Kekrinä pitäisi työt olla tehtynä ja sato sisässä. Niinpä melkein onkin. Viimeisiä laitetaan talvikuntoon, sitten voidaan jättää nämä maisemat. Ei nyt sentään lopullisesti, käyntejä tulee.

Pieni haikeus kuitenkin joka askeleella: tuokin jäi tekemättä ja tuo. Kesä hulisee käsistä, vaikka se pitkä ja kuuma olikin. Tuleepa uusia kesiä, toivon mukaan.

Tulomatkalla perjantaina poikkesimme Hämeenlinnaan. Teatterissa oli ensi-ilta, johon saimme ystävällisen kutsun. Hannu Huuskalla on iso rooli Hercule Poirot’na Agatha Christie -sovituksessa Kahvi mustana. Vähän aikansa eläneitä nämä Christien jutut ovat, mutta on niissä oma ikivihreä charminsa ja älyllinen näppäryytensä. Tämä on Olka Horilan sovitus ja ohjaus, ihan kunnollista perustyötä.

Ei ole varmaankaan helppoa hypätä maailmankuuluun rooliin, jota hallitsee David Suchet’n tunnettu briljanssi. Sehän on tv-sarja, jota Matti Klingekin päiväkirjassaan tunnustaa katselevansa – etupäässä tapakulttuurin ja puvuston takia. Fanien joukko on laaja.

Hannu Huuska selviää haasteesta hyvin, hän köpöttelee, rypistää otsaansa ja poseeraa odotusten mukaisesti. Hänellä on myös salaista ironiaa ja yllättyneitä reaktioita, joiden takana on ennakoitu aavistus tulevasta. Hannun presence on aivan luontainen.  Näyttämöllä ollessaan hän on aina sen keskipiste. Teatteri on saanut salapoliisin rooliin oikean vierailijan.

Muut ovat tasaisen varmoja. Johanna Reilinin vanhassa neiti Carolinessa on jotain kivaa ilkikuria. Helposti nämä Christien henkilöt ovat turvallisia kliseitä, eikä tässä paljon muuhun tähdätäkään. Juonen sokkelointi ja syyllisen piilottelu on tärkeintä. Tyylissä pysytään, lavastuksen ja puvustuksen ovat työryhmät tutkineet hyvällä huolella.

Hannun seurapiiristä tapasimme teatterissa taas rakkaat Sinan ja Mailan sekä Matti Pulkkisen ja Pekka Gestrinin. Matti on aiheuttanut Suomussalmella pienen skandaalin minun haastattelullaan, siitä myöhemmin. Kirsi-Kaisa Sinisalo luotsaa teatteriaan karikoissa ja joutuu samalla kestämään uudelleen otsikoihin noussutta avioeroaan. Kaikki myötätuntomme hänelle.

Täällä maalla on hiljaista ja alakuloista, mutta ei se meihin tartu. Keräsin viimeiset omenat ja sienet. Saunoimme rannassa kaiketi viimeisen kerran. Nostin laiturien rappuset ylös, kaadoin vedet saaveista ja ämpäreistä. Kesäkalut kattojen alle.

Sitten valmistauduttava huomiseen julkkariin, Kianto saa ensikasteen. Yksi oppinut valiolukija on lukenut kirjan alusta loppuun kolmessa päivässä; lausuntonsa rauhoitti, ei kirja siis ihan metsään mennyt. Itse asiassa arvionsa oli hyvinkin positiivinen. Mutta kriitikot eivät ole vielä sanoneet sanaansa. Sopiva vavistus saattelee matkaamme Helsinkiin.

30.9. 2018