Kaksi laivamatkaa peräpäivinä, ensin Suomenlinnaan ja sitten Klippanille. Kohdattu hullujenhuoneen potilaita ja kustannusyhtiön kirjailijoita.
Onnistuin näkemään viime hetkillä Hyvän Omantunnon linnakkeessa Ryhmäteatterin kiitetyn esityksen Yksi lensi yli käenpesän. Ensin ajattelin, että kun hyvä leffa on aiheesta tehtynä, mitä sitä enää teatterissa tarvitaan. Mutta muutin mieleni. Juha Kukkosen ohjaama esitys on vahva, puhutteleva, elää täysillä tässäkin ajassa. Hyvä kun joku teatteri tarttuu kesälläkin painavaan asiaan. Kepeitä kohelluksia riittää liiaksi saakka.
Robin Svartström ei voi välttää rinnastusta Jack Nicholsoniin, mutta kestää vertailun kunnialla (samoja eleitä ja ilmeitä kieltämättä). Koko Minna Suurosen komentama potilasjoukko pärjää hyvin. Erityisesti ilahdutti Tiia Lousteen hermoiltaan värisevä, rajamailla häilyvä professori Harding. Milos Formanin kulttileffassa hahmo oli kuulemma mies, muististani kokonaan haihtunut. Yksi toinenkin rooli oli vaihtanut sukupuolta, ei haitannut. Vielä paluulaivassa kiittelimme psykiatrisella hoitoalalla toimineen katsojan kanssa tätä täysipainoista elämystä.
Vanha kunnianarvoisa WSOY täyttää 140 vuotta. Sen kunniaksi meitä kehotettiin pukeutumaan joksikin kustannusyhtiön historian roolihahmoksi. Mieleen tuli moniakin, mutta vaatimattomin oli mielestäni Mika Waltarin Felix Onnellinen. Hänen ulkoasustaan ei ole romaanissa mitään kuvauksia, joten sain vapaan valinnan. Ohitin henkilön ahdistuksen ja keskityin armoon. Tärkein oli sisäinen onnellisuus, joka todella rintaani paisuttaa näinä viikkoina.
Mutta häikäisevän hienoja rooliasuja juhlassa vilisi. Siellä kohtasin itsensä Sinuhen, Kleopatran.,Prinsessa Ruususen, Johannes Linnankosken, Jane Austen, Tom Wolfe, kolmekin Eeva Joenpeltoa ja lukemattoman määrän muita tähtiä. Kerrankin isossa juhlassa oli sähinää. Tosin ohjelma meni poskelleen, mutta sehän onkin useimmiten vain pakollinen riesa. Toimitusjohtaja Julkusen puhe oli kohtelias ja täyttä asiaakin. Yhteistyö Bonnierin kanssa sai kiitosta.
Juhlassa ei surtu yhtiön menetettyjä asemia, ei haikailtu Bulevardin kunnianarvoisaa toimitaloa (mikä on tosi sääli) ja kriiseistä uskottiin selvittävän kuten aina on selvitty. Werner Söderström oli 1878 vain 18-vuotias koulupoika yhtiön perustaessaan. Siitä saakka on kirjoja tuotettu, joukossa Ahon, Waltarin ja Linnan kestäviä klassikoita. Sillanpään Hurskas kurjuuskin! Yhtiön juhlakirja on luonnollisesti Sinuhe. Elävien kirjoista kuulin kehuttavan erityisesti Tommi Kinnusen Pinttiä.
Kohtasin hulinan keskellä myös komean Olavi Paavolaisen historiantutkija Tuomas Heikkilän hahmossa ja muistelin urani alkua: hänen äitinsä Päivi Vallisaari toimitti 35 vuotta sitten Sillanpään elämäkerran ensimmäistä osaa. Koko kolmiosaisen kirjan hän sitten ansiokkaasti laittoi kansiin. Unohtumattomia aikoja.
Pöytäseura oli paras mahdollinen: Lasse Lehtinen, Paavo Hohti, Kristina Rikman, Kersti Juva, Markku Envall, Tuula Uusi-Hallila, Risto Uimonen (joka näytteli Heikki Ylikangasta) – pidimme Lassen kanssa välissämme naispaikkaa, johon saimmekin houkutelluksi Anna-Riikka Carlsonin. Loppuillasta sen valtasi Paavo Lipponen, vastapäätä vaimonsa, syksyn esikoiskirjailija Päivi. Kun siihen ilmestyi vielä Jopi Elstelä, puhe kääntyi Waltarin kotimuseoon, ja asia tuntui saavan tässä kohtuullisen korkeassa seurueessa viimein konkreettisen sysäyksen. Perästä kuuluu.
Paavo Lipponen puheli käsityksiään nykymenosta ja pahoitteli erityisesti median pinnallisuutta: kaikkeen toisarvoiseen kiinnitetään Sauli Niinistön toimissa huomiota, mutta ei hänen suuriin ponnistuksiinsa arktisen alueen ilmastokysymyksissä. Niitä ei huomatakaan. Valtiomiehellä tulee olla visio, Lipponen painotti. Se on myös nykyisellä pääministerillä, mutta sitäkään ei media halua huomata. Lipposen muistelmien kolmas osa on hitaasti mutta varmasti edistymässä. Sitten lisää visioista.
Oli siis harvinaisen rattoisaa ja täysipainoista. Pehmeässä elokuun yössä kävelin rauhallisesti kotiin ja tunsin kohtalaista mielentyyneyttä. Elämä on joskus mallillaan.
22.8. 2018