Puoli vuosisataa täyttävää Filmihullua ja Risto Jarvaakin oli sen verran juhlittava, että poikkesin kuuntelemaan keskustelua elokuvakritiikistä Andorraan. Kuten arvata saattoi, sävy oli alakuloinen, kunnes pari yleisöpuheenvuoroa kohottivat tunnelmaa.
Heti on sanottava, että Iida Simeksen vetämän keskustelun analyyttinen taso oli huimasti korkeampi kuin Pauliina Grymin johtama Kulttuuriykkönen syksyn elokuvista viime maanantaina. Ylen kulttuuriohjelmasta on tullut nuorten nurkka, jossa heitellään ja hihitellään sisäänlämpiävästi kaikenlaista mitä sylki suuhun tuo. Sikäli oli hyvinkin lohdullista kuunnella Andorran vakavasti asiaan pureutuvaa pohdintaa siitä, miksi elokuvakritiikki on nykyään niin heikkoa kuin on. Vai onko se? Lehdistö sentään pitää paremmin kutinsa kuin Yle.
Ensimmäinen kierros Andorrassa valitteli tietysti resurssien puutetta, journalismin yleistä köyhtymistä, palstatilan niukkuutta, olemattomia palkkioita – uutena piirteenä, että nykyisin on kirjoitettava puhelimeen, s.o. sellaisia juttuja, jotka mahtuvat kännykän ruudulta vilkaistavaksi. Sama tyyli on levinnyt Ylen vastaaviin keskusteluihin, mitä helpompaa ja lyhyempää sen hauskempaa. Eräänlainen pohjanoteeraus saavutettiin Kulttuuriykkösessä (ohjelma ei vastaa nimeään): pari mieskriitikkoa eivät olleet vaivautuneet edes näkemään kaikkia keskusteluun valittuja elokuvia. Silti heillä oli pokkaa lampsia studioon niitä vähättelemään.
Yleinen pinnallistuminen hallitsee mediaa. Kulttuuriykkösen pohdintojen mottona oli Matti Nykäsen ihastuttavan anti-intellektuaalinen sitaatti: ”Elokuva elokuvana. Elokuvaa kun tehdään, se on elokuvaa.” – Hauskaa? Voiko tästä jatkaa sen älykkäämmin? Ohjelman toimittaja määritteli heti kärkeen keskustelun tason.
Elokuvakritiikki ei kauttaaltaan ole näin kehnolla tasolla. Andorrassa löydettiin ainakin selityksiä siihen, miksi on jouduttu siihen missä ollaan. Kritiikin on kuulemma korvannut taidejournalismi. Siis yleinen pulina taiteen ympäriltä, oikeita pakinoitakaan ei enää kirjoiteta. Ville Hänninen sanoi vilkaisevansa kulttuurisivuja enää vain säälistä ja vanhasta tottumuksesta. Antti Nylén kirjoittaa esseitä kansien väliin. Aamulehden Antti Selkokarilla on pitkä perspektiivi eikä paljon valoisaa sanottavaa. Onko enää yhteiskunnallista kritiikkiä? Ei voi olla, kun ei ole vakaumuksiakaan. Populistisena aikana vakaumukset kestävät kaksi viikkoa, kärjisti Nylén.
Onpa väitetty niinkin, että taiteilija tarvitsee kriitikkoa yhtä vähän kuin lintu tarvitsee ornitologia. Tšehovin mukaan kriitikot merkitsevät kirjailijalle samaa kuin paarmat hevoselle.
Kaikki olisi ollut perin synkkää ilman kahta yleisöpuheenvuoroa. Eturivistä kuultiin Antti Alasen hienosti kiteyttämä katsaus kritiikin merkityksestä alkaen renessanssin 1500-luvulta nykypäiviin. Rikkaat perheet synnyttivät taiteen, ja oli heti tärkeää, että valistunut kärkijoukko sen vastaanottajista tulkitsi sitä muille. Tulkinta ja arvottaminen ovat aina kuuluneet taiteen edellytyksiin, sen jatkoksi, ilman niitä ei ole taiteen vastaanottoa ja vaikutusta. Tarmo Malmberg jatkoi painottaen aikamme taidetarjonnan tolkutonta yltäkylläisyyttä, josta mikään ei enää erotu. Ehkä elämme nytkin taiteen kulta-aikaa, vaikka emme tajua sitä. Kun kaikki on taidetta, se banalisoituu. Tässä jos missä tarvitaan seulovaa kritiikkiä. Kun elokuva loppuu, se alkaa. Se jäsentyy uudelleen katsojan päässä.
Pulaa on kirjoittajista. Eihän ole enää Peter von Baghin kaltaisia sanamaalareita, joille elokuva oli elämää suurempaa. Nyt on huiskivia tähtien antajia, jotka pääsevät näin helpolla. Heidän kriteereitään on jonkun musiikkitähden ulkonäkö tms. Toisaalta kritiikko ei saisi liikaa kertoa juonesta ja sisällöstä, myös kuvia pitäisi analysoida. Vaikea ja monipuolinen tehtävä! Kalle Stewenin, Erkka Lehtolan, Matti Salon kaltaisia tietorikkaita, jäntevän tasapainoisia kriitikoita ei enää ole.
Ajattelinpa heti testata keskustelun haasteita ja menin naapuriin Orioniin todistamaan meksikolaisen elokuvasarjan avausta, Fernando de Fuentesin vallankumousdraamaa Godfather Mendoza vuodelta 1934. Jos siitä kirjoittaisin kritiikin, olisi se ensin sijoitttava aikaansa ja historiaansa, mutta esteettisestikin siinä riittäisi tarkasteltavaa yllin kyllin: tulkintaa mustavalkoisen kuvauksen valoista ja varjoista, pitkän vallankumouksen tiivistämisestä yhteen perheeseen kohdistuviin kohtauksiin, opportunismin ja lojaalisuuden vastakohtaisuuksista, näyttelijäin puhuvien katseiden tehosta, kolmiodraaman hienovaraisista sävyistä, viattomaan lapseen tihentyvästä symboliikasta jne.
Mutta kun en nyt toimi kriitikkona enkä saa tästä palkkaa (mitä Nylén piti blogien heikkoutena), jätän syvemmän arvion ammattilaisille, jos nyt heistä kukaan Kavin sarjaa tosissaaan seurailee. Syytä ainakin olisi. Kavi lopettaa näytännöt vanhassa tutussa Orionissa vuoden lopussa ja siirtyy uuteen uljaaseen Oodiin. Antti Alasen vakuutuksen mukaan tilanne vain paranee, joten olkaamme toiveikkaita.
16.11. 2018