Matkalla voi sattua merkillisiä. Olin jo Poika Tuomisen muistelmista lukenut salamyhkäisestä talosta rantakadulla eli puolue-eliitin asuintalosta Moskovassa. Otto Wille Kuusinen ja Poika sekä monet muut pamput siellä elelivät 1930-luvulla, ja myös sotien jälkeen se oli johtajille pyhitetty. Poika seurasi kauhu puserossaan, kuinka rappukäytävän ovi toisensa jälkeen sinetöitiin: asukas oli kadonnut, Siperiaan tai ammuttavaksi.

Koskaan en kuvitellut käyväni itse talossa sisällä. Eiköhän se vieläkin ole etuoikeutettujen paikka.

Mutta Martti Anhava tiesi paremmin. Talo on nykyään kovan rahan asuntola ja siellä pitäisi olla museo entisten aikojen muistoksi. No mehän karkasimme muulta seurueelta asiaa tutkimaan. Ja löysimme viimein sisäpihan perältä valoa tuikkivan ikkunan: siellä se museo oli!

Meidät otettiin vastaan, vaikka museo oli enää 20 minuuttia auki. Vanha arvokas nainen kehotti astumaan sisään. Martti meitä esittelemään, minä sain erityistä arvonnousua, kun olen professori Pekka Pesosen ystävä. Pekka on museonhoitajan muistoissa legendaarinen hahmo.

Sitten vasta ällistyimmekin, kun osoittautui, että vastaanottajamme oli itse Olga Trifonova, kirjailija Juri Trifonovin leski! Ja Trifonovin romaani Talo rantakadulla (1976) on tämän paikan perusteoksia.  Kirjailijan isä kuului aikoinaan niihin pois vietyihin ja ammuttuihin. Heidän asuntonsa sinetöitiin. Olga Trifonova kertoi auliisti synkästä historiasta ja Martti suomensi. Ikimuistoisia hetkiä vietimme ja museota katsastimme. (kuva pariskunnasta ja leskestä)

Nyt luen Trifonovin romaania, jonka olen aikoinani hankkinut, mutta huomaan etten muista siitä juuri mitään. Se kuvaa sodan jälkeistä arkea talossa, jota edelleen ympäröi jotensakin kaamea tunnelma. Kertoja itse asuu pienessä naapuritalossa ja pääsee koulutoverinsa luona talossa vierailemaan. Tämän isä on korkeassa asemassa. Nyt jännittää, kuinka heidän käy ja kertojan. Neuvostoarki on karuin, ilmaisevin vedoin kuvattu.

Riittihän niitä muitakin taloja Kianto-seuran mainiolla retkellä. Leo Tolstoilla oli Moskovassa kaupunkiasunto, ja siitäkin on tehty hieno museo (alla). Ihmeen maalaismaisesti saivat miljoonakaupungissa asua, talon takana aukeaa laaja puisto. Sisällä tekivät vaikutuksen polkupyörä, suutarinvälineet ja työhuone. Ruokasaliin aina kokoonnuttiin päivälliselle, teelle ja keskustelemaan.

Tänne saapui tehtailija Georg Fraser kahteen kertaan 1899-1900 pyytämään Tolstoilta tukea Suomen ahdinkoon, kun helmikuun manifesti oli pudonnut niskaan. Tolstoi ei heti lämmennyt Suomen asialle, vaan pelkäsi kysymyksen synnyttävän liikaa nationalismia. Maailmassa oli suurempia kysymyksiä kuin pienen Suomen asema. Arvid Järnefelt ja Ilmari Kianto lähestyivät Tolstoita samalla asialla, Kianto vain kirjeitse. Suomi sai sitten selvitä ilman Tolstoin tukea, sympatiaa kyllä heltisi.

Gogolin museo on oikein hyvä, ja sitä perusteellisesti kolmessa huoneessa esiteltiin. Varsinkin kirjailijan myöhempien aikojen hulluus ja absurdi kuolinkamppailu saivat valaisua. Gogolin hauta on kahdessa paikassa, kun ruumiin siirto alkuaan onnistui vaillinaisesti. Legendat kertovat: Gogolin väitettiin raapineen arkkua ja pyrkineen ulos. Elävältä hautaamista silloin tällöin tapahtui, opas väitti että joka viidennen kalmon kohdalla. Kiannonkin hauta. Niettussaaressa on jaettu kahtia, mutta sentään omalla paikallaan.

Vielä riemuitsimme mustalaismusiikista ja raisusta laulannasta Romen-teatterissa ennen kuin kotimatka koitti. Seurueemme Lempi rynnisti lavalle tanssimaan, mutta järjestysmiehet poistivat hänet epäoikeudenmukaisesti. Viimeinen illallinen nautittiin Godunov-ravintolan komeassa salissa Punaisen torin lähettyvillä. Uusia matkojakin kaavailtiin vaikkapa Kaukasukselle, missä Kianto nuorena seikkaili. Varmaan oppaamme Satu Koponen ja Kianto-seuran varapuheenjohtaja Anna-Liisa Helttunen huokaisivat syvään helpotuksesta, kun saivat seurueemme sullotuksi Tolstoi-junan makuuosastoon, missä Lempi sai pitkään selvitellä makuupaikkojamme ennen kuin makasimme jokseenkin säädyllisesti. Venäjällähän ei mies- ja naispaikkoja erikseen jaotella. Nelimiehinen joukkueemme torkkui tyynesti pitkän matkan Pietarin ja Viipurin kautta Vainikkalaan ja kotimaahan.

Kiva oli tulla kotiin, syöksyä heti SKS:n kirjastoon käymään läpi käsikirjoituksen viimeisiä korjauksia ja sitten Hämeenkyrön kuiville maille, missä oli tietojen mukaan syttynyt vain neljä metsäpaloa. Oma pirtti oli ehjänä ja Marja myös.

14.6. 2018