Matti Kassila ymmärsi syvällisesti Sillanpäätä ja Waltaria. Se meitä yhdisti. Kirjallisesti sivistynyt ohjaaja ei ole meillä ihan yleinen ilmiö.
Ensimmäinen yhteistyömme oli elokuva Haluan rakastaa, Peter Aila Meriluodon kirjeromaanin pohjalta. Tulin siihen käsikirjoittajaksi 1972. Aihe oli vähän sensaatiomainen ja aikanaan eroottisesti rohkea. Kassilan ote naisen rakkaudenkaipuun ja seksuaalisen halun kuvaukseen oli hienostunut, Tea Ista esitti herkästi pääroolia. Oli elokuvalla myös vikansa, miespääosan esittäjä ei ollut onnistunut valinta, ja muutakin harhaiskua siihen tuli. Olin varmaan osasyyllinen.
Mutta tuttavuus Kassilan kanssa jatkui. Hän alkoi suunnitella toista Sillanpää-elokuvaa klassikoksi muodostuneen Elokuun jälkeen. Ensin hänen tähtäimessään oli Sillanpään esikoisromaani Elämä ja aurinko (1916), jonka pohjalta Roland af Hällström ohjasi elokuvan Poika eli kesäänsä 1955. Aiheen tulkintaa olikin syytä kohentaa. Kassila asui meillä Hämeenkyrössä viikon Christinan kanssa 1980-luvulla ja perehtyi Sillanpään maisemiin. Myöhemmin hän palasi, ja järjestin hänelle rantamökin, missä hän sai rauhassa tunnelmoida.
Elokuvahankkeesta puhuimme paljon ja siitä kirjoitettiin alustavia versioita, mutta se ei koskaan edennyt tuotantoon. 1980-luvun mittaan Kassila vaihtoi aiheen Sillanpään viimeiseen romaaniin Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1945), jota ei ole ennen filmattu. Se lähtikin liikkeelle, sai jopa tuotantotukea ja valmistui Sillanpään 100-vuotisjuhlan kunniaksi 1988. Ei yhtään hullumpi elokuva, hyvin tutkittu ja ymmärretty, mutta ei ihan Elokuun veroinen. Sen rinnakkaisteos, samoja teemoja sisältävä., elämänpettymystä, alkoholismia, nostalgiaa. Lasse Pöysti näytteli otteensa menettänyttä kirjailijaa.
Kassilan lisäksi vain Peter von Bagh ymmärsi hyvin Sillanpään visuaalisen maailman. Vieläkin olisi yksi aihe, kirjailijan pääteos Hurskas kurjuus (1919) mutta mistä enää tekijä niin vaativaan teokseen? Eipä sisällissodan muistovuosikaan innostanut ketään sen kimppuun. Syvällisin ja kestävin kuvaus kapinan syistä ja juurista se edelleen ehdottomasti on.
Vielä 1990-luvulla ja tämän vuosituhannen alussakin Kassila toisinaan soitti saatuaan uuden idean. Olisi tehtävä tv-elokuva Sillanpään novellista ”Taavetti Pietilän omaisuus”. Kassila selosti laajasti millainen siitä tulisi, mutta ei hänellä ollut enää voimia toteutukseen. Siinä edelleenkin hyvä aihe ilmassa tarjolla.
Matti Kassila oli erinomainen keskustelija ja teosten analysoija. Juttuja ja anekdootteja hänellä riitti. Hän oli tuntenut meillä koko elokuvamaailman ja puolet teatteriväestä. Muistelmiinsa hän ei ole kertonut läheskään kaikkea. Ohjaajana hän oli notkea, oivaltava, herkkätajuinen, ja sai hyvän kosketuksen näyttelijöihinsä. Tauno Palo oli hänen suosikkinsa, Joel Rinne toinen, Jussi Jurkka ja Pentti Siimes seuraavat. Naisista hänellä ei ollut yhtä selviä luottonäyttelijöitä ellei sitten oma vaimo, Aino Mantsas.
Vaivaton huumori, kuin itsestään esiin nouseva, kuului Kassilan avuihin. Hän ei korostanut eikä korskannut, vaan antoi tilanteiden ja repliikkien puhua. Palmut ovat luonnollisesti hänen parhaimmistoaan Elokuun rinnalla, mutta Kiantoakin hän ymmärsi ja ohjasi voimakkaan Punaisen viivan, josta muistetaan ennen kaikkea Jussi Jurkan loistava soolo agitaattori Puntarpään roolissa.
Kassila painotti usein nuoremmille, että näiden tulisi valita korkeatasoisia aiheita, enemmän klassista kirjallisuutta. Eipä ole kovin hyvin kantanut satoa. Mieluiten tehdään kireitä, ankeita arkielämän bagatelleja. Tuntematon sotilas on ainoa viime vuosilta mieleen tuleva klassikon tulkinta eikä sekään tuoreimmasta päästä. Onhan Juoksuhaudantie ja Mielensäpahoittaja, myös Tuurin, Westön, Sundin ja Fagerholmin teoksista tehtyjä, mikäs siinä.
Matti Kassila saatettiin vielä muutama viikko sitten todistamaan Palmun uutta tulemista Helsingin Kaupunginteatterin suurelle näyttämölle. Mitä lie miettinyt. Se oli hänen jäähyväiskäyntinsä julkisuudessa. Kuvauksen mukaan hän sai yleisöltä voimakkaammat aplodit kuin itse esitys. Ne hän todella ansaitsi.
14.12. 2018