähempänä edellistä.
Sitten on tämä ydintaso, joka tunkee nykyisin vähän kaikkiin alan jännäreihin. Voisiko enää ilmestyä dekkaria ilman yhteyttä Venäjään ja sieltä vyöryvään rikollisuuteen, sotaan ja natsismin muistoihin? Viehtymyksessään irvokkaaseen ja ylen kekseliääseen väkivaltaan Ekholm ampuu mielestäni pari piirua yli. Hänen hahmottelemaansa aarteiden varastointiin ja kuljetuksiin, isän ja pojan huijauksiin ja huippurikastumisiin ei tällä lukemisella vielä usko muuten kuin kauhuromanttisena tarinanpaisutteluna, vaikka CIA:n lähdehistoriaa loppusanoissa vilautetaan. Villeimmillään Ekholm tallaa jo Ilkka Remeksen pirullisia polkuja.
Vaan mene tiedä, todellisuus on tunnetusti tarinaa ihmeellisempi. Tuttuja tyyppejäkin kertomuksessa käväisee (Blaadh – ks. Kihlmanin Kallis prinssi, mieti Ullanlinnan hyvin pukeutuvaa professoria). Tässä on tietysti hyvin kirjatietoinen kirjailija asialla. Tuntuu kuin Ekholm olisi pusertanut heti esikoiseensa noin kolmen kirjan ainekset, osa materiaalista on jäänyt vähän roikkumaankin ulkosivustoille. Monilahjainen ylikirjastonhoitaja on kirjoittanut kieli poskessa hyvin mielenkiintoisen jos kohta epämiellyttävän kirjan. Lukee ken lukea kestää.
x x x
Tommi Liimatan arkisuomalainen romaani Rautanaula on hyvää lepoa sikäli, että siinä ei hekumoida väkivallalla, vaikka tarinan ydin on hyytävä. Liimatta jättää onnekseen yksityiskohdat tarkemmin kuvaamatta. Mitä tässä perhetragediassa, missä vaimo äkkiä katoaa, oikeastaan on tapahtunut, selviää vasta lopussa aika näppäränä yllätyksenä.
Kehittely kestää kauan, ja lukijaa pidetään pitkään pimennossa. Kaikenlaista joutavaa kertoillaan kauppamatkustajan riekaleisesta elämästä ja ihmissuhteista. Tiivistämisen varaa olisi ollut, tästä olisi hyvin saanut sadan sivun jännitysnovellin tai lyhyemmänkin. Yhteiskuntakuvaus on melko standardimaista, vaikka kaiketi kauppafirmoissa on joskus noinkin tylsämielistä kuin Liimatta meille näyttää.
Yhteen ja samaan seikkaan kiinnitin Liimatassa huomiota kuin Ekholminkin kerronnassa. Kumpaakin vaivaa ikään kuin vimmattu omaperäisten ilmaisujen ja kielikuvien keksimisen pakko. Ne voivat joskus uutuudellaan virkistää, mutta tiheään toistuessaan ne asettuvat itsetarkoituksellisesti tarinan ja lukijan väliin, tahtovat liikaa herättää huomiota ja osoitella itseään. Tämä taitaa olla monessa kotimaisessa proosateoksessa riehuva villitys. Levollinen henkilökuviin, assosiaatioihin ja juonen kulkuun sinänsä luottava kerronta voisi välillä tehdä hyvää. Mutta silloinhan kriitikot eivät pääse kiittämään ”kielellisestä virtuositeetista”.
Synkän puoleisia kirjoja osui nyt joulupöydälle, edellinen sentään hirtehisen irtonainen, jälkimmäinen vakavahko, satiirisen kireä. Jospa jatkossa vähän valaistuisi, kun sääkin pysyy ulkona itsepintaisen harmaana.