Lyhyesti kiitettävä kahta kielikommenttia. Ville Eloranta Hesarissa ja Jaakko Leino aamu-tv:ssä käyttivät merkittävän puheenvuoron. Suomen kielen lautakunta on terhentynyt kiitettävästi puolustamaan suomen kielen asemaa. Aikoihin on eletty. Äidinkielemme asemaa saattoi vielä joitain vuosia sitten pitää vahvana. Nyt perusta horjuu. Agricolasta alkanut rakennustyö valuu hiekkaan?

Englannin kieltä vaaditaan jopa viralliseksi palvelukieleksi. Opiskelijat kirjoittavat opinnäytteensä englanniksi. Kouluissakin kohta valtaosa opetuksesta tapahtuu englanniksi. Esseet, entisajan aineet kirjoitetaan sähköisesti englanniksi. Saako ajatus näin luonnollista hengitystilaa? Kielen kliseet ja koneen kaaviot alkavat hallita.

Suomalaisista yritetään leipoa suurenmoisen sujuvia kansainvälisiä kansalaisia. Väliäkö sillä, että vieraalla kielellä ei koskaan voida ilmaista eikä tavoittaa opittavan, puhuttavan tai viestitettävän asian vivahteita kaikille ymmärrettävään täsmälliseen muotoon.

Tämän nyt kaikki käsittävät, mutta nopeat käyttöedut menevät kielen rikkauden ja ymmärrettävyyden edelle. Huonollakin englannilla voi tehdä itsensä auttavasti ymmärretyksi, ja useimmiten se saa riittää. Seurauksena ilmaisutaidon yleinen köyhtyminen.

Äskeisillä kirjamessuilla kiinnitti huomiota se, että muutamatkin haastattelut käytiin yksinomaan englanniksi vailla edes suomenkielistä referaattia saati käännöstä. Oletettiin että jokainen Jomppa Jokinen katsomossa tajuaa, mitä Antony Beevor omalla äidinkielellään sanoi. Silti hänen teoksensa on suomennettu. Eikö nekin voitaisi jo saman tien markkinoida yksinomaan alkukielellä?

Erikoista että samaan aikaan käydään taistoon ruotsin kielen puolesta. Molemmat ajoittaiset kiistakielemme puolustavat asemaansa eri tahoilta tulevia uhkia vastaan. Kun Pontus Kyander julkaisi räväkän artikkelinsa Bojkotta Schjerfbeckfilmen! Hbl:ssä 23.10., saattoi jo odottaa kovaa polemiikkia aiheesta. Jatkoa onkin seurannut.

Tänään Jörn Donner, alan veteraani, laajentaa keskustelua omien kokemustensa ja tekemistensä pohjalta koskettamaan yleensä pohjoismaisen elokuvan tuotantotapoja. Tässä ei ole kyse mistään aitosuomalaisesta rähäkästä, vaan selvästi sofistikoituneemmasta kulttuuridebatista, joka jatkuu. Ehkä Donner on oikeassa siinä, että parempi Schjerfbeck-elokuva suomeksi kuin ei elokuvaa ollenkaan. Hän muistuttaa, että onhan Puntilakin puhunut elokuvassa ruotsia! Nyt hämäläisponsari rehentelee Kaupunginteatterissa suomeksi. Tapahtuu taiteellis-kielipoliittista vaihtoa.

Minua kiusaa aina, kun venäläiset hahmot puhuvat englantia, esim. muuten hienossa Sodan ja rauhan uusimmassa tv-versiossa. Oudolta tuntui sekin, kun SF-tuotannon Helmikuun manifestissa eilen tv:ssä Bobrikoff Aku Korhosen hahmossa manaili suomalaisia suomeksi. Kielikysymys tuottaa usein ongelmia. Sitten on ne dubatut leffat isoissa maissa, joihin Donnerkin viittasi. Täällä ei onneksi vielä dubata mitään paitsi jotakuta näyttelijää syystä tai toisesta repliikein paikattaessa. Tulos on aina kankea.

Parasta olisi, jos mahdollisimman usein päästäisiin lähelle alkuperäistä kielimaastoa. Schjerfbeckin kohdalla se olisi vielä mahdollista. Topelius ja Runeberg puhuivat kotimaisissa elokuvissa selvää raikuvaa suomea, Nyt kun kovasti kansainvälisiksi kurottaudutaan, olisi lähin kielinaapuri meille sentään mahdollinen viljelyalusta. Kiusaa sekin, kun ruotsalaisia haastatellaan (esim. messuilla) englanniksi. Kielten Babel vallitkoon, mutta kotinsa sentään kullakin kielellä.

31.10. 2018