Tuntuu aina haikealta. Pitkä kesä, neljän kuukauden mittainen, jää muistoihin. Yhtämittainen helle on tätä juhlaa saatellut. Nyt on edessä paluu Helsingin hulinoihin.

Jos nyt sellaisia on vastassa, mutta ainakin vilkkaampaa elämää kuin täällä maakylän hellässä hiljaisuudessa. Auto odottaa pakattuna pihassa.

Lähtötunnelmia kohotti huomattavasti Suomen riemullinen voitto Ruotsista Ratinan maaottelussa. Aivan palasivat vanhat ajat mieleen, jolloin Stadikalla jännäsimme ja huusimme, kun Voitto Hellsten ohitti pitkän viestin kalkkiviivoilla Alf Petterssonin. Nyt on saatu Topi Raitasesta pitkästä aikaa oikea juoksija. Emme olleet uskoa loppuratkaisua, kun ruudun ääressä hihkuimme. Toivottavasti yleisurheilu lähtee tästä nousuun nöyryytysten jälkeen.

Sitä ennen vietettiin Ylivakerin kolmen sukupolven kanssa juhlaviikon päättäjäistä. Vuosia täyttivät taas niin Hilkka, Tauno kuin minäkin. Lauri ja Paula hauskoine lapsineen olivat mukana. Juotiin kaffeet täällä talossa ja valuttiin sitten savusaunalle  lempeän pilvistä iltaa jatkamaan. Harvassa perheessä sukupolvien yhteispeli sujuu niin mallikkaasti kuin naapurissamme. Lauri viljelee sukutilaa ja suunnittelee insinöörinä koneita, Paula hoitaa emännyyden ohessa suntiona kirkonmenoja, isovanhemmat Hilkka ja Tauno huolehtivat väliaikoina lapsista. Isäntärenki Tauno on vankasti mukana myös talon töissä. Ehjä hyvinvointi huokuu heistä.

Kyllä mekin tästä taas töihin ja erilaisiin harrastuksiin sinnittelemme. Teimme Marjan kanssa jäähyväislenkin tyhjään Myllykoluun, jossa kesäteatterin katos ja lavasteet vielä komeilevat pystyssä oopperan jäljiltä. Sykähdyttävät hetket sielläkin vietettiin. Tulevaisuudesta ei ole nyt mitään tietoa. Aika näyttää, mihin tätä loistavaa näyttämöä seuraavaksi käytetään. Yritän vakuutella itselleni, ettei se ole enää minun murheeni, 46 vuoden jälkeen.

Lähdön haikeutta hillitsee tieto siitä, että tänne palaillaan pitkin syksyä ja jouluna taas pitemmäksi aikaa. Mutta nyt Citikan automaattivaihde D:lle ja nokka kohti Sepänkatua.

3.9. 2018